Televisio kesäterässä. Neiti Marple. Dirt (ja Oz).

Tuntuu, että katseluaikataulustani katoaa viikoittain sarjoja eikä tilalle tule mitään. Kesä vaikuttaa. Ainoat kunnolliset jatkajat ovat Oz (viimeksi hieno jakso... Tuli lopussa tippa linssiin) ja Dirt.

Viikonloppuiltojemme iloksi on tosin näytetty Agatha Christien Neiti Marple -elokuvia. Niitä jaksaa aina katsella. Olen perinteisesti pitänyt Marplesta vähemmän kuin Poirot'sta, mutta nyt hän onkin alkanut tuntua oikein kivalta tädiltä. Ehkä lintumainen Geraldine McEvan tekee niin hyvää työtä. Hänen tuikkivasilmäinen Marplensa on vähemmän itseään täynnä kuin Poirot (no, kukapa ei olisi) ja saa lapsenomaista iloa mysteerien ratkomisesta. Tapa, jolla hän saa jutut käsiinsä, tuntuu tosin paljon teennäisemmältä: On itsestään selvää, että mestarietsivä Poirot kohtaa jatkuvasti uusia tapauksia. Ihmiset kääntyvät hänen puoleensa. Eläkeläisrouva sen sijaan törmää aina uuden mysteerin keskelle yhtä epätodennäköisesti kuin vanha kunnon Viisikko.


Dirtissä ei ole eläkeläisrouvia, mutta se ei ole tuottanut minulle pettymystä ensimmäisen jakson jälkeen. Tykkään sarjasta enemmän kuin mistään uutuudesta useampaan vuoteen. Onhan se kylmä, kova ja pinnallinen, mutta jokin siinä sopii minulle. Saatan sekoitaa raflaavuuden ja realismin, mutta pidän paheidensa kanssa painiskelevia hahmoja samastuttavina. Olisi ollut helppoa luoda yksiulotteisia henkilöitä, jotka olisivat karikatyyrejä itsestään. Edes jääkuningatar Lucyn kohdalla ei mielestäni ole syyllistytty siihen. Hän on kaikesta huolimatta oikea ihminen, jolla on syitä olla sellainen kuin on.

Tietenkään Dirtissä ei eletä meidän todellisuudessamme, vaan jossain pari askelta sen takana. Paljastukset ovat suurempia ja peli julmempaa. Viime jakson polvilumpiojutussa päästiin jo sellaisiin sfääreihin, että harvemmin olen katsonut Oziakaan yhtä irvistellen. Brrh. Kenties juuri se saa minut vetämään jonkinlaiset yhtäläisyysmerkit sarjojen välille: molemmat kommentoivat oman aihepiirinsä realiteetteja, mutteivät pyri dokumentoimaan todellisuutta. Hahmot elävät selvästi fiktiossa. Se sopii minulle. Pidän nimenomaan fiktiosta, joka saa minut huomaamaan asioita omassa todellisuudessani - mutta rinnastusten ja yhtäläisyysmerkkien keinoin, ei yksinkertaisella sormella osoittelulla. Jos kerrotaan tarinaa, kerrotaan tarinaa. Tehdään taidetta, jota eivät sido todellisuutemme lait. Mutta parhailla tarinoilla on juurensa todellisuudessa, sanottavaa tästä maailmasta.

(Ja korkealentoisuuden vastapainoksi: sekään ei ole haitaksi, että olen aivan rakastunut Holtiin. Heh.)