18. syyskuuta 2009

ARVIO: Skins, 3. tuotantokausi

On se kumma. Mikä niissä ristiin panevissa, päihteitä täysin järjettömästi käyttävissä teineissä muka viehättää?


Vai onko se kumma? Skins on tasalaatuisen hyvä. Se on kekseliäästi kuvattu ja käsikirjoitettu. Näyttelijät ovat ikäänsä nähden hämmästyttävän lahjakkaita. Ja jotenkin sitä sekopäistä "kaikki naivat kaikkea mikä liikkuu" -meininkiä on hauska katsella. Varsinkin, kun pääsee yli siitä harhasta, että sarja edes yrittäisi olla millään lailla realistinen.

Tässä kaikessa juoni näyttelee mitättömän pientä roolia. Se on pohjimmiltaan melko tyypillistä "kuka lopulta saa kenet"-saippuaoopperaa, mutta onnistuu vaikuttamaan suuremmalta.

Äskeiset kappaleet pätevät sataprosenttisesti sarjan 1. ja 2. tuotantokauteen, mutta pääosin myös tähän kolmoseen, jossa on uudet hahmot ja näyttelijät. Räväkkä veto sekin. Jos halutaan kertoa nuorista, kerrotaan sitten nuorista. Vältetään kaikki Beverly Hills 10 vuotta myöhemmin -syndroomat.


Näyttelijöiden lahjakkuuden ylistämisestä täytyy kolmoskaudella hiukan tinkiä: sankariksi tarkoitettu Freddie jää puisevaksi pökkelöksi, koska rooliin valittu Luke Pasqualino (kuvassa vasemmalla) on selkeästi enemmän komea kuin lahjakas. Toisaalta on hämmentävää, että sarjaan on onnistuttu kaivamaan noinkin näyttelijäntaitoiset identtiset kaksoset! Luulisi olevan vaikeaa.

Puiseva sankari muodostuu sarjan edetessä vakavaksi ongelmaksi, koska hänen pitäisi olla mukana piinaavan jännittävässä kolmiodraamassa. Draamasta ei tule millään lailla jännittävää, koska sankarittaren ristiksi ei parhaalla tahdollakaan voi toivoa tuollaista ankeaa pökkelöä. Jännitä siinä sitten. Toivoin loppuun asti yllätysratkaisua X, ihan millaista tahansa.


Sankaritar on kyllä lumoava. Hahmo, jonka idea on olla niin upea ja vangitseva, että KAIKKI rakastuvat ja ylistävät kauniiksi, on lähes aina epäuskottava. Yleensä katsoja suostuu pitkin hampain hyväksymään draaman todellisuuden: kaikki rakastuvat tuohon siksi, kun se on tämän homman tähti. Kaya Scodelarion Effy on kuitenkin oikeasti kaunis ja hypnoottinen. Suostun uskomaan, että kaikki rakastuvat.

Sääli vain, että hahmoa oli pakko pehmentää, kun hän siirtyi sivuhahmosta päähenkilöksi. Olinkin miettinyt, miten tuollainen hahmo VOI olla riittävän moniulotteinen kantamaan sarjaa. Olin toivonut, että voisi olla. Ei voinut olla. Piti muuttua.


Myös kolmiodraaman kolmatta osapuolta pitää kehua. Oikeastaan varsinkin häntä. Jack O'Connell, Cook. En olisi uskonut, että noin vastenmielisestä hahmosta saa sarjan kiehtovimman. Luen asian sekä näyttelijän että käsikirjoittajien ansioksi. Ennakkoluuloton idea, jonka O'Connell on kyllin lahjakas toteuttamaan uskottavasti. Vulgaarin, ruokottoman naistenmiehen nostaminen epätodennäköiseksi (anti)sankariksi on ehdottomasti kolmoskauden kiehtovin elementti ja paras ansio.


Saippuajuonten puolesta kolmoskausi häviää kakkoselle ja ykköselle. Tylsää kolmiodraamaa painotetaan liikaa. Toivottavasti neloskausi on jännempi ja sisältää uusia kuvioita. Nämä ehdittiin kaluta NIIN loppuun. Ei riittävästi yllätyksiä.

Tulipa silti valvottua yömyöhään jaksojen parissa. Sarjassa on jotain hämmentävän koukutavaa, ja saatoin valvoa puolitoista tuntia pitempään kuin olin ajatellut, kun oli pakko katsoa jakso loppuun ja sitten vielä seuraavakin. Nyt odotan nelosta kuin kuuta nousevaa.

1. syyskuuta 2009

Tämä blogi nykymuodossaan...

...kaatui sinä päivänä kun hankin tallentavan digiboksin.

En enää katso sarjoja TV:n tahdissa. Tallennan kaiken kiinnostavan ja katson jälkijunassa. Mieluiten, kun koko sarja on näytetty ja voin katsoa sen ilman tarpeettomia viikon cliffhangereita.

Koska viime aikoina katsomani sarjat eivät katseluhetkellä ole enää tulleet TV:stä, on tuntunut hölmöltä kirjoittaa niitä. Eihän teksti ole samalla lailla yleishyödyllinen. Lukija on joko jo katsonut sarjan tai ärsyyntyy tajutessaan, että olisi ehkä kannattanut katsoa. Tms.

Olen miettinyt asiaa. Tilanne on hyväksyttävä, se ei tästä muutu. Voin kai silti kirjoittaa TV:stä? Olkoon olematta yleishyödyllistä. Tuleehan sarjoista uusintoja. Ja netistä löytyy.

Sivupalkissa ei enää ole "tällä hetkellä seuraan"-palkkia, koska en tällä hetkellä seuraa mitään reaaliajassa. (Paitsi kun Amazing Race - ja vähemmän tärkeinä varmaan myös Survivor / American Idol - taas alkaa. En halua seuraavana päivänä tahattomia spoilerikommentteja.)

Jossain vaiheessa saatan lisätä "digiboksi tallentaa tällä hetkellä"-palkin. Sekin kuitenkin tuntuu hataralta, koska en välttämättä katso kaikkea tallennettua. Joko en ehdi tai totean ekojen jaksojen perusteella, ettei tämä sittenkään kiinnosta tarpeeksi.

En halua luoda vääriä mielikuvia, joten lopetan näin: tallentava digiboksi on paras ystäväni. Sen ainoa huono puoli on ollut tämän blogin kooma. Saan nykyään katsottua hirmu paljon enemmän mielekkäitä ohjelmia, kun katson aamulla meikatessa ja päivällä lounasta syödessä jotain aiemmin tallennettua kiinnostavaa. Tallentava digiboksi on ollut paras hankintani vuosiin.

14. kesäkuuta 2009

Click! (Nelonen tänään su 14.6. klo 21)

Tänään telkkarista tulee leffa, joka sai minut tekstittäessäni itkemään kuin vesiputous. Ihan vaan, jos joku haluaa tarkistaa, reagoiko samalla tavalla. (Mulle tää oli jotenkin sellainen "kivikin itkisi" -elämys, vastoin KAIKKIA odotuksia.)

Mielestäni en kuitenkaan tekstittänyt Neloselle, joten tässä on vissiin eri tekstit? Outoa sinänsä. Pitäisi ehkä tarkistaa, onko samat, koska silloin multa pimitetään uusintakorvauksia.

26. toukokuuta 2009

Tässä tekstissä (tavallaan) paljastuu American Idolin voittaja.

Älä lue, jos et halua tietää.
















Semifinaalin perusteella (finaalia siis vielä näkemättä) en yhtään ihmettele kisan loppuratkaisua. Kris Allenin omaperäinen kitaraversio Kanye Westin biisistä Heartless oli selkeästi semifinaalin paras esitys. Minulle tuli kylmiä väreitä koko biisin ajan. Yleensä niin innovatiivinen Adam Lambert ei päässyt lähellekään mieleenpainuvuudessa tai kylmissä väreissä. Ei toivoakaan. Minäkin olisin äänestänyt Krisiä semifinaalin perusteella. (Lisäksi se on niin söötti, niin söötti... ja sen pieni blondivaimokin on söötti. Ei noin herttaisen oloisille ihmisille voi toivoa kuin hyvää.)

Katsellaan nyt sitten vielä finaali ensi viikonloppuna. Odotan innolla, vaikka tuloksen tiedänkin.

Heartless AI:n semifinaalissa:



Heartless Ellen DeGeneres Show'ssa:

10. toukokuuta 2009

Nyt loppui Mad Men (Nelonen, ke klo 22.00).

Katsottavat ohjelmat käyvät vähiin. Kesän lähestymisen huomaa. Huoh.

Sinänsä hyvä asia: ehdin tehdä enemmän muuta, ja ehkä jopa katsoa digiboksilta pois osan sinne kertyneestä.

Nykyään "tällä hetkellä seuraan" -lista on pysynyt autiona senkin vuoksi, että digiboksi tallentaa kiinnostavia sarjoja, joista en välttämättä ehdi katsoa jaksoakaan kun sarja vielä pyörii TV:ssä. Sarjan loputtua saatan katsastan sen, huomata hyväksi ja katsoa kokonaan... mutta olenko missään vaiheessa "seurannut sitä TV:stä"? Hmm.

Ehkä ko. listan alle kuuluisi "tällä hetkellä katson digiboksilta" -lista. Kuulostaa järkevältä, itse asiassa.

Mad Menistä piti sanomani, että se on hyvä sarja. Toisinaan olen ehtinyt miettiä, onko se yliarvostettu, muttei se pitemmän päälle ole. Usein paljon mitään ei tapahdu, mutta juuri siksi vähäeleisyydestä erottuvat dramaattiset hetket ovat sitä näyttävämpiä. Viimeinen jakso kohosi yllättävän suureen draamaan, joka ei ehkä olisi tuntunut suurelta muualla, mutta tässä suuni loksahti auki. Kerrassaan koskettavaa. (Viittaan Peggyn ja Peterin keskusteluun.)

Erityisen kiehtovaa on, miten luontevaksi 50-60-lukujen todellisuus on muodostunut. Ekoissa jaksoissa oli vaikeaa päästä yli itsetarkoituksellisuuden tunteesta: jokainen sisällä poltettu savuke ja miehiä alistuvasti palveleva nainen tuntui alleviivaavalta, sosiaalipornomaiselta kikalta, todella epärealistiselta, samastuminen vaikeaa tai mahdotonta (varsinkin näin itseään elättävänä naisena). Nyt ko. asiat ovat itsestäänselvyyksiä, sarjan todellisuus ehyt, ja hahmojen odottaa käyttäytyvän siihen sopivalla tavalla. Jos joku toimii yllättävän modernisti, se tuntuu kevyesti yhtä oudolta kuin sisätupakat alussa. Eikä historiallisuus ole itsetarkoituksellista. Kaikki fiktion maailmat ovat fiktiivisiä. Tämä fiktiivinen maailma sattuu sijaitsemaan 60-luvulla, muttei määrity vain ko. elementin kautta.


January Jones on minusta ihanan kaunis nainen varsinkin tuollaiseksi posliininukeksi laitettuna (ja ihana nimi, vieläpä oikea, ei taitelija-!). Ja totta kai seksipommisihteeriä (Christina Hendricks) pitää myös arvostaa, kurvit kunniaan.

(Seksikkäitä miehiä sarjassa ei varsinaisesti ole. Tai, no... Jon Hamm ei sytytä minua haastatteluissa / oikeassa elämässä, mutta hahmonsa on ajoittain melko vastustamaton.)

19. huhtikuuta 2009

Tosi-TV x 4

(1) American Idol kiehtoo edelleen. Olen tullut siihen tulokseen, että nuori Allison on kisan paras laulaja. Heikkoa Don't Speak -versiointia lukuun ottamatta esiintynyt aina täydellisesti, itsensä näköisesti, ja... ehkä nuottikorvani on vajaa, mutta tyttö on ainoa, jonka äänessä en käytännöllisesti katsottuna koskaan ole havainnut epäpuhtauksia. Se laulaa ihanan vahvasti ja vaivattomasti, ääni on miellyttävä, ja äänen hallinta täydellinen - tyttö pääsee aina juuri sinne minne yrittääkin ilman heikkoja hetkiä tai harha-askelia.

Ikävää, ettei se voita. On meinannut j0 tipahtaakin pari kertaa. Rock ei ilmeisesti ole tarpeeksi in USA:ssa eikä tyttö tarpeeksi nätti.

Muut suosikkini edelleen Adam, Danny ja Kris. Muut jäljellä olevat saavat tipahtaa missä järjestyksessä vain, kunhan tippuvat ennen näitä neljää. Danny ja Kris ovat sympaattisia tyyppejä, mukavat pehmeät äänet. Adam pätee niin sillä, millä musikaaleissa usein säväytetään: "Onpa upea, huiman korkea sävel! Tuosta ei korkeammalle pääse... oho, se pääsi."

(2) Olen katsellut aika innottomasti Surviorin Kiinan kautta, joka loppui juuri maikkarilla. Oli aika turhauttava kausi, liian monen hyvän pelaajan tie katkesi heistä riippumattomiin seikkoihin, ja muutama tallukka pelasi tyhmästi eikä uskaltanut ottaa riskejä. Enkä oikein löytänyt kunnon suosikkeja. Kuudenneksi kivunnut Erik oli viimeinen sympaattinen, mutta tavallaan niin tossukka, että ansaitsikin pudota. Sen jälkeen mulle oli aivan sama, kuka voittaisi, eikä voittajan selviäminen herättänyt mitään tunteita.

Mutta onneksi olkoon, Jeff Probst. Olet joko loistava näyttelijä tai edelleen aidosti niin innoissasi ohjelmastasi, että sait minutkin ihan liekkeihin haastattelu-muistelujaksossa. Jakson alussa ei voinut vähempää kiinnostaa, lopussa en malttanut odottaa seuraavaa kautta. Aika mestarillinen saavutus.

Probst on minusta aina ollut hyvä juontaja. Se on luonteva, sanavalmis ja esittää fiksuja (varmaan jonkun muun kirjoittamia) kysymyksiä. Se vaikuttaa aidosti kiinnostuneelta juontamansa kisan pienistäkin yksityiskohdista. Eikä jostain ihmeen syystä vaikuta kyllästyneeltä edes hokemaan "The tribe has spoken", "Worth playing for?" ja "Immunity, back up for grabs."

Amazing Race on muuten parempi ohjelma, mutta Phil on tosi ilmeetön juontaja Jeffiin verrattuna. Se näyttää melkein häpeävän, jos erehtyy hymyilemään tai nauramaan. Ihme kivikasvo.

Lisäksi olen aina kaivannut sarjaan muistelujaksoa. Nyt voittajat katoavat ruudusta käytännöllisesti katsoen heti maaliviivan ylitettyään. Tulee tyhjä olo. Loppuu kesken. Survivor-muistelujaksosta jää tyydyttynyt olo: kausi on käsitelty loppuun ja kysymyksiin vastattu. On seuraavan aika.

Sarjoissa on tietenkin se iso ero, että Survivor jättää paljon enemmän avoimia kysymyksiä. Strategiasta sun muusta. Miksi joku toimi niin kuin toimi. Olivatko jutut totta vai pelkkää strategiaa. Amazing Racessa jokaisen miksi-kysymyksen vastaus olisi: "Kunhan yritin tehdä nopeasti." Heh. MUTTA muistelujaksossa voisi kysellä esimerkiksi, miten kisa muutti parien suhteita ja ketkä ovat pysyneet ystävinä. Jotain.

(3) Amazing Racesta puheen ollen... Ei ole tämäkään maailman kiinnostavin kausi. Alussa siltä jopa vaikutti, mutta kiinnostavat ja etniset joukkueet putosivat nopeasti (mikä varmaan vitutti tuottajiakin). Oudoin juttu ovat olleet ne Chow'n veljekset, jotka eivät tuntuneet tajuavan olevansa kilpailussa. Olin ilkeän iloinen, kun putosivat. Olivat varmasti tosi mukavia tyyppejä, mutta ihan väärässä paikassa pilaamassa pelin henkeä.

Alusta asti olen kannattanut niitä narkkarimallipoikia. Ovat pahiksella tavalla komeita ja sopivan kilpailuhenkisiä (= tajuavat olevansa kisassa, mutteivät ole tarpeettoman ilkeitä). Kaukana ovat silti mistään kaikkien aikojen suosikeista.

Kun barbitytöt meinasivat pudota, olin yllätyksekseni kauhistunut. Ne ovat hirveitä tyyppejä, mutta kenties ensimmäinen tyttöjoukkue, jolla ihan oikeasti on mahdollisuudet voittaa kisa. Haluan nähdä ne finaalikolmikossa ja saattaisin jopa olla iloinen, jos ne voittaisivat. En niinkään niiden vuoksi tyyppeinä vaan, koska naisjoukkue voittaisi vihdoin.

(4) Katsoin Survivor-vieroitusoireissani jakson tilalle tullutta Naisten maailmaa, mutta ei ehkä PYSTY. Ihan hirveää kuraa. Kauhea sosiaalipornokertojanääni, eikä formaattia jotenkin ole mietitty loppuun asti. Ei ole rakennetta, eikä naisille ainakaan ekassa jaksossa annettu tarpeeksi konkreettisia keinoja (esim. palkinto- ja rangaistussysteemiä) hallita miehiä. Hypin digiboksilla eteenpäin, kun myötähäpeä kävi liian suureksi, muttei se jakso siitä parantunut, vaikka loppuun asti sinnittelinkin.

14. huhtikuuta 2009

South Park on tällä kaudella ollut aika jees.

Jäljellä on vielä kaksi jaksoa. Viisi on jo tullut. Joukossa ei ole ollut yhtään pohjanoteerausta, ainakin yksi mestariteos kyllä.

Jakso 1303, Margaritaville, ylsi suorastaan eeppisiin mittasuhteisiin rinnastaessaan ihmisten kohtalonuskoisen laman pelon kristinuskoon. Leukani loksahti lattiaan. Jakso oli ehdottomasti parasta sitten viime kauden Britney-jakson (1202).

Josta muuten haluankin nyt kirjoittaa, koska en näköjään ole kirjoittanut, ja se oli kenties paras koskaan näkemäni TV-puolituntinen. Oikeesti. Haukoin henkeä ja - myönnetään pois - lopussa itkin. Elämys oli vaikuttava monella tasolla, joista yksikään ei ollut karun animaation ja WC-huumorin taso.

Mikäli pelkäätte samaa kuin minä: ei, jakso ei pilkkaa Britneyä, vaikka jakson nimen (Britney's New Look) nähdessäni ainakin minä ajattelin: "Ei voi olla. Onko pakko? Eikö sitä tyttöparkaa voisi jättää rauhaan?"

Nimenomaan.

South Park 1202, Britney's New Look. Katsokaa se jollakin Internetin kymmenistä southparkinkatselusivustoista sitä odotellessa, että virallisen southparkstudios.com-sivuston ilmainen jaksokirjasto avautuu myös pohjoismaalaisille. Ja kaveriksi 1303, Margaritaville.


Tulipa kirjoitettua kaikenlaista. Alun perin tulin kertomaan, että nauroin tälle laululle vedet silmissä ja mahaani pidellen. Varsinkin loppuosalle. Kappale avautuu paremmin jakson 1305 (Fishsticks) myötä, mutta aika absurdi on koko jakso, joten absurdiutta voi ehkä arvostaa sellaisenaankin. Trey Parker, olet mun musikaalijumala.