Kidnapped (Nelonen to klo 22)

Satuin katsomaan kolme neljäsosaa sieppaussarjan kolmannesta jaksosta.


Hitto, kun näitä tällaisia draamoja on niin paljon, ettei ikinä tiedä, mikä onkin yllättäen hyvä. En siksi ollut aikaisemmin tajunnut, että tätä kannattaisi katsoa. Aihe ei ole maailman omaperäisin, mutta tämän jakson perusteella Kidnapped vaikutti oikein laadukkaalta, hyvin kirjoitetulta ja näytellyltä sarjalta. Laatusarjalta. Ei sokeriselta perustavaralta. En tiedä, miten paljon alitajuista vaikutusta oli sarjassa vilisevillä Ozin näyttelijöillä (ja kaiken huipuksi musikaalitähti Anthony Rappilla), mutta tällainen mielikuva joka tapauksessa syntyi ;)

Aion katsoa sarjaa mahdollisuuksien mukaan. Kiinnostuin tarinasta ja hahmoista ja haluan nähdä, mitä seuraavaksi tapahtuu. (Ja sarja, jolla on heti tällainen vaikutus, on automaattisesti perusonnistunut.)

Ja ai niin - loistavaa, että kerrankin on tehty rajallisen pituinen sarja, jolla on alku ja loppu. Neljätoista jaksoa on kirjoitettu ja kuvattu. Siinä kaikki. Ei löysiä, tilanteen mukaan kehittyviä juonia. Selkeä tarina. Enemmän tällaisia.

Doctor Who + Queer as Folk = Torchwood?

Doctor Whon synkempi pikkuveli hurmasi minut ensi silmäyksellä.

Torchwoodin alkuasetelmasta tuli mieleen emosarja Doctor Who. Söpösti korneista hirviöistä ja itsetietoisesta camp-asenteesta tuli mieleen Buffy. K-15-elementeistä tuli mieleen (sekä 2000-luvun Doctor Whon että tämän luojan) Russell T. Daviesin aiempi mestariteos Queer as Folk (joka minun kirjoissani on mahdollisesti paras koskaan tehty sarja). Yhdistelmä = nerokas!

Mistäkö on kyse? Sana "Torchwood" on anagrammi sanoista "Doctor Who". Se oli alkujaan yksinkertaisesti Doctor Who:n tuotantomateriaalista salassapitosyistä käytetty koodinimi. Russell T. Davies oli ollut kehittämässä aikuisemmalle yleisölle suunnattua yliluonnollista sarjaa jo ennen Doctor Who -projektia. Kun idea herätettiin eloon spin off -sarjan muodossa, se sai nimekseen Torchwood. Sarja tapahtuu samassa maailmassa kuin Doctor Who, ja monet hahmot vierailevat sarjoissa ristiin. Mutta siinä missä Doctor Who on aina ollut koko perheen kamaa, Torchwoodin maailmassa nähdään myös seksiä ja synkempiä juttuja.


Mutta nyt on oltava rehellinen. En tiedä, olisivatko pelkkä herttainen camp-henkisyys ja dialogiltaan hykerryttävän sutjakas, mutta juoneltaan hivenen aukkoinen (tai hätäinen?) avauskäsikirjoitus vieneet minulta jalkoja alta, ellei päähenkilö Captain Jack Harkness olisi tehnyt sitä. "Sex on legs" on idiomi, jota nyt haluaisin käyttää. Minuun näköjään vetoaa aivan täysillä tällainen käsittämätön, muovinen täydellisyys. (Onneksi tunnen aika monta naista, joita se oksettaa - perusmiehilläkin lienee maailmassa vielä toivoa. ;) Tai no, analysoidaanpa asiaa hetken aikaa. Yli-itsevarma, dominantti käytös? Check. Huomiota herättävät, tietäväiset silmät? Check. Bling! Yhtälö osoittautui odotettua yksinkertaisemmaksi.

Tätä loppuosaa pyydän maailmalta anteeksi jo etukäteen. Musikaalit seuraavat minua elämäni joka alalle, vaikken edes yritä. Vannon, että ihastuin hahmoon ja näyttelijä John Barrowmaniin ihan ilman taustatietoja. Kun sitten lähdin tutkimusmatkalle Internetin ihmemaahan (kuten pakkomielteenäni tällaissa tilanteissa on :D), tajusin, että tämä jätkähän on raskaan sarjan musikaalitähti! Niinku oikeesti. Esiintynyt lukuisissa isoissa West End -musikaaleissa, saavuttanut vakiintuneen aseman, julkaissut levyjä, istunut viime vuosien musikaalitähtienetsintäohjelmien tuomaristoissa Andrew Lloyd Webberin rinnalla. Olen jopa nähnyt hänet The Producers -leffassa, jossa hän lauloi Springtime for Hitlerin. Tottahan se on, kun nyt mietin. Hehe. Mutten olisi ikinä tajunnut yhteyttä omin avuin.

Nythän sitten on niin, että Barrowman on tästä lähin idolini numero yksi. Musikaalitähteys räjäytti potin - tuosta ei enää pakkaus parane. Tai no... ehkä sittenkin: kaiken ihmeellisyyden lisäksi mies on kotoisin Glasgow'sta. (Sieltä hän tosin muutti yhdeksänvuotiaana Yhdysvaltoihin, eli Torchwoodin aksentti on aito. Mutta nyt hän on asunut Britanniassa jo kauan ja puhuu kuulemma sukunsa kanssa edelleen skottiaksentilla.)

Loppukommenttina on vielä kysyttävä: miten se voi olla 40-vuotias?!?! Olisin veikannut 29. Jos yläkanttiin, niin 32. Mutta se onkin sit 40. Meinasin tippua tuolilta.


Palataksemme Torchwoodiin: sarjalla on muitakin avuja kuin päähenkilönsä, vaikka tästä pelottavaksi muodostuneesta tekstistä voisi päätellä toisin. Tarkoitin, mitä sanoin avauskappaleessa. Ja aion ehdottomasti jatkaa katselemista.

Luovutin vihdoin Jerichon suhteen.

Tajusin toki nopeasti, että Jericho on sokerista, ennalta-arvattavaa sankari- ja yhteisöllisyyslässytystä. Minua kuitenkin jaksoi kiinnostaa tarinan aihe: millaista on elää apokalyptisessa maailmassa?


Ikävä kyllä apokalyptisuudestakaan ei ole irronnut mitään valtavan kiinnostavaa. Näkemys on kovin pessimistinen. Eikä koko maailma ilmeisesti ole tuhoutunut missään elämää suuremmassa ydiniskussa - Amerikkaan vain on hyökätty suuressa mittakaavassa. Tämä herättää väistämättä kysymyksen siitä, miksi ihmeessä muu maailma ei ole jo ilmestynyt auttamaan! Tokihan tositilanteessa kävisi näin. YK-joukot karauttaisivat paikalle viimeistään säteilyn laskeuduttua. Ydinkatastrofin pitäisi kohdata koko maailmaa, jotta ihmiset todella jäisivät oman onnensa nojaan. Yhtälö ei ihan mene jakeluun.

Mutta sarja onkin juuri niin periamerikkalainen, että muun maailman totaalinen unohtaminen on täysin odotettavaa. Kun ihmissuhdekuvioitakin on pyöritetty melko neuvottoman tuntuisesti (ihan kuin kirjoittajat eivät olisi etukäteen päättäneet, mitä tahtovat tehdä), en jaksa enempää. Jätän sarjan tähän. Kävin lukemassa salaisuudet Wikipediasta, se riittää minulle. Hehe.

Taas tulee musikaalia telkkarista.

High School Musical 2 (YLE2 su klo 19.10) - Musikaalitähditetty Tartu Mikkiin (YLE2 pe klo 21)

Tänään saamme ihailla High School Musicalia numero 2. Jos siis viimekertainen sai sinut himoitsemaan lisää teinien seikkailuja, rukouksiisi on vastattu. Tästä toisesta tv-elokuvasta huomaa ensimmäisen suosion: tuotantoarvot ovat selkeästi paremmin kohdallaan ja kässäri on hiotumpi - mielestäni jopa oikein onnistunut, kun ottaa huomioon, että kohdeyleisönä ovat varhaisteinit. Ilahduttavaa on myös, että ensimmäisestä osasta lahjakkaimpana esiintyjänä erottunut blondipahis Sharpayn Ryan-veli (joka hatuistaan muistetaan) on ansaitusti päässyt paljon suurempaan rooliin.

Musiikin taso ei ikävä kyllä ole parantunut. Miltei päin vastoin: biisit on tällä kertaa ylimiksattu niin metallisen kuuloisiksi, ettei musikaalille tärkeä illuusio siitä, että hahmot laulavat oikeasti tilanteessa, toteudu oikein ollenkaan.


Tartu Mikkiin sisältää ensi perjantaina koko rahan edestä musikaalitähtiä. Minut vetää ruudun ääreen varsinkin TTT:n Jari Ahola, joka on ihan mielettömän hyvä laulamaan ainakin niiden esitysten perusteella, joissa olen hänet nähnyt. Niinku oikeesti to-del-la hyvä. Työkaveri ja kyseisen karaokeohjelman juontaja, Hintsasen Sami, jää kirkkaasti toiseksi, vaikka pätevä onkin.

Huff (Nelonen ke klo 23.25)

Huff on laatusarja, joka vie minut henkilökohtaisesti aikamatkalle. Katsoin sen ensimmäistä kautta Glasgow'ssa kaapelikanavalta. Olin aivan eri kulttuurissa ja mielentilassa. Ei ollut tekstityksiä. Näin monen vuoden jälkeen tuntuu melkoisen oudolta katsoa toista kautta täällä Suomessa. (Ja jostain syystä tekstitykset häiritsevät minua harvinaisen kovasti. Yritän kestää.)

Huff on todella hyvin kirjoitettu sarja. Ja aivan poikkeuksellisen hienosti näytelty. Nautin ensimmäisestä kaudesta todella paljon. Sarja eroaa tavanomaisista suosikeistani siinä, että siinä ei tapahdu mitään valtavan ihmeellistä. Se kuvaa psykiatrin ja hänen perheensä elämää todentuntuisesti. On teinipoika, alkoholistimummo, hullu veli ja rappioelämää viettävä nuoruudenystävä. Kaikki elävät elämäänsä, ja jotenkin tästä saadaan harvinaisen toimivaa draamaa.

Aion todellakin katsoa tämän toisen kauden. Lisää ei ikävä kyllä ole tehtykään.

Guitar Heron looginen jatko-osa on...

En olekaan aikoihin hehkuttanut South Parkia.

11. kauden toinen puolikas on yhtä jaksoa vaille paketissa. Se on ollut ihan ok, mutta varsinaisia huippujaksoja ei ole ollut. Ilmeisesti Trey & Matt eivät kuitenkaan tunne itseään uupuneiksi, koska jatkoivat sopimusta äskettäin 15. kauteen. Ilman jatkoa maaliskuussa alkava 12. kausi olisi jäänyt viimeiseksi.


On pakko mainita yksi asia uusimmasta jaksosta Guitar Queer-o. Siinä Stan ja Kyle saavuttavat menestystä, mainetta ja mammonaa Guitar Hero -pelin kentillä. En ole aikoihin nauranut tv:lle niin makeasti kuin seuraavalle kohtaukselle: Stan menee kauppaan, josta osti Guitar Heron. Pelikauppias kysyy, miten pelaaminen sujuu, ja kaivaa sitten tiskin alta pelin loogisen jatko-osan. Jotain "rentouttavaa", joka saa soiton kulkemaan paremmin.

"Have you ever heard of... Heroin Hero?"

Ehe ehe ehe.

"You could call it the ultimate first person shooter."

Stan myös ostaa kyseisen pelin, joka on naurettavan addiktiivinen ja täysin järjetön. Pelaaja jahtaa ikuisesti lohikäärmettä, jota ei voi saada kiinni. Myöhemmin pelikauppias mainitsee vielä pelin Rehab Hero, mutta siihen ei enää lähdetä.

High School Musical tulee tänään tv:stä.

Vinkkini kiinnostanee vain musikaalifaneja ja 8 - 14 -vuotiaiden tyttöjen vanhempia. Tänään, sunnuntaina, on mahdollisuus nähdä, mikä on viime vuosina villinnyt USA:n varhaisteinit. YLE2 klo 19.10.

High School Musicalin soundtrack oli vuoden myydyin levy, ja sen jatko-osa oli katsotuin kaapeli-tv-ohjelma koskaan. Ikinä. Kautta aikojen. (Se on oikeesti aika iso saavutus. Kaikkien suursarjojen finaalit ja urheilulajien huippuhetket jäivät kakkosiksi.)


Vouhkaukseen nähden itse teos on yllättävän keskinkertainen. Se on ihan symppis, mutta varsinkaan musiikki ei ole erityisen mukaansatempaavaa. (Paras hetki on Stick to the Status Quo koulun ruokalassa - siinä on oikeaa musikaalitunnelmaa.) Tarina on kopioitu Greasesta ja tuhansista samanhenkisistä nuorisoelokuvista. Kässäri on ihan ok, mutta käänteet toki arvaa sadan kilometrin päästä. (Olen muuten sitä mieltä, että kakkososan tarina ja kässäri olivat toimivammat. Suorastaan virheettömät. Aukottoman tyylipuhtaat. Ennalta-arvattavat toki silti, mutta nuortenelokuvat ja musikaalit eivät yleensä loistakaan yllättävyydellään.)

Mutta tämän tv-musikaalin laatu onkin sivuseikka. Vaikutukset ovat tärkeämpiä kuin itse tuote. Halvalla tehty hattara on tehnyt musikaaleista taas siistin jutun nuorison keskuudessa ja sai heidät esimerkiksi sankoin joukoin katsomaan Hairsprayta. Se on yksinomaan hienoa.

Joss Whedon palaa televisioon! Joss Whedon palaa televisioon!!!

"Honey, I accidentally created this Fox show."

Joss "Buffyn luoja" Whedon ja Eliza "Faith" Dushku ovat kehittäneet sarjan. Joss käsikirjoittaa, Eliza näyttelee pääosaa. Tämä tapahtui kuulemma vahingossa, kun he olivat muuten vain lounaalla yhdessä.

Olen AIVAN sanaton. Tämä ei ehkä järisytä koko maailmaa, mutta maailmassa on paljon Joss-faneja, jotka tällä hetkellä ovat pyörtymäisillään. Ooh.


Niin, millainen sarja se on? Sen nimi on The Dollhouse. Ei liene yllätys, että sen maailma sisältää spekulatiivisia elementtejä. Kokonaisuus on kuulemma tarkoitettu kommentiksi maailmastamme, jossa ihmiset odottavat saavansa mittatilausviihdettä nappia painamalla. Eliza näyttelee tyttöä nimeltä Echo. Echolla ei ole omaa persoonallisuutta, vaan hän elää lapsenomaista elämää omituisessa Nukkekodissa kollegojensa kanssa. Nukkekodin asiakkaat tilaavat Nukkekodilta "työntekijöitä" tarkkaan määriteltyjä skenaarioita varten, ja tyhjät ihmiskuoret ohjelmoidaan täyttämään kulloisenkin skenaarion vaatimukset. Skenaarion loputtua nuket unohtavat kaiken ja palaavat tyhjään, lapsenomaiseen tilaansa.

Tässähän ei olisi paljoa juonta, ellei Echo vähitellen alkaisi muistaa asioita ja tiedostaa olevansa oikea ihminen. Kuka hän oli ennen kuin joutui nukkekotiin?

Kuulostaa ihan kiinnostavalta. On myös muistettava, että Jossin jutut ovat yleensä sata kertaa parempia kuin paperilla kuulostaa. Kuka olisi esimerkiksi uskonut, että tarina vampyyreja tappavasta teinitytöstä voisi olla syvällinen?

Jos tätä typerää käsikirjoittajien lakkoa ei olisi, ensimmäiset jaksot olisi kuulemma voitu saada ulos jo keväällä. Nyt ei tiedetä, miten pitkään lakko kestää, mutta sarjaa suunnitellaan syksyksi 2008. Ja se tulee IHAN varmasti. Sitä myös kuvataan takuuvarmasti ainakin seitsemän jaksoa. Joss kieltäytyi tekemästä sarjaa, joka voidaan lopettaa kahden ekan jakson jälkeen, jos katsojia ei löydy.

Mutta katsojia on PAKKO löytyä! Hii!

Olen iloinen siitä, että Joss ja Faith - eiku Eliza :D - tekevät taas yhteistyötä. Mielestäni Eliza oli aina sata kertaa parempi näyttelijä kuin vaikkapa Sarah Michelle Gellar.

"He's my favorite genius," Dushku said. "And my favorite friend. He's been like a big brother ... and the only person out here I've ever wholeheartedly trusted, because he's never let me down."

Linkki lisätietoihin Whedonesquessa on tässä. Whedonesque linkittää vaikka mihin artikkeleihin.

Red Nose Day tuli Suomeen!

Se pyörii parhaillaan kakkosella. (Tästä tulee nyt tuplapostaus, koska mielestäni aihe liittyy selvästi telkkariin, mutta on sitten kuitenkin paljon laajempi.)

Olin ihan ihmeissäni, kun näin ensimmäisiä mainoksia Nenäpäivästä. Niissä ei mitenkään isosti toitotettu, että päivä on Suomen ensimmäinen, joten mietin huuli pyöreänä, olenko ollut sokea ja kuuro tai asunut kiven alla. Britanniassa päivää oli mahdoton olla huomaamatta, ja se oli minulle siellä upouusi elämys. Yhtälö oli omituinen.

Onneksi ratkaisu selvisi. En ole huomiokyvytön, vaan päivä on Suomessa ihkaensimmäinen.

Olen oikein tyytyväinen siitä, että homma on tuotu Suomeen. En tietenkään vielä tiedä, toteutuuko kotimainen versio yhtä hyvin, mutta ainakin Briteissä Red Nose Day on oikeasti hauska. Ja sen esiintyjinä itseään nolaamassa on oikeasti isoja nimiä. En tiedä, onko kukaan liian iso tulemaan mukaan. Ehkä kuningasperhe? Tony Blairkin on ollut mukana. Posh ja Becks. The Office. Sitä rataa.

Toivotaan, että homma onnistuu ja perinne juurtuu tänne meillekin. Meillä tietysti on jo Nälkäpäivä (pitääkö näitä kirjoittaa isolla? ei ehkä, hui), kun taas Briteissä Red Nose Day on se vuoden isoin keräyspäivä. Heidän Nälkäpäivänsä. Mutta eiköhän hyväntekeväisyysteemaisia päiviä mahdu suomalaiseen vuoteen kaksikin.

Suomen nenät ovat muuten paljon tyylikkäämpiä kuin jättimäiset brittiversiot!

Olen katsonut Huumaa ekoja kertoja elämässäni.

Heikki Paasosen läsnäolo on houkutellut minut Suomen Ant & Decin pariin.

Minulta vei vuosia tajuta, että tämä on tosiaan sama ohjelma kuin Britannian Ant & Dec. En ehkä olisi ikinä tunnistanut, ellei noita pikkuhaastattelijoita olisi. Suomen kopio ei ole tehnyt suurta vaikutusta. Jotenkin se on tosi teennäistä vääntöä.

Ainoa hauska osuus on, kun juontajat kilpailevat uuden taidon opettelussa. On jollain lailla mukavakin ajatus, että he joutuvat joka viikko kehittämään itseään! Ja lopputulos on aika viihdyttävää katsottavaa.

Intouduin oikeastaan kirjoittamaan tätä, koska äsken leukani putosi lattiaan. Ajattelin, että a cappella -ryhmän mukana laulamisesta tulee jotain niin kauheaa, että tärykalvot ovat vaarassa. Sehän on ihan TOSI vaikeaa. Mutta molemmat selvisivät siitä! Lauloivat nuotilleen! Varsinkin ansaitusti voittaneen Heikin falsettikiekaisut olivat oikeesti aika vakuuttavia.

Koska laulutaito on mahtava ominaisuus, näen molemmat juontajat nyt entistä paremmassa valossa. Ohjelma ei silti vakuuta.

Kun Rob ja Amber toivat Survivorin Amazing Raceen.

Amazing Racen MTV3:lla pyörivä kausi on ollut... Jänskä? Kiinnostava? Erilainen? Ärsyttävä? Pilattu? Kaikkia edellä mainituista?


Siis, joo-o. Survivor Allstarsin voittajat, askeettisissa eräoloissa aidon suhteen aloittanut kihlapari Rob ja Amber, nähdään nyt Amazing Racessa. Ymmärrän täysin, miksi heidät on sinne valittu. He tuskin jättävät ketään kylmäksi. Omat tunteeni ovat käsittämättömän ristiriitaiset.

Tyypit oikeasti vetävät kisassa kuin se olisi Survivor. Juonittelevat ja kikkailevat. Aluksi kihisin kiukusta ja koin heidän pilaavan ohjelman. Muutaman jakson jälkeen olen tottunut ajatukseen, ja oikeastaan soisin pirullisten söpöläisten pääsevän pitkälle omintakeisella taktiikallaan. Heitä on hauska katsoa.

Jos tässä kisassa saisi äänestää väkeä pihalle, Rob ja Amber olisivat lentäneet ensimmäisinä. Muut kilpailijat vihaavat heitä. Sekin on tuonut kisaan epätyypillistä "me vastaan muut" -henkeä. Mutten voi syyttää vihakerhoa mistään: R & A ovat jo voittaneet miljoonan. Eivät tarvitse toista. Lisäksi he saavat jatkuvasti epäreilua etua siitä, että heidät tunnistetaan Survivorista ja tullaan tarjoamaan apua. Kaiken huipuksi he pelaavat tietoisesti likaista peliä ja nauravat päälle.

Survivorissa pidin Robista ja Amberista. He olivat hyviä juonittelemaan ja hurmaamaan ihmisiä, sopivat siihen kisaan täydellisesti. Eivät he hullummin ole tässäkään rallissa pärjänneet, vaikka homma on paljon enemmän omien avujen varassa. Minulla on heihin tällä hetkellä omituinen viha-rakkaus-suhde: toivon periaatteessa heille koko ajan pahaa, mutta onnittelen silti mielessäni onnistumisista ja toivon, etteivät he putoaisi. Vielä. Kohta. Muttei nyt. Eikä nytkään. Kunhan eivät voita. Hehe.

Rob oli saarella minusta seksikäs. Se oli suhteellisen komea, äärimmäisen itsevarma ja karismaattinen. Se pyöritti koko showta pikkusormellaan, juonitteli ja petti ja nauroi päälle. Pois päästyään se on lihonut 30 kiloa ja näyttää rumalta pullapojalta, jenkkifutiksen pelaajalta. Mutta siinä on silti jotain vetoavaa. Se edustaa täsmälleen sitä omituista miestyyppiä, joka ärsyttää minua koko ajan niin, että tekee mieli repiä hiuksia päästä - mutta vetää silti puoleensa. (Minulla on outo, masokistinen miesmaku. Viehätyn tyypeistä, joista en oikeastaan pidä. Tämä pitää paikkansa myös tosielämässä ja saattaa olla syy siihen, että olen aina vaan sinkku. ...Yli-itsevarmuus. Se on avain sydämeeni. Sillä saa kaiken muun anteeksi. Tiedoksi vaan ;)

Hehe. Blogin ja "oikean" kirjoittamisen ero: en keksi muuta yhteyttä, jossa tulisi kirjoitettua tekstiä, joka alkaa tv-arvostelulla ja päätyy henkilökohtaisiin pohdiskeluihin.

Jos kirurgit ja supersankarit tappelis, kummat..?

Hittoako MTV3:n pitää aloitaa Heroes Nelosen menestyssarjojen päälle?

Heroes alkaa ensi viikon jälkeen tulla keskiviikkoisin klo 21, Greyn anatomian päälle ja ennen Jerichoa. Ärsyttää vähän. Mie olen katsonut sitä Greyn anatomiaa. No ei. Rauhoitun. Jos rehellisiä ollaan, paikka on varmaan hyvä ja ihan reilu. Sankareilla ja Jericholla voi ollakin yhteistä katsojakuntaa, joille syntyy mukava putki, eikä Greyn kohdeyleisö ole laisinkaan sama kuin supersankariohjelman.

Mutta mie olisin katsonut molempia. Höh. Nyt tulee varmaan katsastettua ainakin jakso Heroesia. Se kiinnostaa. Jos se on hyvä, Grey saa jäädä. Ehkei se edes ole hyvä.

Ugly Betty on todella hyvä.

Niinku oikeesti.

Huomaan maanantaisin odottavani, että kello lyö kahdeksan ja saan taas sukeltaa sarjan maailmaan. On todella kekseliästä sekoittaa itseironinen saippuaisuus (paraatiesimerkkinä viime jakson lopun käänne) aidosti tunteviin, moniulotteisiin hahmoihin. Henkilöt ovat samaan aikaan karikatyyrejä ja samastuttavia. Kiehtovaa, toimivaa. Äärimmäisen. Kun hahmot toisinaan käyttäytyvät turhan suoraviivaisesti tai ennalta-arvattavasti, sen voi pistää karikatyyriosuuden piikkiin. Kun he toimivat sympaattisesti ja kokevat todellisia tunnekuohuja, heihin todella samastuu. Minulla on katsoessa joskus ollut miltei tippa linssissä. Have your cake and eat it, too.

Kun Betty alkoi, en ikinä odottanut sen kipuavan näin korkealle pakkokatsottavieni listalla. Se vaikutti kornilta, koheltavalta, halvalta ja rumaa päähenkilöään halventavalta. Jostain ihmeen syystä se ei ole mitään näistä!


(Kuvassa ei nyt ole Betty... mutta eikö ollutkin käsittämättömän hauskaa, kun Amandan näyttelijä sai toissajakson kaksoisroolissa olla vaihteeksi ruma?)

Mutta miksei julkkikset ole tv-sarjoissa julkkiksia?

Yksi valitus viime jaksosta. Tämä on asia, joka ärsyttää minua toistuvasti eri sarjoissa. Päähenkilö, tässä tapauksessa Daniel Meade, on kuuluisa, mutta voi silti toimia kadulla ihmeen normaalisti. Häntä ei tuijoteta. Ekstrat painelevat ohi yhtä tyyninä kuin aina. Naapuripöydissä syödään ja käydään omia keskusteluja. Jos jätkän naama on parhaillaan jokaisessa bussipysäkissä ja hän näyttäytyy äkkiä ravintolassa tuntemattoman hammasrautanaisen kanssa, häntä pitäisi tuijottaa, tekstata keltaiselle lehdistölle, ottaa kännykkäkuvia! Saati nyt sitten, että parivaljakko menee tuosta vain kuokkimaan häihin. Eikä kukaan ilmeisesti tunnista. Tosi uskottavaa.

Sama vaivasi minua esimerkiksi Veronica Marsin Loganin kohdalla. Koulussa asiaa saattoi vielä perustella sillä, että jengi oli tottunut, mutta yliopistolla filmitähden poikaa olisi pitänyt ainakin uutuudenviehätyksen ajan tuijottaa. Olis vaan pitänyt. Muu ei mielestäni ole uskottavaa. Tämä asia pistää silmääni joka kerta. Eivätkö tekijät koskaan tule ajatelleiksi sitä? Olisiko sitä liian vaikea toteuttaa, kun ekstrojen pitäisi näytellä? Eivätkö ekstrat osaa muuta kuin kävellä kivikasvoisina omissa maailmoissaan?

Greyn's Anatomy - Kyle XY - October Road

Lupasin kommenttilaatikossa kertoa, kun olen nähnyt Greyn anatomian (Nelonen ke 21.00) parin viikon takaisen jakson. Nyt olen katsonut sen, ja viimeviikkoisenkin. Olihan se... No, iso juttu liittyi Meredithiin, ja itse asiassa mun on sanottava, että pidän sarjassa lähes kaikesta muusta paitsi kyseisestä anorektikosta. Minusta se on ärsyttävä muija. Sarja paranisi, jos se - ja varsinkin sen tekysyvälliset kertojanäänet - poistettaisiin. Joten en ehkä ihan täysillä ollut mukana käänteessä. Lisäksi on päivänselvää, miten tilanne lopulta ratkeaa (eihän Meredith voi valita kuin yhden kosijaehdokkaistaan, eikä kenellekään ole salaisuus, kuka se on). Mutta McDreamy on hauska (ja söötti, ks. alla), joten välillä niiden vuoropuhelut ovat kyllä hyvinkin viihdyttäviä. Mulla on vähän skitsofreninen suhtautuminen tähän sarjaan, kuten huomaatte!


Olen katsonut myös jokin aika sitten mainitsemiani Kyle XY:tä ja October Roadia. Kylen (Nelonen su 17.30) eka jakso oli ihan hauska: avaruuspojan toilailut normaaleissa asioissa syömisestä ja juomisesta lähtien olivat ihmeen sympaattisia, ja teinien sallittiin jopa olla teinejä eikä puhtoisia kiiltokuvaversioita. Toisessa jaksossa heräsi epäilys. Miten kauan samaa nuottia voidaan soittaa tehokkaasti? "Avaruuspoika ihmettelee tätä ja tuota. Hän kokee perusasiat vaikeiksi, mutta oppii aivan outoja juttuja yli-inhimillisen nopeasti." No, kenties sarja kehittyy.


October Road (Nelonen su 18.30) on ihan kamala. Hirvittävää dialogia, outoa juonenkuljetusta. Sinänsä kiinnostava perusajatus on teurastettu ja jauhettu sekavaksi mössöksi. Luin netistä, että tämä oli voittanut kriitikoilta vuoden huonoimman sarjan palkinnon. Täydestä syystä, sanon minä.

Veronica Mars (Subtv su n. klo 00.00).

Pitäisi kirjoittaa monesta uutuudestakin. Mutta aloitan tästä vanhasta.

Viime sunnuntain jälkeen täytyy sanoa, että olin unohtanut, miten hyvä Veronica Marsin 1. kausi on. En ollut aikonut katsoa näitä uusintoja, muta taidan sittenkin. Voisin jopa ostaa 1. kauden omaksi. (Mutta vain 1. kauden. Muut ovat siihen verrattuna ihan skeidaa.)

Veronican alkuperäinen tarina on tarkkaan mietitty, tasapainoinen, monimutkainen kokonaisuus, jossa kaikki liittyy kaikkeen. Sen huomaa vielä paremmin nyt, kun tietää loppuratkaisun. Pääjuoni on todella hyvä ja tyydyttävä. Veronican tausta on kiehtova. Käsikirjoitus on sulava, nokkela ja täynnä hauskoja kulttuuriviittauksia. Hienoa.

Myöhemmin sarja hajoaa, koska uudet pääjuonet eivät ole murto-osaksikaan yhtä vahvoja eivätkä jaksa kantaa kokonaisuutta. Kaikki pirstaloituu. Jälkiviisaana voi todeta, että sarja olisi pitänyt kirjoittaa rajallisen mittaiseksi. Alkuperäinen tarina, ei aneemisia jatkoyrityksiä. Ja kokonaisuus olisi ollut parempi kaapelilla, kuten sarjan luoja alun perin toivoi. Se olisi ollut synkempi. Tasalaatuisempi. Tavallisena teinisarjana Veronica joutui skitsofreenisesti vastaamaan hyvin monenlaisiin odotuksiin.

Pieni pirstaleisuus on tosin ensimmäisenkin kauden ongelma: asioihin ei syvennytä tarpeeksi, hahmot eivät esiinnyt kyllin säännöllisesti, sivujuonia pannaan pakettiin liian hätäisesti tai jätetään roikkumaan unohtuneina... mutta tämä kaikki on vielä siedettävällä tasolla. Eikä maailmassa ole täysin täydellistä sarjaa vielä tehtykään. Veronica Mars ei ole täydellinen, mutta ensimmäinen kausi on mielestäni eliittiluokan tv-viihdettä. Taidan tosiaan katsoa sen uudelleen.

Pakollinen Big Brother katsottu.

En katsonut taloon menoa. En katsonut torstain ohjelmaa. Mutta eilen blogatessani tirkistelin puolella silmällä uppo-outoja ihmisiä väsäämässä kasvihuonetta ja puhumasta tunteistaan.

Olihan se... No, itse asiassa harvinaisen tuskatonta. Melko ärsyttämättömiä tyyppejä sinne on haalittu. Ei montaakaan järkyttävää häsääjää, ihan hauskoja silti. Se yksi äänestyksessäkin jo oleva blondipimu toki on valittu ihan vain raivostuttamaan kaikki. Onkohan yleisö niin masokistista, että jaksaa katsella muijaa siitä ilosta, että kiduttaa kilpailijaparkoja sen läsnäololla? Briteissä voisi olla. Suomessa ehkä ei.

Enpä ajatellut jäädä BB-koukkuun. Suomessa en ole vielä koskaan jäänyt. Brittien BB:ssä olen joillakin kausilla. Lähinnä, koska joku kilpailija on ollut niin herttainen, kiva ja hauska, että olen vilpittömästi alkanut kannattaa häntä. Esimerkiksi se maailman ihanin homokampaaja (Brian?), joka voitti jonkun ihan niistä ekoista kausista. Ja äänestettiin vielä vuosiakin myöhemmin rakastetuimmaksi BB-kilpailijaksi ikinä. Se vaan oli niin aidosti hauska, nokkela... loputtoman hyväntuulinen, aina kiva ja reilu kaikille olematta silti tylsä, teennäinen tai kynnysmatto. Se on jotain, johon en itse pystyisi koskaan, koskaan, ikinä. Siksi kai ihailen. (En olisi kynnysmatto, pois se minusta. Olisin ilkeä minua ärsyttäville, ja noin stressaavissa oloissa minua alkaisi ärsyttää ihan kaikki, ja minua vihattaisiin.)


Parhaillaan tulee Tartu mikkiin -ohjelman uusinta: Hanna Pakarinen, joku Karoliina, Reino Nordin ja tuo tuo... onks se Jimi Pääkallo?

Tahdon sanoa, että Hanna Pakarinen on ihana. Tässä ohjelmassa on maailman ärsyttävintä, kun joku rohmuaa huomiota: tahtoo laulaa omat, parin ja toisen joukkueen laulut. Harvoin olen nähnyt ketään, joka on noin VÄHÄN sellainen! Hanna antaa muille tilaa tosi hienosti. Ja on aina sympaattinen ja puhuu ihastuttavan kotoisaa Kymenlaakson murretta. Ja osaa laulaa (tosin ei näköjään kauhean laaja ääniala).

Tuo Karoliina mikälie laulaa tosi hyvin, mutta on juuri semmoinen ärsyttävä huomiorohmu. Samoin tuo Jimi Pääkallo. Hyi hyi. Tosi moni esiintyvä taiteilija on, sen on oppinut tästä ohjelmasta. Kai se on heille luonnollista ja normaalioloissa lavalla hyväkin ominaisuus.

Brideshead Revisited (1981)

Yle Teema näyttää uusintana iki-ihanan, Evelyn Waugh'n romaaniin (suom. Mennyt maailma) perustuvaan draamasarjan. (Pe klo 19, uusinnat ilmeisesti sunnuntaisin.)

Tää on niinku niin hyvä. Kenties paras romaanifilmatisointi ikinä. Yhdessätoista tunnin jaksossa ehtii tehdä melkoista oikeutta maltillisen mittaiselle teokselle. 1900-luvun alun Englannin aristokraattinen maailma katoaa toisen maailmansodan jalkoihin. Tunnelma ja teksti aiheuttavat huokauksia.

Nuori Jeremy Irons on ihana. Lapsellisen traaginen Sebastian Flyte on hurmaavimpia hahmoja kirjallisuuden historiassa ja syy siihen, että harkitsisin poikalapsen nimeämistä Sebastianiksi. Hänenkin näyttelijänsä on mukiinmenevä, mutta kuvittelen rooliin salaa 25-vuotiaan Jude Law'n. (Anteeksi, enkö sanonutkaan "avoimesti"?)

Mie varmaan aion katsoa, vaikka olenkin jo nähnyt.

Tuommoista Bladea katsoin.

Olihan siinä... niitä vampyyreja. Ja niinku toimintaa. Perustuu niihin elokuviin. Jotka perustuu niihin sarjakuviin. (Subtv ma klo 23.)

Tehty on vain kymmenen jaksoa. Muuten en jaksaisi katsoa, mutta jotenkin nuo vampyyrijutut ovat kiehtoneet. Saatan tulevaisuudessa katsoa puolella silmällä, jos kotona olen, ja vaikka blogata samalla. Siihen sarja voisi olla omiaan.

En juuri osaa muuta sanoa. Ei mitään isompaa vikaa, muttei suurta viehätystäkään. Päähenkilö on muriseva mörökölli vailla karismaa (lienee isoin vika). Tyttöpäähenkilö on siedettävä, mutta näyttelijälle tuntuu olevan ristiriitaista, että toisaalta pitäisi olla seksikäs misu, toisaalta karski ex-sotilas. Se pahis voi potentiaalisesti olla mielenkiintoinen, jos siitä tehdään mielenkiintoinen. Toivottavasti tehdään.

Tv:ssä alkaa tapahtua.

Uutuuksia: Jericho - Kyle XY - October Road.
Jatkuu: Amazing Race - Greyn anatomia - My Name Is Earl
Alkaa alusta: Buffy the Vampire Slayer - Veronica Mars.

(1) Nythän noita uutuuksia alkaa virrata. Ensimmäinen tulee tänään: apokalyptinen Jericho alkaa Neloselta keskiviikkoisin klo 22.00. Se on niinku vissiin ollut aika iso jutska USA:ssa, joten kiinnostuksella katselen ekan jakson. Apokalyptisista visioista olen tykännyt, joten kiintoisa lähtökohta.

Telkku.comista silmääni tarttuivat äsken myös Nelosen sunnuntai-iltapäivien Kyle XY ja October Road. (Su peräkkäin klo 17.30 ja 18.30, 2.9. alkaen.) Ensimmäinen on jonkinlaista scifiä, en ihan tiedä miten teineille. Pitää tsekata. Jälkimmäinen on draama kirjailijasta/yliopiston luennoitsijasta. Kirjailija- ja yliopistojutut(vrt. Wonder Boys) ovat useasti mieleeni, joten ainakin ajatuksen tasolla kiinnostaa. Kumpikin sarja on saanut jatkoa yhtä vuotta pidemmälle, joten seuraaminen ei ole ajanhukkaa.

(2) Jatkoja: Amazing Race alkaa 2.9. lähtien sunnuntaisin klo 21 sen italialaissarjani päälle. Pitää yrittää järkätä yliopisto niin, että ehdin treenata italiaani tiistai-iltapäivisin uusintojen merkeissä. Kun mie niin tykkäisin katsoa sitä Amazing Racea - mutta en ole valmis luopumaan tunnin kestävistä italiatreeneistä, en!

Greyn anatomia jatkuu keskiviikkoisin klo 21 tuon Jerichon edellä. (Dirt jää sen alta tauolle, kausi loppuu.) En ole ihan hulluna Greyn melodramaattiseen paatokseen, mutta sen komedialliset hetket toimivat kivasti ja sitä on tullut katsottua pikkusiskon seuraksi. Marjukka tykkää melodramaattisemmasta paatoksesta. Ja se McDreamy on tosiaan suhteellisen dreamy, mikä lisää sarjan uskottavuutta ;)

Ai niin, meinasin unohtaa: sydämellinen komedia My Name Is Earl jatkuu Subilla maanantaisin klo 20.30. Se on minusta jotenkin niin herttainen, että katsomisesta tulee hyvä mieli. Ei tartte olla ilkeä ollakseen hauska.


(3) Uusintoja: Subtv alkaa 2.9. näyttää alusta lähtien Buffy the Vampire Slayeria ja Veronica Marsia sunnuntain myöhäisilloissa. Jos joku ei ole koskaan katsonut Buffya, digiboksit nauhoittamaan! Se on herättämiään mielikuvia (ja sitä sukkista 90-luvun leffaa) niin monta kertaa parempi sarja, ettei ole vielä vertaistaan kohdannut. (Eka kausi on vielä hieman lämmittelyä, mutta viimeistään kakkosen puolivälistä alkaa todellinen verbaalinen riemu.) Boksi komeilee hyllyssäni kalliina aarteena. Myös Veronican eka kausi on aika jees. Siitä sarja alkaa luisua yhä epätoivoisemmin alamäkeä, mutta alku on hyvinkin katsomisen arvoinen.

Viva Laughlin saa tuulta alleen.

CBS:n syksyn uutuudesta Viva Laughlinista (perustuu BBC:n Suomessakin esitettyyn murhamysteerimusikaalisarjaan Blackpool) on virallisesti julkaistu muutama video.

Pätkien perusteella homma näyttää ihan hyvältä, vaikkakin musiikkikohtausten osalta ehkä vähemmän luontevalta ja ylivedetyltä kuin brittiversio. Kohtausten leikkaus on kuitenkin varmasti vielä kesken, joten en tiedä, voiko pätkien perusteella sanoa paljoa. Iso plussa: näyttelijöiden äänet tuntuvat olevan pääosassa taustalla kuuluvan musiikin laulajan ääneen nähden eikä päinvastoin! Se oli aina suurin parannustoiveeni BBC:n sarjassa.

Haastattelujen perusteella juonikuviot ovat samanlaiset kuin brittisarjassa, mutta perheen poika ei ole nörttikovis vaan tyttömäinen paritanssiharrastaja... mikä kuulostaa ihan hauskalta :D Ja Hugh Jackman hahmo, päähenkilö Holdenin kilpailija, on ylimääräinen lisäys. Mutta lisäyksiä tarvitaankin. Mikäli sarja lähtee kunnolla tuotantoon, siitä tulee oletettavasti jenkkityyliin vähintään yli kymmenosainen, ei kuusiosainen kuten briteissä on tapana.


Kyllä minä tätä odotan. Suomeen tuloon on tietenkin vielä aikaa, mutta silti. Koska itse Hugh Jackman on projektin suojeluspyhimyksenä (tuottaa, näyttelee sarjassa usein vierailevaa sivuhahmoa), uskallan toivoa, ettei se kaadu ihan yhtä nopeasti kuin useimmat vähääkään erikoisemmat jenkkiuutuudet.

Blogilista ei vaan huomaa päivitystä.

Ärsyttää. Teen turhan kirjoituksen, jos se nyt huomaisi. Se on temppuillut muutenkin viime päivinä.

North and South (BBC 2004)

Koko kesän YLE1 on näyttänyt BBC:n historiallisia draamoja näin lauantai-iltaisin.


Ne ovat käsittääkseni kaikki uusintoja, mutta minulla on edelleen aukkoja kolmen vuoden ulkomaanaikani vuoksi. Tätäkään en ollut ennen nähnyt. Hyvä niin, on edes jotain katsottavaa kesäkuussakin. (Olen tosin katsonut myös Poirot-uusintoja, vaikka joissakin muistin juonen täsmälleen.)

Tämä neliosainen historiallinen sarja perustuu kirjaan, jota en ole lukenut. Tapahtumapaikka on Pohjois-Englanti, aika teollisen vallankumouksen alku 1800-luvulla. Ensimmäisen osan perusteella kyseessä on Ylpeys ja ennakkoluulo luokkataistelulla maustettuna. Hyvältä vaikuttaa.

Tällaiset sarjat elävät tai kuolevat päähenkilöiden kemian varassa. Tällä kertaa se toimii. Varsinkin herra Thornton (Richard Armitage, jonka nimen pistän mieleen) onnistuu ihanasti olemaan julma öykkäri ja silti niin karismaattinen ja herkkä. Tätä naistenromaanien peruskamaa, heh.

Pohjois-Englannin murretta on ihana kuunnella. Se on kuin sekoitus Skotlantia ja Englantia. Skottimurre kuulostaa kodilta, tästäkin tulee jo koti mieleen. Mutistavat pohjoismurteet ovat minusta ehdottomasti kauniimpia kuin etelän leveä aksentti. En tosin parhaalla tahdollanikaan muista, ajattelinko niin jo ennen kuin asuin Skotlannissa. Nykyään Emmerdale-murre ainakin kuulostaa älyttömän koomiselta.

Orgoglio eli Kunnian hinta.

Ihana Elisa loppui, mutta YLE on ostanut lisää italialaista sokeria. (YLE2 su klo 20.55.)

Tätä iloa riittääkin taas pitkälle: sarjasta on 3 tuotantokautta, joista jokaisessa 13 jaksoa. Sarjan suomenkielinen nimi on Kunnian hinta (Orgoglio tarkoittaa kirjaimellisesti 'ylpeys'). Se sijoittuu 1900-luvun alkuun ja tuntuu olevan tasan yhtä romanttista huttua kuin 1700-luvulle sijoittunut Elisakin. On vääryydellä erotettuja nuoruudenrakastettuja, pakkoavioliittoja ja kohtaamisia heinäladossa (kyllä, se ei näköjään ole suomalaisten yksinoikeus). Kauniita ihmisiä ja maisemia. Ah ja voi.

Katsominen on vähän kuin lukisi historiallista harlekiiniromaania. Historiasta tykkään, harlekiineja vihaan. Kärsivällisyyteni ei ehkä riittäisi tämän katsomiseen, ellei se olisi italiankielinen. Ainakin aluksi hattaraisuus tuntuu tukahduttavalta. Toisaalta Elisakin hiipi suosiooni pikkuhiljaa. Koska on ihanaa, että minulle tarjotaan juonellinen tilaisuus harjoitella italiaa, katson taatusti joka jakson. (Ja ymmärränkin varmaan 90%. Voisin katsoa ilman tekstejä. Se on miellyttävää.)

Hieman huolestuttaa, että uusi lähetysaika menee päällekkäin Maikkarin realitypaikan kanssa. Mitä teen, jos Amazing Race alkaa päälle? Yritän ehkä katsoa tiistain päiväuusinnat tästä sarjasta. No, se on sen ajan murhe.

Tänään tulee Ozin musikaalispektaakkeli.

Josta en hyvällä tahdollakaan saanut kaivettua kuvia esiin.

"Vankiladraaman musikaalijakso?"
Nii-in.

"Eikö se ole hieman kornia?"
Olisi ehkä yleensä.

Ozia katsoneet kuitenkin tietävät, että sarjaa jaksottavat surrealistiset välijuonnot. Ne on korvattu lauluilla. Ei itse vankiladraamaa. Hyvin toimii. Ja on hyvinkin katsomisen arvoista.

Beecher ja Schillinger vetävät dueton. Isä Mukada laulaa Tori Amosta. Sisar "West Side Storyn Anita" Pete pääsee käyttämään lahjojaan. Ja paljon, paljon muuta. What's not to love?

Nelonen klo 23.25. Siellä nähdään.

Sarjassamme erittäin satunnaisia tv-vinkkejä:

Tänään (YLE2 klo 17.10) tulee uusintana se Tartu mikkiin -jakso, jossa on vieraina Nina Tapio ja Hanna-Riikka Siitonen.

Ne tytöt laulaa niinku niin hyvin, että mulla meni kylmät väreet. Varsinkin loppuduetto on mahtava. Olen muistellut sitä kaiholla. Jari Sillanpääkin vajosi sen lumoihin.

Ajattelin itse katsoa uudelleen. Jos Tartu mikkiin on ikinä hyvä ohjelma, se on sitä tässä jaksossa. (Minusta se on muutenkin ihan viihdyttävä show. Turhauttavaksi sen tekevät huonot vieraat, mutta jos esiintyjät ovat laulutaitoisia, se on mukavaa perjantai-illan viihdettä.)

Nina Tapio lienee Suomen paras musikaalitähti. Hän todella tajuaa, miten sitä musiikkia pitää vetää. Uusi Pieni merenneito -dubbauksensa on sata kertaa parempi kuin Disneyn alkuperäinen. No, olen jo hiljaa, koska tämä ei liity telkkariin.

Virallinen tauko.

Minun piti kirjoittaa tämä jo ennen lähtöäni. Tätä blogia ei päivitetä ennen heinäkuun 18. päivää, koska olen ulkomailla (ks. pääblogi), enkä varmaankaan tule edes näkemään tv-laatikkoa ennen paluutani! Muutenkin tv on viettänyt hiljaiseloa kesä-heinäkuussa, joten saa nähdä, milloin seuraava kirjoitusaihe ilmestyy.

Muutama tv-asia minulla kuitenkin oli mielessä:

(1) Arvasin, että Survivorissa tapahtuu jotain tuollaista. Leipäännyin totaalisesti ja lopetin katsomisen finaalijakson puoliväliin. Itse asiassa en siksi edelleenkään tiedä, kuka voitti. Danni? Katsoin sen sijaan Diana-konsertin musikaaliosuuden. Arvelen tehneeni viisaan valinnan.

(2) Keller tuli takaisin Oziin <3 (olisko ollut eka kerta, kun olen tehnyt tuollaisen hymiön? Oli vissiin. Olisko pitänyt jättää tekemättä? Olis vissiin). Vasta silloin tajusin, miten paljon olin häntä kaivannut. Sarjan energiataso kohosi heti kymppiin. Nyt jää ikävä kyllä kaksi jaksoa näkemättä. Tähän saakka olin katsonut uusintakierroksen jokaisen jakson joka sekunnin. Ikävä rikkoa putki. Pakko varmaan katsoa netistä sitten palattuani, jotta pysyn täydellisesti mukana.

Televisio kesäterässä. Neiti Marple. Dirt (ja Oz).

Tuntuu, että katseluaikataulustani katoaa viikoittain sarjoja eikä tilalle tule mitään. Kesä vaikuttaa. Ainoat kunnolliset jatkajat ovat Oz (viimeksi hieno jakso... Tuli lopussa tippa linssiin) ja Dirt.

Viikonloppuiltojemme iloksi on tosin näytetty Agatha Christien Neiti Marple -elokuvia. Niitä jaksaa aina katsella. Olen perinteisesti pitänyt Marplesta vähemmän kuin Poirot'sta, mutta nyt hän onkin alkanut tuntua oikein kivalta tädiltä. Ehkä lintumainen Geraldine McEvan tekee niin hyvää työtä. Hänen tuikkivasilmäinen Marplensa on vähemmän itseään täynnä kuin Poirot (no, kukapa ei olisi) ja saa lapsenomaista iloa mysteerien ratkomisesta. Tapa, jolla hän saa jutut käsiinsä, tuntuu tosin paljon teennäisemmältä: On itsestään selvää, että mestarietsivä Poirot kohtaa jatkuvasti uusia tapauksia. Ihmiset kääntyvät hänen puoleensa. Eläkeläisrouva sen sijaan törmää aina uuden mysteerin keskelle yhtä epätodennäköisesti kuin vanha kunnon Viisikko.


Dirtissä ei ole eläkeläisrouvia, mutta se ei ole tuottanut minulle pettymystä ensimmäisen jakson jälkeen. Tykkään sarjasta enemmän kuin mistään uutuudesta useampaan vuoteen. Onhan se kylmä, kova ja pinnallinen, mutta jokin siinä sopii minulle. Saatan sekoitaa raflaavuuden ja realismin, mutta pidän paheidensa kanssa painiskelevia hahmoja samastuttavina. Olisi ollut helppoa luoda yksiulotteisia henkilöitä, jotka olisivat karikatyyrejä itsestään. Edes jääkuningatar Lucyn kohdalla ei mielestäni ole syyllistytty siihen. Hän on kaikesta huolimatta oikea ihminen, jolla on syitä olla sellainen kuin on.

Tietenkään Dirtissä ei eletä meidän todellisuudessamme, vaan jossain pari askelta sen takana. Paljastukset ovat suurempia ja peli julmempaa. Viime jakson polvilumpiojutussa päästiin jo sellaisiin sfääreihin, että harvemmin olen katsonut Oziakaan yhtä irvistellen. Brrh. Kenties juuri se saa minut vetämään jonkinlaiset yhtäläisyysmerkit sarjojen välille: molemmat kommentoivat oman aihepiirinsä realiteetteja, mutteivät pyri dokumentoimaan todellisuutta. Hahmot elävät selvästi fiktiossa. Se sopii minulle. Pidän nimenomaan fiktiosta, joka saa minut huomaamaan asioita omassa todellisuudessani - mutta rinnastusten ja yhtäläisyysmerkkien keinoin, ei yksinkertaisella sormella osoittelulla. Jos kerrotaan tarinaa, kerrotaan tarinaa. Tehdään taidetta, jota eivät sido todellisuutemme lait. Mutta parhailla tarinoilla on juurensa todellisuudessa, sanottavaa tästä maailmasta.

(Ja korkealentoisuuden vastapainoksi: sekään ei ole haitaksi, että olen aivan rakastunut Holtiin. Heh.)

Survivor: haluan vain sanoa...

...että tänään tullut kaksiosaisen finaalijakson ensimmäinen osa oli oikeesti tosi jännä. Ja kiristelen hampaitani, jos Rafe ei voita! Suutun varsinkin, jos Danni ei valitse sitä finaaliin. Rafe piti kiinni lupauksestaan, vaikka olisi ollut paljon järkevämpää tiputtaa Danni ja ottaa Lydia viimeiseen haasteeseen. Dannin on pakko pitää kiinni omastaan.

Se Rafe on tehnyt pelissä pelkästään asioita, joita voin kunnioittaa. Se on pitänyt kiinni lupauksistaan silloinkin, kun se ei olisi ollut viisasta. Lisäksi se ainoana kieltäytyi syömästä mayojen uhrikanaa, koska piti tekoa vääränä. En tiedä, olisinko itse ollut yhtä suoraselkäinen, mutta hän tunsi asiasta vahvasti. On tärkeää ja kunnioitettavaa kuunnella omatuntonsa ääntä noin vaikeissa olosuhteissa.

Ensi viikolla ratkaisu selviää. Tai netistä vaikka heti, mutta sitä ei pidä ajatella tai koko jutussa ei olisi mitään järkeä.

On ollut harvinaisen jännä kausi. Ja minä kun olin jo lähes valmis lopettamaan koko ohjelman katsomisen.

Trilleri ei viehätä

Yritin viime viikkoina puolella silmällä katsoa Operaatio Haadesta.

En jaksanut. Vika osa jäi kokonaan katsomatta. Minua ei kerta kaikkiaan jaksa kiinnostaa tusinatrilleri. Ei laadukaskaan. En pysy hereillä 24:n tai CSI:n parissa. Mulla on päässä joku sellainen juttu, että ihmissuhteiden pitäisi olla keskeisessä roolissa ja hahmojen kehittyä. Pelkkä toiminta ei pidä mielenkiintoa yllä. Nykymaailmassa tunnen olevani vähemmistössä, mutta niin se on.

Iloinen poikkeus on tietenkin Agatha Christie, varsinkin Hercule Poirot. Se on niin hassu setä ja minulle jo lapsuudesta rakas, että jaksan helposti seurata tusinamurhamysteerin alusta loppuun jopa silloin, kun se on minulle entudestaan tuttu. Poikkeuksethan ne vahvistavat säännön.

Tätä yleispätevää tekstiä voi soveltaa useimpiin trillereihin / dekkareihin / rikossarjoihin. Niistä ei täällä juuri kirjoitella.

Pieni kommentti Survivorista.

Joka kerta ajattelen, ettei sarja jaksa enää kiinnostaa.

Alussa se tuntuu tylsältä, kun ihmisiä on hirveästi eikä kukaan erotu joukosta. Pääasiassa katson sitä vanhasta uskollisuudesta (ja kun se tulee Amazing Racen paikalla). Vähitellen se kuitenkin imaisee mukaansa. Viimeiset pari jaksoa ovat olleet jo oikein kiinnostavia.

Halusin vaan sanoa, että olen valinnut suosikin. Se lienee aika yleinen valinta. Minusta herttainen Rafe (se punatukkainen homo eräopas) ansaitsisi voiton ehdottomasti eniten jäljillä olevista. Hän on harvinainen kilpailija: kiltti, mukava, melko epäurheilullinen - kaikkea sitä, millä yleensä päästään top neloseen muttei voiteta - mutta myös voittanut kolme koskemattomuutta putkeen. Lisäksi hän pärjäsi viime jakson muistipeleissä loistavasti. Samastun aina niihin, jotka pärjäävät älyjutuissa.

Toinen suosikkini olisi ollut ex-pelinrakentaja Gary, joka pelasi loistavasti ja suoraselkäisesti, vaikka oli alakynnessä. Ja pärjäsi myös hyvin älypeleissä. Mutta hän nyt putosi. Ja on se Rafe vielä herttaisempi. Itkee, jos pelissä tehdään jotain moraalitonta, muttei silti ole mikään kynnysmatto.

Sori, mutta nyt en tee sitä virhettä, että etsisin kuvia yhtään mistään. Tosi-tv-ohjelmissa silleen saa aina vahingossa selville voittajan.

Dirrrrt!

Kuva piti laittaa niin isona kuin sai, koska se on hieno.

Kylläpä kevään uutuudet ovatkin yllättäneet positiivisesti. Luulin, että Ugly Betty oli jotain, mutta entä tämä sitten! En odottanut Dirtiltä mitään. Vielä tovi sitten luulin sitä jonkinlaiseksi pikkuilkeäksi tilannekomediaksi, ilmeisesti rva Coxin (tarkoitan Arquetten) entisten töiden harhauttamana. Vasta tunnin keston huomaaminen muutti oletustani. Silti tuijotin suu auki, kun Dirt osoittautui oikein kunnolla mustaksi draamaksi. Siis kunnolla. Sarjassa on tunnetasolla jotain raakaa ja aitoa. Kaikilla Hollywoodissa lienee törkylehdistä rankat traumat, joita tässä kanavoidaan, ehkä terapeuttisestikin.

Mä olen kahden jakson jälkeen ihan myyty. Dirt onnistuu olemaan tyly ja karu olematta luotaantyöntävä, teennäinen tai vittumainen. Courteney Cox on syntynyt tällaiseen rooliin, ja uusi tuttavuus Josh Stewart onnistuttiin myymään minulle juuri sellaisena paradoksina kuin laskelmoitu oli: seksikkään epäseksikkäänä, sympaattisena antisankarina. Oli jopa ärsyttävää, miten selvästi lankesin ansaan. Siistiä. Ja mielisairaasta valokuvaajakaverista olisi millimetrin virheellä saanut imelän hahmon, mutta sekin tuntuu toimivan.

Olen viime jaksosta asti aktiivisesti odottanut seuraavaa. Koskahan mulla on viimeksi ollut tällainen olo uuden sarjan kanssa?

Sarjan viehätyksessä on muuten jotain samaa kuin kivassa Entouragessa siinä mielessä, että tässäkin tuntee pääsevänsä kurkistamaan showbisneksen kulissien taakse. Eri puolelle vain. Tällä kertaa ei kannateta nousevia julkkiksia (paitsi Stewartin hahmoa, ehkä).

Toivottavasti hyvä meno jatkuu. Bravo.

Eilen katselin O.C:ta ja mietin...

Pitäisikö minun hävetä sitä, että seuraan Orange Countyn elämää uskollisesti melkein joka viikko? Olen seurannut miltei alusta alkaen.
Ei. Enkä häpeä. O.C:ta ei lue seurattujen sarjojen listassani, koska pistän listalle lähinnä sellaiset, joita oikeasti seuraan = en tahdo jättää väliin ja pistän vaikka nauhalle, jos olen poissa (voisin tosin harkita bubblin' under -osaston lisäämistä). O.C:n missaaminen ei harmita... mutta tv:ni on aina auki, jos olen kotona tiistai-iltana.

Minusta "Kalifornian kauniiden ja rikkaiden mitättömät ihmissuhdemurheet, joista ainainen aurinko muiden huolien puutteessa kasvattaa elämää suurempia " on aliarvostettu sarja. (Nykyään. En tajua, miksi suosio on romahtanut, vaikka laatu on pysynyt harvinaisen tasaisena. No, ehkei ekaan kauteen verrattuna. No, tämä oli jo toinen keskustelu.) Tietysti juoni on pelkkää huttua, mutta sähäkkä kieli ja hupaisat tilanteet kilpailevat parhaiden tilannekomedioiden kanssa. Ja milloin komedioiden juonet muka hyviä ovat olleet? Täyttä huttuahan joku Frenditkin oli.

Ne, jotka moittivat O.C:ta, ovat mielestäni sijoittaneet sen väärään luokkaan. Eihän se edes yritä olla draamaa! Dramaattisimmillaan se on parodia itsestään. Koomisimmillaan se on hysteerinen ja saa minut hihittämään ääneen. Lisäksi se onnistuu olemaan tilannekomedioita jatkuvajuonisempi. Mikä sen viihdyttävämpää?

Jenkeissä juuri lopetetusta Veronica Marsista pedattiin vuosia Buffyn kruununperijää (-tärtä), mutta rehellinen mielipiteeni? O.C:n kieli on lähempänä maalia. Se on ihan yhtä sujuvaa, nokkelaa, kikkailevaaa, kulttuuriviittauksia vilisevää ja nautittavaa olemata silti täysin epärealistista ("ei kukaan oikeesti puhu noin"). Tulee Joss Whedon mieleen kaikilla hyvillä tavoilla. Jotkut sarjan luojan Josh Schwarzin itse kirjoittamista jaksoista ovat jopa rakenteellisesti yhtä taidokkaita. Lisäksi Adam Brody (Seth) on ilmeisen xandermainen (eikö muka? Eikö muka?!) ja ihan nero koomikoksi. (Jälkimmäistä on myös tämän vikan kauden paras lisäys, Autumn Reeser. Uikuttaja-Marissan korvaaminen tällä ihanalla tytöllä oli paras veto ikinä. Ryanistakin tuli äkkiä hauska!)

Tavallaan aloin katsoa tätä teinisaippuana pidettyä hattaraa juuri Buffyn etäisenä (etäisenä) korvikkeena. Se tavoittaa jotakin samaa, pääsee pop-kulttuurin ytimeen. Buffyssa nyt tietty oli sata muutakin tasoa, mutta kaikea ei voi saada ja jotain on jo paljon enemmän kuin ei mitään.

Niin. Että O.C:lle vähän kunniaa. Kun se ei lähde kyntämään liian syvälle saippuan suohon ja pitäytyy mainiossa komediassaan, se on ihan oikeesti hyvä.

Las Vegas

Tämä on melko satunnainen kommentti. Kääntäjänä toimimisessa on yksi omituinen puoli: se onnistuu puolivahingossa koukuttamaan sarjoihin, joita ei muuten tulisi seurattua.

Las Vegas (Nelonen ma klo 22.00) on höyhenenkevyt sarja. Ihan aivoton. Pelkkää hyvännäköistä pintaa ja kimallusta, joskus ihan hauskoja juttuja, muttei mitään, mistä voisi välittää. En taatusti katsoisi sitä minuuttia kauempaa... Mutta sitten minulle satuttiin antamaan sitä käännettäväksi oikein jaksokaupalla, ja vähitellen huomasin joutuvani siihen sisälle. Vieläkään siinä ei ole mitään erityisen jännittävää, mutta huomaan usein jämähtäväni katsomaan sitä näin maanantai-iltaisin. Ainakin puolella silmällä. Syytän tästä sataprosenttisesti ammattiani.

Hieman samoin kävi tovi sitten L-Wordin kanssa, mutta se onneksi jäi saman tien tauolle, joten ei tarvinnut ryhtyä tuijottamaan.

Mikä siinä Vegasissa sitten kiinnostaa edes hitusen verran? No, ensinnäkin sattui sellainen tuuri, että eka jaksoni oli 60-luvulle sijoitettu hassu fantasiajakso. Semmoiset viehättävät minua, joten sarjasta tuli parempi mielikuva kuin olisi pitänyt. Sitten siinä on semmoisia ihan hauskoja yhden rivin puujalkavitsejä, joille voi hymähdellä. Ja sitten siinä on hyvännäköisiä ihmisiä. Se pikkuinen, ilkeä kasinoemäntä (Sam?) on söötti... ja ensin en yhtään tajunnut sen naistennaurattajapojan viehätystä ("Häh, tuonko on tarkoitus olla hyvännäköinen?"), mutta sitten jotenkin lämpenin sille ja on se sittenkin melkoisen söpö (ja aivan hiton hyvännäköinen 35-vuotiaaksi. Näyttää ainakin 10 vuotta nuoremmalta. Menin ihan shokkiin, kun kävin työn takia Las Vegasin imdb-sivulla ja huomasin tämän. En ihan työn takia ;).

Viva Laughlin!

Nyt löytyi tv-uutinen, josta olen innoissani! CBS tuottaa ensi syksynä amerikkalaisen version Viva Blackpoolista. Tai alku ainakin on nyt tilattu. Toivon tosi kovasti, että hanke toteutuu. (Jenkkilässähän saatetaan pätkäistä sarjat vaikka kahteen ekaan jaksoon, jos yleisöä ei ala löytyä.) Vaikka sarja toteutuessaankin saatetaan USA:ssa teurastaa samaan tyyliin kuin Queer as Folk, pelastavia ominaisuuksia on monta:

(1) Sarja on Hugh Jackmanin tuottama, ja hän aikoo tämänhetkisen listan mukaan myös vierailla siinä. Tämä tarkoittaa, että musikaaliaspekti otetaan takuulla vakavasti ja toteutetaan hienosti. (Voisivatko näyttelijöiden äänet jopa erottua musiikista paremmin kuin alkuperäisessä? Se olis kivaa.) Vautsi.
(2) Buffy-fania ilahduttaa, että seiskakauden karismaattinen rehtori Wood (D.B. Woodside) on mukana jutussa.
(3) Mädchen Amick on enemmän kuin täydellinen Sarah Parishin korvike! Olen juuri Twin Peaksia ja Joeya katsellessani ihastellut, että se on aina ollut niin kovin nätti. Ja jotenkin samalla lailla tyylikäs.
(4) Mulla on semmoinen olo, että sarjan kuluukin olla niin muovinen ja tyylitelty, etteivät jenkit voi sitä pilata samalla lailla kuin monia muita. Jenkkityyli saattaa jopa sopia.
(5) Jos sarja menestyy, sitä takuulla jatketaan vaikka tekohengityksellä niin pitkään kuin ikinä mahdollista. Tämä on yleensä aivan liian pitkään ja lopputulokset ovat kammottavia (ja se viimeistään pilasi Queer as Folkin täydellisesti). Mutta hei, kyllä minä musikaalisarjaa katselen vaikka tekohengitettynä ihan niin kauan kuin sitä minulle näytetään, enkä valita yhtään!!!

Men can be intolerant, rabbits are pure.

Ensin huomautus: päätin sitten hetken mielijohteesta vetää luokitussysteemini uusiksi. Nyt ohjelmat pääsevät luokkiin vasta, kun jaksan innostua jostain sarjasta niin, että kirjoitan siitä toistuvasti. Saa nähdä, miltä tämmöinen järjestely tuntuu.


Mutta South Park: tää 11. kausi on oikeesti tosi hyvä! Parempi kuin moneen vuoteen. Jakso 5, The Fantastic Easter Special, oli mukavaa lääkettä joulujaksojen kaipuuseeni (niitä ei ole nähty sitten kasikauden). Ensinnäkin se on aivan sairaan hauska Da Vinci -koodi -parodia (olipa haastava yhdyssanakikkailu, mutta noin kai noiden viivojen on pakko mennä?) JA, mikä tärkeämpää, rakas Jeesus tulee pelastamaan päivän ensi kertaa sen jälkeen kun kuoli Irakissa pelastaakseen joulupukin hengen (6x17, Red Sleigh Down)! Vautsi.

Esimerkiksi näiden vuorosanojen kohdalla kieriskelin lattialla nauramassa:

"We are all part of a secret society, Stan. A very ancient, very important society of men who follow the way of the Rabbit, and protect the secret of the Easter bunny. We are called... the Hare Club For Men."

"All hail the cute rabbit, Snowball!"

"My Dad's in a rabbit-worshiping cult called the Hare Club For Men. They protect the secret of Easter but before they said what it was they were attacked by ninjas and put me in charge of Snowball."

"Look at the Pope's hat. It makes no sense, except that it was originally designed... for a rabbit."

"-But why would Jesus want a rabbit to run his church?
-Because Jesus knew no one man could speak for everyone in a religion. Men can be intolerant; rabbits are pure."

"Jesus: We have no choice, Kyle. You're going to have to kill me.
[--]
Kyle: Dude, you don't understand, I'm a Jew. I have a few hangups about killing Jesus.
Jesus: Just make it quick. Through the neck. I'll arise again immediately.
Kyle: Don't make me do this.
Jesus: My son, there is no time! DO IT!
Kyle: Eric Cartman can never know about this.
Jesus: I understand. And Kyle, happy Easter.
Kyle: Happy Easter, Jesus. "

Mysterious Skin tulee huomenna telkkarista!

Subtv ti 01.05.2007 klo 23.00.

Tämä leffa teki minuun aivan käsittämättömän suuren vaikutuksen, kun näin sen vahingossa elokuvateatterissa Glasgowssa. Taisin mennä katsomaan sitä vain, koska tapanani oli tuolloin käydä kerran viikossa, eikä silloin ollut mitään kiinnostavampaa. Päätin siis katsastaa, millaisen taidepläjäyksen 3rd Rock From the Sunin ja Buffyn teininäyttelijät (Joseph Gordon-Levitt ja Michelle Trachtenberg) ovat tehneet päästäkseen vakavasti otettavien näyttelijöiden kastiin.

Mutta sitten se olikin ihan oikeasti hyvä. Mysterious Skin vaikutti minuun harvinaisen vahvasti ja hallitsi mieltäni monta päivää. En muista montaakaan muuta kertaa, jolloin olisin jäänyt taide-elämyksen sfääreihin yhtä vahvasti yhtä pitkäksi aikaa. (Teatterista ulos kävellessä voi kyllä olla sellainen olo, mutta yleensä se aamuun mennessä haihtuu.)

Mistä on kyse? Pedofiliasta ja sen myöhemmästä vaikutuksesta uhrien elämään. Kaksi poikaa reagoi lapsuuden kokemuksiinsa hyvin eri tavoin. Voin kuvitella, että moni kokee aiheen vaikeaksi, mutta minusta se oli hirveän kiehtova. Ei kuitenkaan ehkä katsi katsoa, jos lasten hyväksikäyttö on rankka paikka.

Miksi se oli hyvä? Katsomisesta on jo muutama vuosi, joten en muista yksityiskohtia siitä, mitä ajattelin. Aihe ja sen käsittely olivat tavattoman kiinnostavat (tuli Lolita mieleen kaikilla hyvillä tavoilla). Näki heti, että teksti perustuu kirjaan, jälleen kaikilla hyvillä tavoilla. Lisäksi Joseph Gordon-Levitt oli täysin yllättäen kasvanut pitkätukkaisesta avaruuspojasta hirmuisen seksikkääksi ja magneettiseksi. (Tarkistin erikseen, että se on mua puoli vuotta vanhempi ;)

Aion itsekin katsoa uudelleen. Mutta varoitan vielä kerran, että älkää kantako kaunaa, jos leffa onkin ällöttävä eikä hyvä. Mua kun ei henkiset ällötykset ällötä vaan kiehtoo. (Siihen sen sijaan voi luottaa, että fyysinen ällötyskynnys on peruskatsojalle riittävän matala, jos minäkin leffasta tykkään.)

Sekalaisia tv-ajatuksia.

Katsoin tuossa kahta uutta sarjaa ja ajattelin niistä niitä näitä.

(1) Pelkkää lihaa (Nelonen pe klo 20.30). Tulipa katsottua puolikas jakso. Hevipojat sekoilee. Jännä yritys suomalaiseksi tilannekomediaksi. Sellaisia on loppujen lopuksi nähty aika harvoin? Silmiinpistävin elementti suoraan That 70s Showsta lainatut välipyörähtelyt ruudulla. Oli kai tuo ihan hauska, mutta vaikutelma jotenkin amatöörimäinen kenties juuri siksi, että jenkkiesikuvista muistutetaan aktiivisesti. Ei ole suomalainen ammattitaito yhtä korkealla. Voisin mä tätä silti kipeänä tai muuten tekemisen puutteessa katsoa. Ihan sympaattisia hetkiä.

(2) Life Isn't All Ha Haa He Hee (YLE1 la klo 22.00). Tässäpä sarja, jolla yhtä dorka nimi englanniksi ja suomeksi (Elämä se ei ole silkkiä vaan). Oikeastaan suomenkielistä nimeä ei voi syyttää mistään: jos on tuollainen lähtökohta, kaikki on sallittua. Kolmikymppisten Britannian intialaisten ihmissuhdesotkuja. Olen iloinen, että dorkasta nimestä huolimatta katsoin. Sarja oli laadukkaan tuntuinen ja sai minut kiinnostumaan. Varsinkin kässäri oli erittäin hieno ja sisälsi kauniita lauseita ja oivaltavia vastakkainasetteluja. Taidan katsoa lisää.

(3) Lisäksi kommentti vanhasta sarjasta. Veronica Mars veti pisteet kotiin hienovaraisella South Park -viittauksella: "What would Stan Marsh say in a situation like this?" Ei käytetty sarjan nimeä. Monikohan yhdisti nimen oikeaan juttuun?

Viittauksen pointti tosin meni vähän metsään. Yleensä Stan (tai Kyle) pitää puheen, jossa ei oikeastaan kiteytetä jakson opetusta sellaisenaan, vaan asetetaan jotain kyseenalaiseksi esimerkiksi äärimmilleen kärjistämällä. Veronica jatkaa vain: "I think we all learned a valuable lesson about faith. You give it to the people you love. But the people who really deserve it are the ones who come through even when you don't love them enough." Joka oli jakson opetus sellaisenaan.

Ja se puhe pitäisi ehdottomasti aloittaa tyyliin "I think we all learned something today." Muoto saa vaihdella, mutta ensin pitää sanoa erillisessä lauseessa oppineensa tänään jotain. Vasta sitten saa jatkaa ja kertoa, mitä oppi. Veronica hyppää suoraan asiaan. Ei ole Stan Marsh tarpeeksi tuttu. Pointsit silti yrittämisestä.

Street Time (2002-2003)

Tämmöinen sarja alkoi uudella Jim-kanavalla. Satuin katsomaan 2/3-silmällä. Hohdokkainta HBO-henkisessä (mutta Showtimen tuottamassa) kokonaisuudessa oli tietenkin Villin pohjolan Rob Morrow. Oli hämmentävän viettelevää nähdä Dr. Fleischman itsevarmana rikollisena. "Olet päässyt ulos kuorestasi. Ooh."

Heh. Emmätiiä. Outo efekti, mutta ilman sitä katsominen olisi saattanut jäädä lyhyeen. Yleensä kun en katso peruutettuja sarjoja. Tämä toisaalta on vähän niillä rajoilla, kun tehtiin kuitenkin kaksi kautta... No joo. Jos katson toiste, katson Morrow'n vuoksi. Muiden hahmojen kohtaukset eivät ihan hyvästä yrittämisestä huolimatta varsinaisesti liimanneet minua ruutuun. Rosoista yritystä oli, mutta imua ei ehkä ihan. Muttei yhden jakson perusteella voi varmasti sanoa.

Nykyäänhän Morrow on Numb3rsissa. Siinä ei tule yhtään samanlaista reaktiota. Johtunee siitä, että hahmo on tylsä ja jää suurisilmäisen neroveljen varjoon. On vähemmän kiehtovaa, että Fleischman on pysynyt hyvänä ja tiukkapipoisena ja mennyt töihin FBI:lle, kuin että hänestä on tullut viilee huumediileri.

Ugly Betty alkoi.

On kiire, mutta lyhyesti. Katsoin eilen ekan jakson.


Yhden jakson perusteella sarja vaikuttaa noin neljätoista kertaa paremmalta kuin ylimarkkinoinnin perusteella olin odottanut. Päädyin puolivahingossa katsomaan koko jakson aidosti kiinnostuneena. Harvoin hahmoihin pääsee noin nopeasti sisälle. Sympatiani heräsivät aivan täysin. Olin odottanut ärsyttäviä karikatyyreja, mutta sain joitakin kolmiulotteisia, aitoja hahmoja ja joitakin hauskoja karikatyyreja. Tosi jees. Katson varmasti lisää.

Olin päättänyt, etten joka viikko kirjoita Ozista...

...mutta... lyhyesti. Se Adebisin ja Saidin välienselvittely viime jakson lopussa. Energia. Vau. Ja kuka olisi sarjan alussa uskonut, että Adebisia kohtaan tuntisi tässä vaiheessa aitoa sympatiaa?

Tulin oikeasti surulliseksi. Mutta on se vaan hyvää tv:tä.

South Park: kausi 11

Minulta meinasi jäädä jenkeissä jo loppuaan lähestyvä South Parkin 11. kauden ensimmäinen puolikas vallan seuraamatta. Olen ollut liian kiireinen hankkimaan jaksoja käsiini. Lisäksi syksyllä esitetystä 10. kauden jälkiosasta jäi huono maku suuhun. Se oli kokonaan vailla huippuhetkiä. Oli joitakin ok-jaksoja ja monta pohjanoteerausta. Pelkäsin kai, että sama meno jatkuu.


Olisi pitänyt jaksaa uskoa. Olisi pitänyt muistaa, että edelliset loistavat jaksot olivat kuitenkin vain vuoden päässä, 10. kauden ekalla puoliskolla. (Mahtava kaksiosainen Cartoon Wars!)

Nyt olen vihdoin saanut aloitettua kauden katsomisen, ja neljästä ekasta jaksosta kolme on ollut aivan mahtavia! Ensin oltiin poliittisia - pilkattiin järjettömiä skandaaleja, joita tabusanojen käytöstä USA:ssa syntyy (Stanin isä sanoo vahingossa "nigger" telkkarissa, ja siitä se lumipalloefekti lähtee). Toka oli vailla sanomaa, mutta South Parkin toinen vahvuus onkin lasten kuvaaminen riemastuttavasti ja samastuttavasti tekemässä riiviömäisiä lasten juttuja. Cartman sekoili. Kyse oli homoepäilyistä ja käytännön piloista. Lopussa nauroin tosi kovasti.

Viimeistään kolmas jakso todisti minulle, että sarja on palannut loistovireeseen. Täit pikkupojan päässä vertautuvat ihmiseen maapallon loisena. "Hyväksikäyttämämme maailmako muka olisi elossa? Hah. Miten niin se yrittää tuhota meidät tajuttuaan, mitä teemme sille? Aargh, apua, aargh, happosade." Voi että. Samaan aikaan Matt Stonen alter ego, herkkä juutalainen Kyle osoittaa jälleen olevansa paras ihminen poikalaumassa ja yksinäinen, valveutunut täi lähtee eeppiselle vaellukselle. Oikeesti, tää on silkkaa neroutta.

4. osa... ei huono, mutta vähemmän hyvä. 24-parodia. Ihan hassuja oivalluksia stereotypioista ja terroristeista ja arkkivihollisista (arvasin totaalisesti sen englantilaisjutun), mutta kokonaisuus mulle enemmän kuin vähän liian mauton ja Cartmanin örvellykseen keskittynyt. 24:n väki oli kumminkin tykännyt niin, että lähetti South Parkin studioille ydinkärjen. Siis oikeesti. Leikkiydinkärjen arvostuksensa osoituksena.

Tervetuloa takaisin elämääni, South Park. Toivottavasti pysyt luonani vielä pitkään.

Mietin tässä, että 11 vuotta. Kuka olisi alussa uskonut, että alatyylinen sarja räävittömistä 8-vuotiaista kestää enemmän kuin kaksi kautta? Itse ainakin pidin sitä hetken huumana, trendijuttuna, jonka uutuudenviehätys katoaisi nopeasti. Olen ihan tosi iloinen, että olin väärässä. South Park on lunastanut paikkansa tv-historiassa. Sarja on kasvanut ja kehittynyt merkittävästi vuosien varrella. Siitä on tullut monta kertaa fiksumpi. Rohkea ja tabuja rikkova se on ollutkin aina.


Ei kun jatkamaan katselua...

Ei se Oz ole täydellinen.

Pääsin näköjään kirjoittamisen makuun, ja eilen telkkarin ääressä mietin seuraavaa Ozista (Kylmä rinki) (Nelonen ma n. klo 22.25).

Oz on sitten makea sarja. En pääse yli siitä, miten hienosti se on kirjoitettu... miten täydellistä dialogi on.

Minun on kuitenkin pitänyt kirjoittaa seuraavaa: juonenkuljetusta ei ihan aina voi ylistää yhtä täydelliseksi. Tilanteet tuntuvat usein toistuvan samanlaisina, eivätkä hahmot juuri opi tai kehity. Asiat tapahtuvat omituisen hitaasti tai nopeasti vain, koska se sopii juoneen (tuomio voi tulla päivässä tai viipyä vuosia yms). On myös hullua, miten iso osa alkuperäisistä hahmoista on jo kuollut. Luulis nyt jonkun joskus selviytyvän vankilasta hengissäkin.

Nämä kauneusvirheet ovat kuitenkin pieniä verrattuna siihen, miten ihana sarjan dialogia on kuunnella ja täysillä näyttelevien, rohkeiden esiintyjien työtä seurata. Ah. Loistava sarja, helmi. Olen sanonut sen jo, toistan sitä ikuisesti.

Kuukauden lainaus.

Said: So, how does that sex make you feel? You feel better about yourself?
Beecher: No, worse.
Said: Then why do it?
Beecher: Because at least I'm feeling something. I'd prefer to be happy, but self-hate'll do in a pinch.
Said: Don't hate yourself.
Beecher: Why not? My son's dead because of me, my daughter's a mess because of me and Keller... Keller doesn't love me. But I tried this new detergent, it really seems to get the whites clean.

(Mietin tässä... onko ihan skitsoa, että "Because at least I'm feeling something" toi minulle heti välittömästi mieleen Buffyn 6. kauden? Ei kai. Ajatus "harrastan-seksiä-tunteakseni-edes-jotain" luo yhteyden, joka ei ole vain omassa päässäni.)

Muutama sirpale.

Vaikka koen päivittäneeni tätä blogia hyvin vajavaisesti ja keskittyneeni huomattavasti enemmän esimerkiksi leffapäiväkirjaan, jostain syystä tälle kertyy tilaajia. Päivitetään nyt siis tätäkin. Vaikkapa eilen tv-ohjelmien ääressä ajattelemillani satunnaisilla asioilla.

(1) Veronica Mars (Subtv su klo 20.00) on ollut yllättävän hyvä viime aikoina: sivuhahmoillakin on ollut oikeasti tekemistä ja maailma on tuntunut kolmiulotteiselta. Nyt ollaan kuitenkin taas ikävästi lipsumassa kohti entistä. Olenkin kuullut huonoja asioita tästä kolmoskaudesta sen edetessä. Neljännen kauden kohtalo on jenkkilässä vielä ilmassa, ja lopetusuhan alla kamppailevien tekijöiden tuotantoyhtiölle tarjoamien vaihtoehtojen joukossa on myös rankasti uudistettu versio, jossa hypätään ajassa ja Veronica on jo FBI-agentti. Kuulostaa kiehtovalta.

(2) Tanssii tähtien kanssa (MTV3 su klo 19.39): on ikävän ennalta-arvattavaa, että Mariko, koko kansan lemmikki ja tuhkimotarina, voittaa kisan. En ikinä tykkää, kun jännitettävää ei jää tarpeeksi. Onhan se tyttö valtavan hyvä, mutta on ihan tylsää tietää se. Toivottavasti asiat vielä muuttuvat jänskempään suuntaan.

(3) Twin Peaks (tuli MTV3 su n. klo 22.35, jatkuu nyt vain Subtv:llä) luisuu jo kovaa vauhtia kohti outouden suota. On se sääli. Alku on aina tosi hyvä, loppu täyttä dadaa. Lynch kirjoittaa niin loistavaa tekstiä ja ohjaa sen niin kauniin surrealistisesti, että on sääli, ettei hän oikeastaan vie tarinaa mihinkään vaan tyytyy haahuilemaan absurdiuksien ihmemaassa. (Anteeksi, jos tämä kuulostaa Lynch-fanien korvissa silkalta pyhäinhäväistykseltä. Minä en ole Lynch-fani.)

Idols-finaali tulee, ja...

Tuo Ari on hiton hyvä.

En ole katsonut koko kilpailua kuin yhteensä noin puoli tuntia koko kaudella, mutta hänen laulunsa liimaa minut aina paikoilleni kuuntelemaan.

Siinä on sitä jotain. Aitoa eläytymistä, vaivatonta suorittamista, hieno ääniala ja kykyä kikkailuun. Kouluttamattomana ja kokemattomana parempi kuin moni ammattilaulaja. Hänestä tulee vielä kokemuksen myötä täydellinen.

Musikaalilavoille vaan. Heh. Ei taida olla hänen juttunsa, mutta juuri tuollaisella äänellä olisi kovasti kysyntää. En voi olla ajattelematta.

Lisäys: Paitsi, että just veti Black Hole Sunin ihan epävireisesti. No voi.

The L Word

En ollut ikinä katsonut L-koodia. Sitten käänsin sitä työkseni pari jaksoa ja yllätyin.Sehän onkin aika hyvä sarja. Ei mikään uskomattoman nerokas, mutta valtavan paljon kiinnostavampi kuin olin kuvitellut. Olin Subtv:n tahallisen provosoivien promopätkien nojalla erehtynyt pitämään sitä skandaalihakuisena lesbopornona, mutta sehän onkin ihan vakavasti otettava draamasarja. Hahmoista monet toki ovat lesboja, ja välillä tätä tosiasiaa lypsetään liikaakin, mutta juonikuvioista moni pyörii ihan universaalien asioiden ympärillä. Sitä paitsi tabuaiheet miellyttävät minua. Aina. Olisi toki pitänyt tajuta se.

No, ei tämä kai ole enää tabu, koska aiheesta on kaupallinen sarjakin. Mutten ole toistaiseksi keksinyt parempaa määritelmää sille, mitä tarkoitan. Homoseksuaalisuus. S&M. Pedofilia. Kaikki poikkeuksellinen kiinnostaa minua taiteessa hirveästi (ja onko "poikkeuksellinen" edes poikkeuksellista? meistä jokaisessa on jotain epätavallista) On vaan niin kiinnostava kurkistaa erilaisten ihmisten mieliin.

En oikeastaan ollut tajunnut tykästyneeni sarjaan ennen kuin äsken käänsin sattumalta kanavaa Big Loven jälkeen ja jämähdin katsomaan melkein koko jakson. Nyt sarja jäi tauolle. Saatan jatkaa katsomista, kun se joskus palaa.

Ei pitäisi olla näin yllättynyt. Queer as Folk (alkuperäinen brittisarja) on kuitenkin lempisarjojani kautta aikojen. Ehkä kaikkein rakkain. Toisaalta ei tietenkään pidä vetää yhteyksiä sarjojen välille pelkän hahmojen seksuaalisen suuntautumisen nojalla - mutta olisinko voinut tajuta antaa tilaisuuden? Olisin.

Elisa di Rivombrosa

Ihana Elisa saattaa näyttää kauniiden ihmisten patsastelulta korseteissa, mutta on pohjimmiltaan rautaisen ammattitaitoisesti kirjoitettu draama, joka on edetessään yllättänyt minut positiivisesti.

Aloin katsoa Elisa di Rivombrosaa puhtaasti, koska katson kaiken italiankielisen. Italia on kakkoskieleni heti englannin jälkeen, eikä sen ylläpitoon tarjoudu rajattomasti tilaisuuksia, joten katson kritiikittömästi kaiken, Teemalla esitetyistä ö-luokan dekkareista lähtien. En odottanut Elisalta paljoa.

Pääsyy siihen, etten odottanut paljoa, oli Elisan ensimmäisen tuotantokauden lähdemateriaali: Samuel Richardsonin 1740-luvulla kynäilemä romaani Pamela. Kyseinen teos on harlekiiniromaanien edelläkävijä, aikansa kioskikirjallisuutta. "Oikeat" aikalaiskirjailijat pilkkasivat tätä saarnaavaa tarinaa hyveellisestä tytöstä houkutusten keskellä. Toki lähdemateriaali myös näkyy sarjassa: juonenkäänteitä ei voi tylsyydestä tai sokerin puutteesta moittia.

Pikkuhiljaa aloin silti nähdä sarjassa enemmänkin. Jo ensimmäisellä kaudella käsikirjoittajat tekivät hyvää työtä luontevan dialogin laatimisessa ja yrittivät aina tarjota hahmojen dramaattisellekin toiminnalle sisäisesti uskottavat motiivit. Suurin harppaus tapahtui kuitenkin toiselle kaudelle siirryttäessä. Lähdemateriaali oli käytetty loppuun, ja käsikirjoittajat saivat vapaat kädet. He onnistuivat ihmeekseni mainiosti pitämään käsissään moninaisten juonilankojen paksun nipun, antamaan suurille ja pienille hahmoille omat tärkeät hetkensä ja kaiken kaikkiaan luomaan illuusion todellisista, samastuttavista henkilöistä, joihin huomasin yllättäen kiintyneeni. Tähän ei joka sarjassa pystytä. Elisa kenties olisi ollut (vielä) parempi sarja, jos käsikirjoittajat olisivat alusta asti keksineet tarinan itse.

Toisen kauden alku oli malliesimerkki hyvästä, tasapainoisesta tv-käsikirjoittamisesta. Rautaista työtä. Alkoi tuntua siltä, että Elisasta voisi vielä kehittyä oikeasti loistava (vaikkakin sokerinen ja historialliseen korrektiuteen pyrkimätön) draama. Sitten tapahtui makuuni turhan radikaaleja muutoksia. Kuolemia sun muuta. Minusta ensimmäisen kauden pohjalle olisi maduttu rakentamaan toinen kausi suoraan, ilman massiivisia muutoksia ja hahmovalikoiman uudistuksia. Toisaalta nämä muutokset esiteltiin ja käsiteltiin niin hienosti kuin vain voi. Hitaasti, vaihe vaiheelta ja sisäisen logiikan tai uskottavuuden kärsimättä. Ammattitaitoa siis jälleen. Enkä halua syyttää kirjoittajia kaikesta, mistä en pidä, koska en tiedä muutosten taustoja. Hahmoja esimerkiksi kuolee usein, koska näyttelijät tahtovat pois sarjoista.

Elisa on vähä vähältä ansainnut kunnioitukseni. Aluksi katsoin sitä kieliharjoituksena, melodraamalle naureskellen, mutta nykyään huomaan jännittäväni hahmojen kohtaloita. Olen kiintynyt heihin. Ennakkoluuloni olivat aivan liian jyrkkiä.

Jane Eyre (eli Kotiopettajattaren romaani)

YLE1 - ti klo 21.00.

Eilen alkoi BBC:n sadastuhannes uusintaversio Charlotte Brontën klassikkoromaanista Jane Eyre. Oli etukäteen selvää, että katsoisin sarjan, oli se millainen tahansa. Olen lukenut romaanin huomattavan monta kertaa ja opiskellut sitä sekä Suomessa että ulkomailla. Osaan sen ulkoa etu- ja takaperin. Se on minulle rakas. (Jane Eyre on ihmeen moderni, epäsovinnainen, tarkkanäköinen ja suorasanainen kuvaus uniikeista henkilöistä. Sen ainoa kauneusvirhe ovat loppupuolen käsittämättömät yhteensattumat, jotka joskus karsitaankin filmiversioista. Brontët kuitenkin pitivät yliluonnollisesta ja uskoivat kohtaloon, joten yhteensattumat on hyväksyttävä.)

Tässä valossa tunnelmani sarjan eilistä ensimmäistä jaksoa seuratessani olivat kaksijakoiset. Tämä tuntuu olevan tyylikäs, kauniisti kirjoitettu ja melko uskollinen versiointi - joka kuitenkin tuntuu kulkevan liiankin tuttuja polkuja, lisäämättä mitään aiemmin filmille vangittuihin versioihin. Onko vika paradoksaalisesti siinä, että itse tunnen tarinan liian hyvin? Se tuntuu hyvinkin mahdolliselta.

Jane ja Rochester tuntuvat rooleihinsa suhteellisen sopivilta. Thornfield Hall on aivan massiivinen kivilinnoitus kartanon sijaan! Siinä on oikein pohjoistorni, ei pelkkää ullakkoa. Tunnelmallinen ympäristö, vaikkei ihan kirjaa noudatakaan. (Mutta, öö... (korosta spoileri) miten se voi palaa?)

Tuli mitä tuli, katson tämän mielelläni loppuun. Ja osa oli vasta ensimmäinen. Kenties versiointi tulevissa kolmessa osassa vielä räväyttää eteeni jotain omaperäistäkin ja puolustaa paremmin paikkaansa.

Amazing Race - Survivor - Veronica Mars

(1) Nyt loppui se Amazing Race. Oli aika kuiva finaali. Olin odottanut huimempia tehtäviä. "Syökää pizza." "Juoskaa maaliin." "Loppu." Ahaa. Jotenkin... ei niin kovin jänskää. (Oli se silti hieman. En voi kieltää pulssini kohonneen. Muttei mitään verrattuna edellisiin kausiin.) Kai Freddyn ja Kendran voitto oli ihan ookoo. En minä niitä vihannut. Mutta kaukana olivat ne päivät, kun itkin kilpaa voittajaparin kanssa. Kaudella jos toisellakin.

(2) Tilalla alkaa Survivor. Kyllä minä sitäkin aion katsoa, ihan vain vanhojen aikojen muistoksi. Ekoilla kausilla se oli ihan paras ohjelma. Sittemmin on tullut Amazing Race ynnä muut... no, lähinnä Amazing Race... ja Survivor tuntuu melko teennäiseltä juonittelulta. On vaikea uskoa, miten vähän merkitystä kenenkään omalla suoriutumisella on. Kaikkessa on kyse numeroista ja äänistä ja pelistä voi tippua täysin satunnaisen tuntuisesti. Niin ne ajat ja vertailukohteet muuttuu.

(3) Eilen tuli myös Veronica Marsin 2. kauden finaali. Se oli kerrassaan onnistunut. Kauden vikoissa kahdessa jaksossa sarja onnistui täyttämään toiveeni: se tasapainotteli kaikkia juonipalloja ilmassa samaan aikaan, mitään unohtamatta. Eilinen vika jakso oli oikeesti tosi jännä ja palautti pitkälti uskoni sarjaan. Vieläkin kohtaukset olivat hiukan hätäisiä makuuni (vrt. esim. Buffyn piiiiitkät keskustelut, joissa kaikki tulee varmasti selvitetyksi pohjia myöten). Tunnelataus oli kuitenkin todellinen ja kaikki kiinnostavaa. Unikohtaus oli suorastaan koskettava.

Iskä oli huoneessa, kun rupesin katsomaan jaksoa, ja hänhän liimautui telkkariin kanssani aivan täysin ja ryhtyi kyselemään, mikä sarja tämä oikein on. Heh. Jouduin sanomaan, ettei tämä aina ole aivan yhtä jännä.

Veronica jatkaa näköjään heti perään kolmannen kauden jaksoilla. Kiva juttu. Sinänsä tosin huono, että olin luullut pääseväni Tanssimaan tähtien kanssa samalla ohjelmapaikalla. Taidan sittenkin edelleen tanssia vain mainoskatkoilla. Harmi.