(1) American Idol kiehtoo edelleen. Olen tullut siihen tulokseen, että nuori Allison on kisan paras laulaja. Heikkoa Don't Speak -versiointia lukuun ottamatta esiintynyt aina täydellisesti, itsensä näköisesti, ja... ehkä nuottikorvani on vajaa, mutta tyttö on ainoa, jonka äänessä en käytännöllisesti katsottuna koskaan ole havainnut epäpuhtauksia. Se laulaa ihanan vahvasti ja vaivattomasti, ääni on miellyttävä, ja äänen hallinta täydellinen - tyttö pääsee aina juuri sinne minne yrittääkin ilman heikkoja hetkiä tai harha-askelia.
Ikävää, ettei se voita. On meinannut j0 tipahtaakin pari kertaa. Rock ei ilmeisesti ole tarpeeksi in USA:ssa eikä tyttö tarpeeksi nätti.
Muut suosikkini edelleen Adam, Danny ja Kris. Muut jäljellä olevat saavat tipahtaa missä järjestyksessä vain, kunhan tippuvat ennen näitä neljää. Danny ja Kris ovat sympaattisia tyyppejä, mukavat pehmeät äänet. Adam pätee niin sillä, millä musikaaleissa usein säväytetään: "Onpa upea, huiman korkea sävel! Tuosta ei korkeammalle pääse... oho, se pääsi."
(2) Olen katsellut aika innottomasti Surviorin Kiinan kautta, joka loppui juuri maikkarilla. Oli aika turhauttava kausi, liian monen hyvän pelaajan tie katkesi heistä riippumattomiin seikkoihin, ja muutama tallukka pelasi tyhmästi eikä uskaltanut ottaa riskejä. Enkä oikein löytänyt kunnon suosikkeja. Kuudenneksi kivunnut Erik oli viimeinen sympaattinen, mutta tavallaan niin tossukka, että ansaitsikin pudota. Sen jälkeen mulle oli aivan sama, kuka voittaisi, eikä voittajan selviäminen herättänyt mitään tunteita.
Mutta onneksi olkoon, Jeff Probst. Olet joko loistava näyttelijä tai edelleen aidosti niin innoissasi ohjelmastasi, että sait minutkin ihan liekkeihin haastattelu-muistelujaksossa. Jakson alussa ei voinut vähempää kiinnostaa, lopussa en malttanut odottaa seuraavaa kautta. Aika mestarillinen saavutus.
Probst on minusta aina ollut hyvä juontaja. Se on luonteva, sanavalmis ja esittää fiksuja (varmaan jonkun muun kirjoittamia) kysymyksiä. Se vaikuttaa aidosti kiinnostuneelta juontamansa kisan pienistäkin yksityiskohdista. Eikä jostain ihmeen syystä vaikuta kyllästyneeltä edes hokemaan "The tribe has spoken", "Worth playing for?" ja "Immunity, back up for grabs."
Amazing Race on muuten parempi ohjelma, mutta Phil on tosi ilmeetön juontaja Jeffiin verrattuna. Se näyttää melkein häpeävän, jos erehtyy hymyilemään tai nauramaan. Ihme kivikasvo.
Lisäksi olen aina kaivannut sarjaan muistelujaksoa. Nyt voittajat katoavat ruudusta käytännöllisesti katsoen heti maaliviivan ylitettyään. Tulee tyhjä olo. Loppuu kesken. Survivor-muistelujaksosta jää tyydyttynyt olo: kausi on käsitelty loppuun ja kysymyksiin vastattu. On seuraavan aika.
Sarjoissa on tietenkin se iso ero, että Survivor jättää paljon enemmän avoimia kysymyksiä. Strategiasta sun muusta. Miksi joku toimi niin kuin toimi. Olivatko jutut totta vai pelkkää strategiaa. Amazing Racessa jokaisen miksi-kysymyksen vastaus olisi: "Kunhan yritin tehdä nopeasti." Heh. MUTTA muistelujaksossa voisi kysellä esimerkiksi, miten kisa muutti parien suhteita ja ketkä ovat pysyneet ystävinä. Jotain.
(3) Amazing Racesta puheen ollen... Ei ole tämäkään maailman kiinnostavin kausi. Alussa siltä jopa vaikutti, mutta kiinnostavat ja etniset joukkueet putosivat nopeasti (mikä varmaan vitutti tuottajiakin). Oudoin juttu ovat olleet ne Chow'n veljekset, jotka eivät tuntuneet tajuavan olevansa kilpailussa. Olin ilkeän iloinen, kun putosivat. Olivat varmasti tosi mukavia tyyppejä, mutta ihan väärässä paikassa pilaamassa pelin henkeä.
Alusta asti olen kannattanut niitä narkkarimallipoikia. Ovat pahiksella tavalla komeita ja sopivan kilpailuhenkisiä (= tajuavat olevansa kisassa, mutteivät ole tarpeettoman ilkeitä). Kaukana ovat silti mistään kaikkien aikojen suosikeista.
Kun barbitytöt meinasivat pudota, olin yllätyksekseni kauhistunut. Ne ovat hirveitä tyyppejä, mutta kenties ensimmäinen tyttöjoukkue, jolla ihan oikeasti on mahdollisuudet voittaa kisa. Haluan nähdä ne finaalikolmikossa ja saattaisin jopa olla iloinen, jos ne voittaisivat. En niinkään niiden vuoksi tyyppeinä vaan, koska naisjoukkue voittaisi vihdoin.
(4) Katsoin Survivor-vieroitusoireissani jakson tilalle tullutta Naisten maailmaa, mutta ei ehkä PYSTY. Ihan hirveää kuraa. Kauhea sosiaalipornokertojanääni, eikä formaattia jotenkin ole mietitty loppuun asti. Ei ole rakennetta, eikä naisille ainakaan ekassa jaksossa annettu tarpeeksi konkreettisia keinoja (esim. palkinto- ja rangaistussysteemiä) hallita miehiä. Hypin digiboksilla eteenpäin, kun myötähäpeä kävi liian suureksi, muttei se jakso siitä parantunut, vaikka loppuun asti sinnittelinkin.
19. huhtikuuta 2009
14. huhtikuuta 2009
South Park on tällä kaudella ollut aika jees.
Jäljellä on vielä kaksi jaksoa. Viisi on jo tullut. Joukossa ei ole ollut yhtään pohjanoteerausta, ainakin yksi mestariteos kyllä.
Jakso 1303, Margaritaville, ylsi suorastaan eeppisiin mittasuhteisiin rinnastaessaan ihmisten kohtalonuskoisen laman pelon kristinuskoon. Leukani loksahti lattiaan. Jakso oli ehdottomasti parasta sitten viime kauden Britney-jakson (1202).
Josta muuten haluankin nyt kirjoittaa, koska en näköjään ole kirjoittanut, ja se oli kenties paras koskaan näkemäni TV-puolituntinen. Oikeesti. Haukoin henkeä ja - myönnetään pois - lopussa itkin. Elämys oli vaikuttava monella tasolla, joista yksikään ei ollut karun animaation ja WC-huumorin taso.
Mikäli pelkäätte samaa kuin minä: ei, jakso ei pilkkaa Britneyä, vaikka jakson nimen (Britney's New Look) nähdessäni ainakin minä ajattelin: "Ei voi olla. Onko pakko? Eikö sitä tyttöparkaa voisi jättää rauhaan?"
Nimenomaan.
South Park 1202, Britney's New Look. Katsokaa se jollakin Internetin kymmenistä southparkinkatselusivustoista sitä odotellessa, että virallisen southparkstudios.com-sivuston ilmainen jaksokirjasto avautuu myös pohjoismaalaisille. Ja kaveriksi 1303, Margaritaville.
Tulipa kirjoitettua kaikenlaista. Alun perin tulin kertomaan, että nauroin tälle laululle vedet silmissä ja mahaani pidellen. Varsinkin loppuosalle. Kappale avautuu paremmin jakson 1305 (Fishsticks) myötä, mutta aika absurdi on koko jakso, joten absurdiutta voi ehkä arvostaa sellaisenaankin. Trey Parker, olet mun musikaalijumala.
Jakso 1303, Margaritaville, ylsi suorastaan eeppisiin mittasuhteisiin rinnastaessaan ihmisten kohtalonuskoisen laman pelon kristinuskoon. Leukani loksahti lattiaan. Jakso oli ehdottomasti parasta sitten viime kauden Britney-jakson (1202).
Josta muuten haluankin nyt kirjoittaa, koska en näköjään ole kirjoittanut, ja se oli kenties paras koskaan näkemäni TV-puolituntinen. Oikeesti. Haukoin henkeä ja - myönnetään pois - lopussa itkin. Elämys oli vaikuttava monella tasolla, joista yksikään ei ollut karun animaation ja WC-huumorin taso.
Mikäli pelkäätte samaa kuin minä: ei, jakso ei pilkkaa Britneyä, vaikka jakson nimen (Britney's New Look) nähdessäni ainakin minä ajattelin: "Ei voi olla. Onko pakko? Eikö sitä tyttöparkaa voisi jättää rauhaan?"
Nimenomaan.
South Park 1202, Britney's New Look. Katsokaa se jollakin Internetin kymmenistä southparkinkatselusivustoista sitä odotellessa, että virallisen southparkstudios.com-sivuston ilmainen jaksokirjasto avautuu myös pohjoismaalaisille. Ja kaveriksi 1303, Margaritaville.
Tulipa kirjoitettua kaikenlaista. Alun perin tulin kertomaan, että nauroin tälle laululle vedet silmissä ja mahaani pidellen. Varsinkin loppuosalle. Kappale avautuu paremmin jakson 1305 (Fishsticks) myötä, mutta aika absurdi on koko jakso, joten absurdiutta voi ehkä arvostaa sellaisenaankin. Trey Parker, olet mun musikaalijumala.
11. huhtikuuta 2009
Jesus Christ Superstar tulee taas.
Tuo alkuperäinen 70-luvun hippiversio, maanantai 13.4. MTV3 klo 11.45. Musiikillisesti ei paras, mutta sisältää karismaattisen Jeesuksen.
Onhan nyt sentään pääsiäinen.
En kylläkään tiedä, miksi leffa tulee Jeesuksen ylösnousemuksen päivänä, vaikka loppuu Jeesuksen kuolemaan (jos tuo spoilasi liikaa, kannattaa ehkä parantaa kristinuskon tuntemustaan ;). Ehkä musikaali olisi muille päiville liian hilpeä juttu.
Onhan nyt sentään pääsiäinen.
En kylläkään tiedä, miksi leffa tulee Jeesuksen ylösnousemuksen päivänä, vaikka loppuu Jeesuksen kuolemaan (jos tuo spoilasi liikaa, kannattaa ehkä parantaa kristinuskon tuntemustaan ;). Ehkä musikaali olisi muille päiville liian hilpeä juttu.
9. huhtikuuta 2009
American Idol jatkaa porskuttamista.
Mukana on monta niin oikeesti hyvää laulajaa, että kisaa katselee mielikseen.
Olen alkanut vilpittömästi tykätä vaimonsa menettäneestä nyyhky-Dannysta. Karsinnoissa en vakuuttunut sen taidoista vaan ajattelin, että ihan OK laulaja on noussut suursuosioon sympatiapisteillä. Finaaleissa tajusin yllättäen, että sehän on oikeesti hyvä. Sillä on tosi miellyttävä äänen väri, mitä Adam Lambertilla ei ole, vaikka sen ääniala onkin edelleen eri sfääreissä muiden kanssa. Tytöistä tykkään siitä 16-vuotiaasta rokkarista, koska silläkin on luonnollinen ja todella miellyttävä ääni. Ja luonnollinen tyyppi muutenkin. Toivottavasti yhden asian rock-tyyli ei ala puuduttaa viikkojen mittaan.
On siellä muitakin hyviä. Osa niistä jättää kylmäksi yksinomaan sen vuoksi, että r'n'b-lurittelu ei ikinä ole purrut muhun. Lisäksi joukossa on niitä, jotka eivät ansaitse voittoa ja jotka on pitkälti otettu mukaan pudotettaviksi. (Se Anoop ainakin edustaa kiintiövähemmistöä. Sokeakaan ei ole parasta laulajaa nähnytkään [ARGH, mikä tahaton puujalkavitsi, pakko jättää tähän], mutta onhan se upeeta kun on sokea kisassa. Ynnä muita.)
Kisasta on koko ajan tippunut huonoja. Alexis Grace ehkä vähän turhan aikaisin, mutta yleisesti ottaen Ameriikan kansa osaa näköjään äänestää oikein.
Kuvassa kolme suosikkiani, kaksi jo tippunutta ja Kris Allen, joka on kanssa ihan kiva.
Joo-o, pitäis varmaan jostain muustakin kirjoittaa.
Olen alkanut vilpittömästi tykätä vaimonsa menettäneestä nyyhky-Dannysta. Karsinnoissa en vakuuttunut sen taidoista vaan ajattelin, että ihan OK laulaja on noussut suursuosioon sympatiapisteillä. Finaaleissa tajusin yllättäen, että sehän on oikeesti hyvä. Sillä on tosi miellyttävä äänen väri, mitä Adam Lambertilla ei ole, vaikka sen ääniala onkin edelleen eri sfääreissä muiden kanssa. Tytöistä tykkään siitä 16-vuotiaasta rokkarista, koska silläkin on luonnollinen ja todella miellyttävä ääni. Ja luonnollinen tyyppi muutenkin. Toivottavasti yhden asian rock-tyyli ei ala puuduttaa viikkojen mittaan.
On siellä muitakin hyviä. Osa niistä jättää kylmäksi yksinomaan sen vuoksi, että r'n'b-lurittelu ei ikinä ole purrut muhun. Lisäksi joukossa on niitä, jotka eivät ansaitse voittoa ja jotka on pitkälti otettu mukaan pudotettaviksi. (Se Anoop ainakin edustaa kiintiövähemmistöä. Sokeakaan ei ole parasta laulajaa nähnytkään [ARGH, mikä tahaton puujalkavitsi, pakko jättää tähän], mutta onhan se upeeta kun on sokea kisassa. Ynnä muita.)
Kisasta on koko ajan tippunut huonoja. Alexis Grace ehkä vähän turhan aikaisin, mutta yleisesti ottaen Ameriikan kansa osaa näköjään äänestää oikein.
Kuvassa kolme suosikkiani, kaksi jo tippunutta ja Kris Allen, joka on kanssa ihan kiva.
Joo-o, pitäis varmaan jostain muustakin kirjoittaa.
16. maaliskuuta 2009
American Idolia, taas.
Älkää käsittäkö väärin: kyse ei nyt oikeastaan ole siitä, että pitäisin Adam Lambertia maailman ihanimpana. Ainakaan vielä ei miehen esiintyminen ole saanut sydäntäni sykkimään erityisen nopeasti. Mutta tuomareiden kehut ovat! Sydänparka on pakahtua ilosta ja ylpeydestä joka kerta kun Adamin äänialaa hehkutetaan kuin maailmassa ei olisi koskaan nähty vastaavaa. Tällä kertaa Kara sanoi sen laulaneen nuotteja, joita hän ei ollut tiennyt olevan olemassakaan. (Kaikki ylistivät, mutta juuri Kara tuntuu keskittyvän äänialaan.) Go, musikaaliammattilaiset!
Eikö musiikin ammattilainen tosiaan ole moista koskaan kuullut? Itselleni tuli vahvat musikaalitakaumat samaisista vahvoista korkeista äänistä. Muuten Adam kyllä yrittää olla laulamatta liikaa musikaalitekniikalla, ja varmasti hyvä niin.
Black or White on uusin kappale. Seuraan kisaa muutoin Suomen telkkarista, mutta oli pakko hakea Youtubesta jo etukäteen tämä esitys. Tarkoittamani vahva korkea ääni esimerkiksi kohdassa 1.21.
Vertailukohdaksi se, mitä Adam on tähän asti työkseen tehnyt, eli Wicked, Dancing Throuhg Life. (Mies oli L.A:n produktion vara-Fiyero. Fiyero on show'n miespääosa.) Aika hauskaa :D Filmatut lavashow't näyttävät aina aika dorkalta ja ylivedetyltä, älkää välittäkö siitä. Sama esiintyminen voi näyttää teatterissa täysin luontevalta.
Eikö musiikin ammattilainen tosiaan ole moista koskaan kuullut? Itselleni tuli vahvat musikaalitakaumat samaisista vahvoista korkeista äänistä. Muuten Adam kyllä yrittää olla laulamatta liikaa musikaalitekniikalla, ja varmasti hyvä niin.
Black or White on uusin kappale. Seuraan kisaa muutoin Suomen telkkarista, mutta oli pakko hakea Youtubesta jo etukäteen tämä esitys. Tarkoittamani vahva korkea ääni esimerkiksi kohdassa 1.21.
Vertailukohdaksi se, mitä Adam on tähän asti työkseen tehnyt, eli Wicked, Dancing Throuhg Life. (Mies oli L.A:n produktion vara-Fiyero. Fiyero on show'n miespääosa.) Aika hauskaa :D Filmatut lavashow't näyttävät aina aika dorkalta ja ylivedetyltä, älkää välittäkö siitä. Sama esiintyminen voi näyttää teatterissa täysin luontevalta.
7. maaliskuuta 2009
Toisilla sitä äänialaa riittää!
Musikaaliteksti kopioidaan nyt useampaan blogiin. Saadaanpa näihin sisältöä vaihteeksi.
American Idol juuri äsken:
"WHO has a range like that?!" (Uusi Cara-tuomari tyrmistyneen, epäuskoisen kehuvaan sävyyn.)
Musical theatre performers do, honey. Duh.
98% tavallisista levylaulajista ei pärjää musikaaliteatterissa, sanottiin juuri yhdessä gradukirjassa, jota luen. Monen oopperalaulajankaan ääniala ei riitä. Musikaalisäveltäjät on sadisteja ;)
Ko. poika on musikaalinäyttelijä, jota on koko kisan ajan ajan haukuttu teatreaalisuudesta. Mutta viimeistään nyt tuomarien oli pakko myöntää, että sen laulutaito on täy-sin omassa sarjassaan.
Ah. Ylpeä hetki.
Olen tällä kaudella jäänyt American Idol -koukkuun. Olisin ilman tätäkin. Mutta olisipa tää poika ollut mukana viime kauden Lloyd Webber -jaksossa!
Jätkä muuten kanavoi musikaalikollegaansa Tony Vincentiä niin monella tasolla, että naurattaa.(Tsekatkaa vaikka Tonyn hiukset Wikipedia-linkissä!!) Mutta on onneksi aivan yhtä hyvä.
American Idol juuri äsken:
"WHO has a range like that?!" (Uusi Cara-tuomari tyrmistyneen, epäuskoisen kehuvaan sävyyn.)
Musical theatre performers do, honey. Duh.
98% tavallisista levylaulajista ei pärjää musikaaliteatterissa, sanottiin juuri yhdessä gradukirjassa, jota luen. Monen oopperalaulajankaan ääniala ei riitä. Musikaalisäveltäjät on sadisteja ;)
Ko. poika on musikaalinäyttelijä, jota on koko kisan ajan ajan haukuttu teatreaalisuudesta. Mutta viimeistään nyt tuomarien oli pakko myöntää, että sen laulutaito on täy-sin omassa sarjassaan.
Ah. Ylpeä hetki.
Olen tällä kaudella jäänyt American Idol -koukkuun. Olisin ilman tätäkin. Mutta olisipa tää poika ollut mukana viime kauden Lloyd Webber -jaksossa!
Jätkä muuten kanavoi musikaalikollegaansa Tony Vincentiä niin monella tasolla, että naurattaa.(Tsekatkaa vaikka Tonyn hiukset Wikipedia-linkissä!!) Mutta on onneksi aivan yhtä hyvä.
8. helmikuuta 2009
Pushing Daisies (Sub ti klo 22.00)
Olen nyt katsonut kolme (vai neljäkö jo... ei, kolme) jaksoa tätä ilahduttavaa ja innovatiivista sarjaa. Tykkään.
Onhan sarja häiritsevyyteen asti samantyylinen kuin Amelie, varsinkin kerronnan osalta, mutta onnistuu useimmiten olemaan olematta samalla lailla ärsyttävä kuin Amelie.
Tärkeimpänä erona se, että keskushenkilö ei ole helvetin ärsyttävä. Kaikkea muuta. Se on aika ihana. En ollut tätä ennen nähnyt Lee Pacen viehätystä (Wonderfallsista muistan lähinnä kulmakarvat negatiivisessa mielessä, Miss Pettigrew Lives for a Dayssa ajattelin, että karismaattinen kaveri, mutta harmi ettei muuten ole tyyppiäni). Nyt näin viehätyksen kertaheitolla. Kukaan, joka näyttelee silmillään tuolla tavalla, ei voi olla kiinnittämättä huomiotani. Vika olikin hahmoissa. Tämä on niitä miehiä, joiden pitäisi aina näytellä kidutettuja, sisäisten ristiriitojen repimiä hahmoja. The Fallin näin sittemmin, yhtä ihana suoritus samasta syystä.
Öö, tarkoitukseni ei varsinaisesti ollut vouhkata näyttelijästä vaan kenties kertoa, miksi pidän sarjasta muutenkin. Syy 2 (tärkein): aito omaperäisyys on aina hyvästä. Pidän surrealistisista, absurdeista asioista. Siitä, ettei fiktiossa pelottavia, hengengaarallisiakaan asioita tarvitsekaan pelätä hysteerisesti, vaan niihin on normaalia suhtautua kevyesti ja... äh, kääntäkää itse "flippant", sitä yritän sanoa. Tämä sarja nyt vaan sattuu sopimaan minulle, vaikka joskus maaninen kertoja alkaakin ärsyttää samalla lailla kuin Ameliessa.
Sitten olisi vielä syy 3, joka on sivuseikka kahteen ekaan verrattuna, odottamaton bonus: Tiesin etukäteen, että musikaalitähti Kirstin Chenoweth esiintyy tässä. (Pikkuruinen blondi on iso nimi, mm. Broadwayn alkuperäinen Glinda Wickedissä.) EN kuitenkaan tiennyt, että sehän laulaakin! Makeeta. Ja erittäin hyvin sarjan maailmaan ja tunnelmaan sopivaa. Kaikki hyvät jutut liittyy tavalla tai toisella musikaaleihin, halusin tai en (ja halusivatpa muut tai eivät :D). Näin se vaan on. (Ai niin, ja vielä. Toinen niistä tädeistä, Ellen Greene, on myös musikaalitähti, Little Shop of Horrorsin Audrey. Mutta hänen Audrey-tulkintansa on makuuni ihan liian hölmö ja sössöttävä, joten en ole suurin fani.)
Niin, ja sarjahan on jenkeissä jo lopetettu. Ei siitä sen enempää. Ei auta surra. Pitää nauttia täysin siemauksin siitä, mitä on. Näin vahvat fantasiaelementit eivät varmaan sovi kaikille, mutta suosittelen sarjaa silti.
Onhan sarja häiritsevyyteen asti samantyylinen kuin Amelie, varsinkin kerronnan osalta, mutta onnistuu useimmiten olemaan olematta samalla lailla ärsyttävä kuin Amelie.
Tärkeimpänä erona se, että keskushenkilö ei ole helvetin ärsyttävä. Kaikkea muuta. Se on aika ihana. En ollut tätä ennen nähnyt Lee Pacen viehätystä (Wonderfallsista muistan lähinnä kulmakarvat negatiivisessa mielessä, Miss Pettigrew Lives for a Dayssa ajattelin, että karismaattinen kaveri, mutta harmi ettei muuten ole tyyppiäni). Nyt näin viehätyksen kertaheitolla. Kukaan, joka näyttelee silmillään tuolla tavalla, ei voi olla kiinnittämättä huomiotani. Vika olikin hahmoissa. Tämä on niitä miehiä, joiden pitäisi aina näytellä kidutettuja, sisäisten ristiriitojen repimiä hahmoja. The Fallin näin sittemmin, yhtä ihana suoritus samasta syystä.
Öö, tarkoitukseni ei varsinaisesti ollut vouhkata näyttelijästä vaan kenties kertoa, miksi pidän sarjasta muutenkin. Syy 2 (tärkein): aito omaperäisyys on aina hyvästä. Pidän surrealistisista, absurdeista asioista. Siitä, ettei fiktiossa pelottavia, hengengaarallisiakaan asioita tarvitsekaan pelätä hysteerisesti, vaan niihin on normaalia suhtautua kevyesti ja... äh, kääntäkää itse "flippant", sitä yritän sanoa. Tämä sarja nyt vaan sattuu sopimaan minulle, vaikka joskus maaninen kertoja alkaakin ärsyttää samalla lailla kuin Ameliessa.
Sitten olisi vielä syy 3, joka on sivuseikka kahteen ekaan verrattuna, odottamaton bonus: Tiesin etukäteen, että musikaalitähti Kirstin Chenoweth esiintyy tässä. (Pikkuruinen blondi on iso nimi, mm. Broadwayn alkuperäinen Glinda Wickedissä.) EN kuitenkaan tiennyt, että sehän laulaakin! Makeeta. Ja erittäin hyvin sarjan maailmaan ja tunnelmaan sopivaa. Kaikki hyvät jutut liittyy tavalla tai toisella musikaaleihin, halusin tai en (ja halusivatpa muut tai eivät :D). Näin se vaan on. (Ai niin, ja vielä. Toinen niistä tädeistä, Ellen Greene, on myös musikaalitähti, Little Shop of Horrorsin Audrey. Mutta hänen Audrey-tulkintansa on makuuni ihan liian hölmö ja sössöttävä, joten en ole suurin fani.)
Niin, ja sarjahan on jenkeissä jo lopetettu. Ei siitä sen enempää. Ei auta surra. Pitää nauttia täysin siemauksin siitä, mitä on. Näin vahvat fantasiaelementit eivät varmaan sovi kaikille, mutta suosittelen sarjaa silti.
2. helmikuuta 2009
Buffy hyvä, alku heikko --> voisiko alun jättää välistä?
Katson parhaillaan Buffya läpi Marjukka-siskon kanssa.
Tämä on käytännössä neljäs kierrokseni. #-1: Olin teininä katsonut satunnaisia jaksoja sen verran, että tunsin hahmot nimeltä. Pidin sarjaa "ihan kivana". #0: Sarjaan hullaannuttuani luin koko homman käsikirjoituksina netissä ja olin todella vakuuttunut tekstin laadusta. #1: Katsoin kaudet sekavassa järjestyksessä miltei kokonaan, mitä nyt netistä sattui löytämään. #2: DVD-boksin ostettuani katsoin koko sarjan Jannan kanssa Skotlannissa. Näin joitakin jaksoja ekaa kertaa vasta tällä kierroksella. #3: Katsoin koko sarjan Mirrin ja Suvin kanssa viikonloppumaratoneina Suomessa. Ja tämä on sitten #4. Aina kun pääsen loppuun, haluan aloittaa alusta. Olen kenties sekaisin. Jostain se halu vaan tulee, joka kerta.
En voi kirkkain silmin väittää, että Buffy olisi maailmankaikkeuden paras TV-sarja. Jotain erityistä siinä kuitenkin on, minulle. Se on moniulotteinen. Käsikirjoitus pysyy kasassa todella hyvin, eivätkä jatkuvien juonten langat tipahtele käsikirjoittajien käsistä. Varsinkin sarjan edetessä jatkuvat juonet ja viikon hirviö -tarinat kietoutuvat yhteen saumattomasti, eikä X-files-tyyppisiä kilometrin päähän erottuvia JUONIJAKSOJA tarvita erikseen. Sarjan hahmoihin kiintyy hämmästyttävän vahvasti, ja huumorin, jännityksen ja teinisaippuan yhdistelmä toimii. Viimeisenä muttei vähäisimpänä: jaksojen juonet eivät ole satunnaista mättöä vaan allegorioita aikuistumisesta.
On suunnaton harmi, että ensimmäinen kausi on huono. Paska, suoraan sanottuna. Tiedän ainakin yhden ihmisen, joka pettyneenä jätti leikin kesken ja kyräilee nykyään Buffy-faneja halveksuvasti. Mutta... ihan oikeesti, se ensimmäinen kausi ei ole Buffya! Se on jonkinlainen kalpea prototyyppi.
Olen tällä katselukerralla kiinnittänyt erityistä huomiota siihen, missä kohtaa sarja todella alkaa toimia ja tuntua itseltään. Se ei tapahdu ykkös- ja kakkoskauden rajalla. Toivo heräilee asteittain.
#1: Ensimmäinen toivoa herättävä merkki on erään vampyyripariskunnan saapuminen jaksossa 203. Se kuitenkin herättää toivoa ehkä enemmänkin heissä, jotka jo tuntevat kyseiset hahmot ja tietävät, mitä odottaa.
#2: Ensimmäinen jakso, jossa minusta on merkittävän moniulotteinen, ei-mustavalkoinen juoni, on 204, Inca Mummy Girl. Jaksoa ei kuitenkaan yleisesti pidetä kovin loistavana. Olen mielipiteeni kanssa vähemmistössä. Ko. jaksosta kuitenkin alkaa selkeä noususuhdanne.
#3: Yleisesti hyväksytympi käännekohta lienee jakso 207, Lie to Me. Se on Joss Whedonin itsensä kynäilemä ja ohjaama, ja onnistuu ensi kertaa löytämään melko täydellisen draaman ja komedian tasapainon. Jos sen katsoo eikä silti pidä näkemästään, voi jo paremmalla omallatunnolla sanoa, ettei pidä Buffysta.
Olemme siskon kanssa juuri saapumassa tuplajaksoon 208/209, jonka viime kierroksella painoin mieleeni todellisena H-hetkenä: "Ahaa. Nyt tämä tuntuu Buffylta." Voin raportoida, olenko tälläkin kertaa samaa mieltä.
Ihmisen, joka haluaa nopeasti selvittää, onko Buffy juuri hänelle katsomisen arvoinen sarja, kannattaisi varmaan jotenkin pikakelata ensimmäinen kausi. Tupla-avausjakso 101/102 tietenkin pitää katsoa, koska hahmot tapaavat siinä.
Jos ei halua skipata koko 1. kauden pääjuonta ja hypätä suoraan parempiin aikoihin (mikä sekin olisi mahdollista), pitää luonnollisesti nähdä viimeinen jakso 112, jossa juoni ratkeaa. Siinä välissä lienee hyödyllistä katsoa 107, jossa valotetaan Angelin historiaa (jos ei valmiiksi tiedä perusasioita), sekä mahdollisesti finaalia edeltävä 111, Out of Mind, Out of Sight, jossa pohjustetaan jonkin verran finaalin tapahtumia.
Jos haluaa katsoa viikon hirviö-jaksoja, parhaat yksilöt lienevät 106, The Pack ja 110, Nightmares. Muut jaksot ovat melkoista pakkopullaa, eikä niissä muistaakseni tapahdu mitään juonellisesti tärkeää. (Okei, 105, Never Kill a Boy on the First Date, sisältää juonijuttuja eikä muutenkaan ole sietämätön. Mutta ainakin jaksot 103, 104, 108 ja 109 voi jättää pois kurjuutensa minimoimiseksi.)
2. kauden koittaessa voi jättää kaksi ekaa jaksoa välistä ja aloittaa suoraan jaksosta 203. Sen jälkeen ei montaa väliin jätettävää jaksoa taida ollakaan. (Jakso 205, Reptile Boy, on tosin vahva ehdokas.)
Siitä se ilo sitten vähitellen alkaa.
Tämä on käytännössä neljäs kierrokseni. #-1: Olin teininä katsonut satunnaisia jaksoja sen verran, että tunsin hahmot nimeltä. Pidin sarjaa "ihan kivana". #0: Sarjaan hullaannuttuani luin koko homman käsikirjoituksina netissä ja olin todella vakuuttunut tekstin laadusta. #1: Katsoin kaudet sekavassa järjestyksessä miltei kokonaan, mitä nyt netistä sattui löytämään. #2: DVD-boksin ostettuani katsoin koko sarjan Jannan kanssa Skotlannissa. Näin joitakin jaksoja ekaa kertaa vasta tällä kierroksella. #3: Katsoin koko sarjan Mirrin ja Suvin kanssa viikonloppumaratoneina Suomessa. Ja tämä on sitten #4. Aina kun pääsen loppuun, haluan aloittaa alusta. Olen kenties sekaisin. Jostain se halu vaan tulee, joka kerta.
En voi kirkkain silmin väittää, että Buffy olisi maailmankaikkeuden paras TV-sarja. Jotain erityistä siinä kuitenkin on, minulle. Se on moniulotteinen. Käsikirjoitus pysyy kasassa todella hyvin, eivätkä jatkuvien juonten langat tipahtele käsikirjoittajien käsistä. Varsinkin sarjan edetessä jatkuvat juonet ja viikon hirviö -tarinat kietoutuvat yhteen saumattomasti, eikä X-files-tyyppisiä kilometrin päähän erottuvia JUONIJAKSOJA tarvita erikseen. Sarjan hahmoihin kiintyy hämmästyttävän vahvasti, ja huumorin, jännityksen ja teinisaippuan yhdistelmä toimii. Viimeisenä muttei vähäisimpänä: jaksojen juonet eivät ole satunnaista mättöä vaan allegorioita aikuistumisesta.
On suunnaton harmi, että ensimmäinen kausi on huono. Paska, suoraan sanottuna. Tiedän ainakin yhden ihmisen, joka pettyneenä jätti leikin kesken ja kyräilee nykyään Buffy-faneja halveksuvasti. Mutta... ihan oikeesti, se ensimmäinen kausi ei ole Buffya! Se on jonkinlainen kalpea prototyyppi.
Olen tällä katselukerralla kiinnittänyt erityistä huomiota siihen, missä kohtaa sarja todella alkaa toimia ja tuntua itseltään. Se ei tapahdu ykkös- ja kakkoskauden rajalla. Toivo heräilee asteittain.
#1: Ensimmäinen toivoa herättävä merkki on erään vampyyripariskunnan saapuminen jaksossa 203. Se kuitenkin herättää toivoa ehkä enemmänkin heissä, jotka jo tuntevat kyseiset hahmot ja tietävät, mitä odottaa.
#2: Ensimmäinen jakso, jossa minusta on merkittävän moniulotteinen, ei-mustavalkoinen juoni, on 204, Inca Mummy Girl. Jaksoa ei kuitenkaan yleisesti pidetä kovin loistavana. Olen mielipiteeni kanssa vähemmistössä. Ko. jaksosta kuitenkin alkaa selkeä noususuhdanne.
#3: Yleisesti hyväksytympi käännekohta lienee jakso 207, Lie to Me. Se on Joss Whedonin itsensä kynäilemä ja ohjaama, ja onnistuu ensi kertaa löytämään melko täydellisen draaman ja komedian tasapainon. Jos sen katsoo eikä silti pidä näkemästään, voi jo paremmalla omallatunnolla sanoa, ettei pidä Buffysta.
Olemme siskon kanssa juuri saapumassa tuplajaksoon 208/209, jonka viime kierroksella painoin mieleeni todellisena H-hetkenä: "Ahaa. Nyt tämä tuntuu Buffylta." Voin raportoida, olenko tälläkin kertaa samaa mieltä.
Ihmisen, joka haluaa nopeasti selvittää, onko Buffy juuri hänelle katsomisen arvoinen sarja, kannattaisi varmaan jotenkin pikakelata ensimmäinen kausi. Tupla-avausjakso 101/102 tietenkin pitää katsoa, koska hahmot tapaavat siinä.
Jos ei halua skipata koko 1. kauden pääjuonta ja hypätä suoraan parempiin aikoihin (mikä sekin olisi mahdollista), pitää luonnollisesti nähdä viimeinen jakso 112, jossa juoni ratkeaa. Siinä välissä lienee hyödyllistä katsoa 107, jossa valotetaan Angelin historiaa (jos ei valmiiksi tiedä perusasioita), sekä mahdollisesti finaalia edeltävä 111, Out of Mind, Out of Sight, jossa pohjustetaan jonkin verran finaalin tapahtumia.
Jos haluaa katsoa viikon hirviö-jaksoja, parhaat yksilöt lienevät 106, The Pack ja 110, Nightmares. Muut jaksot ovat melkoista pakkopullaa, eikä niissä muistaakseni tapahdu mitään juonellisesti tärkeää. (Okei, 105, Never Kill a Boy on the First Date, sisältää juonijuttuja eikä muutenkaan ole sietämätön. Mutta ainakin jaksot 103, 104, 108 ja 109 voi jättää pois kurjuutensa minimoimiseksi.)
2. kauden koittaessa voi jättää kaksi ekaa jaksoa välistä ja aloittaa suoraan jaksosta 203. Sen jälkeen ei montaa väliin jätettävää jaksoa taida ollakaan. (Jakso 205, Reptile Boy, on tosin vahva ehdokas.)
Siitä se ilo sitten vähitellen alkaa.
25. tammikuuta 2009
Welcome to the Wonderful World of Timeshifting
(1) Olen päivittänyt sivupalkin, jonka tiedot olivatkin melko vanhentuneita.
(2) Tallentava digiboksi on mahtava juttu. Minulla ei aiemmin ollut sellaista, koska muka ennalta fiksuna ostin mieluummin tavallisen boksin ja tallentavan DVD-soittimen. Ajattelin, että minua harmittaisi, ettei asioita saa kovalevyltä talteen. Mutta eihän se edes harmita. Hyvin harvoja juttuja haluaa säilyttää. Ja jos haluaa, niistä yleensä pitää niin paljon, että ne tahtoo ostaa, jotta lahjakkaat tekijät saavat palkkion työstään minulta henk. koht. (Aika idealistista ajattelua, tiedän, mutta en lataa musiikkia tai leffoja ilmaiseksi, koska siitä kerta kaikkiaan tulisi paha mieli. TV-sarjoja saatan ladata/katsoa streamina, mutta se tuntuu eri asialta, kun tuleehan ne ilmaiseksi TV:stä kuitenkin. Niinku muka ilmaiseksi. Loogista logiikkaa?)
Käytännössä DVD-soitin-digiboksikombon käyttö osoittautui sen verran hankalaksi, että vaivauduin tallentamaan vain todella kiinnostavia asioita. Nyt kun on tallentava digiboksi, tallennan ihan kaiken! Niin kuin kaikki nykyään tekevät. Ihan kaiken. Tänäänkään tuskin alan katsoa Amazing Racea ysiltä, vaan annan mennä ajastettuna boksille ja rupean katsomaan sitten, kun saan etumatkaa mainoskatkoihin.
Muuten, yeisöjen tendenssi lähetysajoista riippumattomuuteen näkyy selvästi myös kanavien vuodenvaihteessa uudistuneessa ohjelmoinnissa eiku ohjelmatarjonnassa... sanaa "programming" ei vissiin tässä yhteydessä oikein voi kääntää "ohjelmointi"?). Varsinkin kolmonen ja Sub ovat alkaneet lähettää sarjojen uusintoja yhden maissa yöllä, aikaan, jolloin hyvin harva katsoo niitä suorina, mutta tallentimet raksuttavat.
Ohjelmien tallentamisessa on yksi loistava puoli, jota en edes tullut ajatelleeksi etukäteen. Pystyn katsomaan enemmän kiinnostavaa TV:tä samassa ajassa. Voin antaa jonkun American Idolin (jota ei tarvitse tapittaa nenä kiinni ruudussa) pyöriä taustalla, kun laitan aamiaista, syön ja meikkailen. Lounastauolla voin katsella jotain keskittymistä vaativaa sarjaa, ja illalla tovin lisää - mutta silloin, kun minulle sopii ja on oikeasti aikaa. Ennen saatoin aivolepoa tarvitessani tuijottaa lounaalla mitä lie Extreme Makeoveria, joka nyt sattui keskellä päivää tulemaan. Nyt moinen turhuus on jäänyt ikuisesti historiaan. Huraa, huraa.
(2) Tallentava digiboksi on mahtava juttu. Minulla ei aiemmin ollut sellaista, koska muka ennalta fiksuna ostin mieluummin tavallisen boksin ja tallentavan DVD-soittimen. Ajattelin, että minua harmittaisi, ettei asioita saa kovalevyltä talteen. Mutta eihän se edes harmita. Hyvin harvoja juttuja haluaa säilyttää. Ja jos haluaa, niistä yleensä pitää niin paljon, että ne tahtoo ostaa, jotta lahjakkaat tekijät saavat palkkion työstään minulta henk. koht. (Aika idealistista ajattelua, tiedän, mutta en lataa musiikkia tai leffoja ilmaiseksi, koska siitä kerta kaikkiaan tulisi paha mieli. TV-sarjoja saatan ladata/katsoa streamina, mutta se tuntuu eri asialta, kun tuleehan ne ilmaiseksi TV:stä kuitenkin. Niinku muka ilmaiseksi. Loogista logiikkaa?)
Käytännössä DVD-soitin-digiboksikombon käyttö osoittautui sen verran hankalaksi, että vaivauduin tallentamaan vain todella kiinnostavia asioita. Nyt kun on tallentava digiboksi, tallennan ihan kaiken! Niin kuin kaikki nykyään tekevät. Ihan kaiken. Tänäänkään tuskin alan katsoa Amazing Racea ysiltä, vaan annan mennä ajastettuna boksille ja rupean katsomaan sitten, kun saan etumatkaa mainoskatkoihin.
Muuten, yeisöjen tendenssi lähetysajoista riippumattomuuteen näkyy selvästi myös kanavien vuodenvaihteessa uudistuneessa ohjelmoinnissa eiku ohjelmatarjonnassa... sanaa "programming" ei vissiin tässä yhteydessä oikein voi kääntää "ohjelmointi"?). Varsinkin kolmonen ja Sub ovat alkaneet lähettää sarjojen uusintoja yhden maissa yöllä, aikaan, jolloin hyvin harva katsoo niitä suorina, mutta tallentimet raksuttavat.
Ohjelmien tallentamisessa on yksi loistava puoli, jota en edes tullut ajatelleeksi etukäteen. Pystyn katsomaan enemmän kiinnostavaa TV:tä samassa ajassa. Voin antaa jonkun American Idolin (jota ei tarvitse tapittaa nenä kiinni ruudussa) pyöriä taustalla, kun laitan aamiaista, syön ja meikkailen. Lounastauolla voin katsella jotain keskittymistä vaativaa sarjaa, ja illalla tovin lisää - mutta silloin, kun minulle sopii ja on oikeasti aikaa. Ennen saatoin aivolepoa tarvitessani tuijottaa lounaalla mitä lie Extreme Makeoveria, joka nyt sattui keskellä päivää tulemaan. Nyt moinen turhuus on jäänyt ikuisesti historiaan. Huraa, huraa.
11. joulukuuta 2008
Amazing Race: 9. kausi
Ikisuosikkini Amazing Racen kausi loppuu kohta, enkä ole vielä kirjoittanut siitä mitään. Korjataanpa tilanne.
Teksti olettaa, että muutkin ovat katsoneet tähän saakka (= älä lue, jos et tahdo tietää, ketkä selviävät loppuun asti). Eikä kuvia taaskaan ole, koska reality-kisoja googlaamalla saa satavarmasti voittajan selville, vaikka käyttäisi vain kuvahakua. Ja sitten taas itkettää.
Tämä kausi on ollut siitä hieno, että kivat parit ovat päässeet pitkälle ja ikävät/tylsät pudonneet. Olen ollut tyytyväinen kisan etenemiseen oikeastaan koko ajan.
Alusta saakka suosikkejani ovat olleet San Franciscon hipit. Ne ovat paitsi positiivisia, mukavia ja viihdyttävän sanavalmiita, myös selkeästi kisan sivistyneimmät tyypit. Ne oikeasti tietävät asioita maiden historiasta ja kulttuurista. Ja vaivautuvat aina matkalla uuteen maahan opettelemaan fraaseja paikallisella kielellä. Niin kuin itse tekisin. En tajua, mikseivät useammat kilpailijat tee sitä lentomatkoilla. Se saisi paikalliset suhtautumaan turisteihin paljon positiivisemmin.
Matkan varrella olen yllättäen tykästynyt myös hippien pahimpiin kilpailijoihin, Don Juan -kaveruksiin. Ne ovat pinnallisia, mutta myöntävät sen aseistariisuvan häpeämättömästi. Lisäksi ne ovat tasan yhtä viihdyttävän sanavalmiita kuin hipitkin, kieltämättä mukavia katsella - ja oikeastaan aika mukavia kavereitakin. Alussa oletin ne jostain syystä häikäilemättömiksi alfauroksiksi, mutta ne ovatkin pääasiassa pelanneet reilusti.
Finaalin lähestyessä olen kerrankin niin onnellisessa asemassa, että kannatan aidosti kahta kolmesta jäljellä olevasta joukkueesta. Minulle on oikeasti ihan sama, kumpi edellä mainituista kaksikoista voittaa. Ilahtuisin molemmista. Tuntuu, että homma ei voi mennä pahasti pieleen. Jee.
Lopuksi haluaisin peräänkuuluttaa parempaa tasoa kisan alfaurostarjontaan. (Joka kaudellahan mukana siis pitää olla pariskunta, jossa ylikierroksilla käyvä luolamies raivoaa jatkuvalla syötöllä vaimolleen ja koko maailmalle.) Tämä kauden lääkäri-hoitsupari Jonathan ja Victoria oli ihan surkea. Mies kyykytti vaimoaan totuttuun tapaan, mutta oli itse ihan paska kilpailija, pisti vaimon tekemään vaikeimmat hommat ja syytti tätä silti kaikista vastoinkäymisistä. Aargh.
Tuli valtava ikävä vitoskauden Colinia ja Christietä. Siinä oli kunnon alfauros. Huusi vaimolleen koko ajan ja piiskasi tätä eteenpäin, mutta oli itse oikeasti superhyvä kaikessa ja vaikka kantoi toisen maaliin, jos tämä ei jaksanut. (Tuntuu huomattavasti oikeutetummalta huutaa parilleen, jos itse pystyy kaikkeen siihen, mitä vaatii toiselta... ainakin minusta.) Viitoskaudella ei vielä ollut sääntöä siitä, että Roadblock-tehtävät piti jakaa tasan, ja jätkä teki niistä kaikki (tai kaikki paitsi yhden?). En unohda ikinä, miten nopeasti se kiipesi köyden avulla ylös pystysuoraa kallionseinämää, kun tippuminen uhkasi.
Tule takaisin, Colin.
Teksti olettaa, että muutkin ovat katsoneet tähän saakka (= älä lue, jos et tahdo tietää, ketkä selviävät loppuun asti). Eikä kuvia taaskaan ole, koska reality-kisoja googlaamalla saa satavarmasti voittajan selville, vaikka käyttäisi vain kuvahakua. Ja sitten taas itkettää.
Tämä kausi on ollut siitä hieno, että kivat parit ovat päässeet pitkälle ja ikävät/tylsät pudonneet. Olen ollut tyytyväinen kisan etenemiseen oikeastaan koko ajan.
Alusta saakka suosikkejani ovat olleet San Franciscon hipit. Ne ovat paitsi positiivisia, mukavia ja viihdyttävän sanavalmiita, myös selkeästi kisan sivistyneimmät tyypit. Ne oikeasti tietävät asioita maiden historiasta ja kulttuurista. Ja vaivautuvat aina matkalla uuteen maahan opettelemaan fraaseja paikallisella kielellä. Niin kuin itse tekisin. En tajua, mikseivät useammat kilpailijat tee sitä lentomatkoilla. Se saisi paikalliset suhtautumaan turisteihin paljon positiivisemmin.
Matkan varrella olen yllättäen tykästynyt myös hippien pahimpiin kilpailijoihin, Don Juan -kaveruksiin. Ne ovat pinnallisia, mutta myöntävät sen aseistariisuvan häpeämättömästi. Lisäksi ne ovat tasan yhtä viihdyttävän sanavalmiita kuin hipitkin, kieltämättä mukavia katsella - ja oikeastaan aika mukavia kavereitakin. Alussa oletin ne jostain syystä häikäilemättömiksi alfauroksiksi, mutta ne ovatkin pääasiassa pelanneet reilusti.
Finaalin lähestyessä olen kerrankin niin onnellisessa asemassa, että kannatan aidosti kahta kolmesta jäljellä olevasta joukkueesta. Minulle on oikeasti ihan sama, kumpi edellä mainituista kaksikoista voittaa. Ilahtuisin molemmista. Tuntuu, että homma ei voi mennä pahasti pieleen. Jee.
Lopuksi haluaisin peräänkuuluttaa parempaa tasoa kisan alfaurostarjontaan. (Joka kaudellahan mukana siis pitää olla pariskunta, jossa ylikierroksilla käyvä luolamies raivoaa jatkuvalla syötöllä vaimolleen ja koko maailmalle.) Tämä kauden lääkäri-hoitsupari Jonathan ja Victoria oli ihan surkea. Mies kyykytti vaimoaan totuttuun tapaan, mutta oli itse ihan paska kilpailija, pisti vaimon tekemään vaikeimmat hommat ja syytti tätä silti kaikista vastoinkäymisistä. Aargh.
Tuli valtava ikävä vitoskauden Colinia ja Christietä. Siinä oli kunnon alfauros. Huusi vaimolleen koko ajan ja piiskasi tätä eteenpäin, mutta oli itse oikeasti superhyvä kaikessa ja vaikka kantoi toisen maaliin, jos tämä ei jaksanut. (Tuntuu huomattavasti oikeutetummalta huutaa parilleen, jos itse pystyy kaikkeen siihen, mitä vaatii toiselta... ainakin minusta.) Viitoskaudella ei vielä ollut sääntöä siitä, että Roadblock-tehtävät piti jakaa tasan, ja jätkä teki niistä kaikki (tai kaikki paitsi yhden?). En unohda ikinä, miten nopeasti se kiipesi köyden avulla ylös pystysuoraa kallionseinämää, kun tippuminen uhkasi.
Tule takaisin, Colin.
14. marraskuuta 2008
TV-tiivistystä kuukauden varrelta
Ainakin näistä on pitänyt kirjoittamani.
(1) Rooman loppu oli... ihan ok. Lopetus tuntui kahteen erikoispitkään jaksoon hätäisesti typistetyltä kolmannelta kaudelta. Eipä sitä noissa puitteissa paljon tuon paremmin olisi voinut toteuttaa. Kai. Emmätiiä. Jotenkin tyhjä olo jäi.
Aika outoa, että kiinnyin sarjaan loppumetreillä. Harvoin käy niin. Toisaalta harvaa sarjaa jaksan katsoa, jos ei heti kiinnosta. Tässä historiallinen elementti sai minut pysymään mukana edes
puolella silmällä. Poikkeustilanne, poikkeusreaktio.
(2) Mad Men (Nelonen ke klo 22) onkin sopivasti Rooman korvaaja. Olen katsonut kolme ensimmäistä jaksoa. Kaksi ekaa olivat jatkuvaa tupakointia ja sovinismia, enkä muutamaa nokkelaa dialoginpätkää lukuun ottamatta nähnyt niissä oikein mitään positiivista. Ahdisti. Ajattelin, etten katso enää montaa jaksoa, jos ei homma parane, vaikka miten pitäisi olla laatusarja.
Kolmosjaksossa taso onneksi nousi merkittävästi. Sarja alkoi tuntua kiehtovalta ja sympaattiselta. Tajusin, että tämähän aikookin oikeasti kertoa päähenkilöistään ihmisinä eikä keskittyä pelkkään ajankuvaan ja heh-heh-vanhanaikaisiin markkinointistrategioihin. Nyt suhtaudun kokonaisuuteen toiveikkaasti. Oikein odotan ensi viikkoa.
(3) The O.C. on minulle se salainen pahe, jollainen jokaisella pitää olla. Muut saippuasarjat? Ehei, ei. Greyn anatomia? Gilmoren tytöt? Ei oikein jaksa kiinnostaa. Mutta O.C. on minusta niin napakasti ja toimivasti käsikirjoitettu, että nautin sen katsomisesta.
Sarjan luoja Josh Schwartz on poikkeuksellisen hyvä kuljettamaan tarinaa ja kirjoittamaan nokkelaa dialogia. Uusintojen alkaessa katsoin pilottijaksoa oikein ajatuksella, ja ainoa harha-askel koko tunnin mittaisessa jaksossa on lopun "oho, äiti pakkasi kamansa päivässä ja jätti poikansa noin vain"-käänteen kohtalainen epäuskottavuus.
Välillä sarjassa joutuu tietenkin tuijottamaan huonompien rivikäsikirjoittajien jaksoja. Niitäkin yhdistää silti nokkeluus ainakin Sethin ja Ryanin yhteisissä osioissa.
On kuitenkin myönnetävä, että katson sarjaa surffaten samalla netissä. Koomiset kohtaukset, erityisesti kaiken Sethin ja Ryanin yhteisen dialogin, katson suurella mielenkiinnolla. Saippuajutut ja erityisesti kaiken, missä Mischa "en ihan oikeesti osaa näytellä, mutta jollain ilveellä olen päässyt telkkariin murjottamaan" Barton on mukana, silmäilen miten kuten. The O.C:n saippuassa on silti se pelastava elementti, että sarja tietää olevansa saippuaooppera. Se on usein lähestulkoon parodia itsestään. Paras mahdollinen elementti missä tahansa sarjassa on, että se tietää mitä on ja nauraa itselleen.
(1) Rooman loppu oli... ihan ok. Lopetus tuntui kahteen erikoispitkään jaksoon hätäisesti typistetyltä kolmannelta kaudelta. Eipä sitä noissa puitteissa paljon tuon paremmin olisi voinut toteuttaa. Kai. Emmätiiä. Jotenkin tyhjä olo jäi.
Aika outoa, että kiinnyin sarjaan loppumetreillä. Harvoin käy niin. Toisaalta harvaa sarjaa jaksan katsoa, jos ei heti kiinnosta. Tässä historiallinen elementti sai minut pysymään mukana edes
puolella silmällä. Poikkeustilanne, poikkeusreaktio.
(2) Mad Men (Nelonen ke klo 22) onkin sopivasti Rooman korvaaja. Olen katsonut kolme ensimmäistä jaksoa. Kaksi ekaa olivat jatkuvaa tupakointia ja sovinismia, enkä muutamaa nokkelaa dialoginpätkää lukuun ottamatta nähnyt niissä oikein mitään positiivista. Ahdisti. Ajattelin, etten katso enää montaa jaksoa, jos ei homma parane, vaikka miten pitäisi olla laatusarja.
Kolmosjaksossa taso onneksi nousi merkittävästi. Sarja alkoi tuntua kiehtovalta ja sympaattiselta. Tajusin, että tämähän aikookin oikeasti kertoa päähenkilöistään ihmisinä eikä keskittyä pelkkään ajankuvaan ja heh-heh-vanhanaikaisiin markkinointistrategioihin. Nyt suhtaudun kokonaisuuteen toiveikkaasti. Oikein odotan ensi viikkoa.
(3) The O.C. on minulle se salainen pahe, jollainen jokaisella pitää olla. Muut saippuasarjat? Ehei, ei. Greyn anatomia? Gilmoren tytöt? Ei oikein jaksa kiinnostaa. Mutta O.C. on minusta niin napakasti ja toimivasti käsikirjoitettu, että nautin sen katsomisesta.
Sarjan luoja Josh Schwartz on poikkeuksellisen hyvä kuljettamaan tarinaa ja kirjoittamaan nokkelaa dialogia. Uusintojen alkaessa katsoin pilottijaksoa oikein ajatuksella, ja ainoa harha-askel koko tunnin mittaisessa jaksossa on lopun "oho, äiti pakkasi kamansa päivässä ja jätti poikansa noin vain"-käänteen kohtalainen epäuskottavuus.
Välillä sarjassa joutuu tietenkin tuijottamaan huonompien rivikäsikirjoittajien jaksoja. Niitäkin yhdistää silti nokkeluus ainakin Sethin ja Ryanin yhteisissä osioissa.
On kuitenkin myönnetävä, että katson sarjaa surffaten samalla netissä. Koomiset kohtaukset, erityisesti kaiken Sethin ja Ryanin yhteisen dialogin, katson suurella mielenkiinnolla. Saippuajutut ja erityisesti kaiken, missä Mischa "en ihan oikeesti osaa näytellä, mutta jollain ilveellä olen päässyt telkkariin murjottamaan" Barton on mukana, silmäilen miten kuten. The O.C:n saippuassa on silti se pelastava elementti, että sarja tietää olevansa saippuaooppera. Se on usein lähestulkoon parodia itsestään. Paras mahdollinen elementti missä tahansa sarjassa on, että se tietää mitä on ja nauraa itselleen.
18. lokakuuta 2008
Rooman ilkeät käsikirjoittajat, kuolkaa pois aka Oliko se pakko tappaa?
Joskus fiktiivisen henkilön kuolema on katsojalle kova paikka.
Näin olin ainakin aiemmin ymmärtänyt muiden puheista. On olemassa Buffy-faneja, jotka eivät vielä vuosien jälkeenkään ole antaneet Joss Whedonille anteeksi erään tietyn hahmon kuolemaa. (Ei spoilata sitä tässä.)
Itse olin viime viikkoon asti mystisesti säästynyt tällaiselta vahvalta reaktiolta. Kyllä, hahmojen kuolemat ovat koskettaneet minua. Olen itkenyt. Herranen aika, itkin jopa South Parkissa, kun Chef kuoli. Olen kuitenkin aina kyennyt rationaalisesti näkemään kuolemien mielekkyyden sarjan kokonaisuuden ja draaman kaaren kannalta. Olen hyväksynyt ne. Olen liikuttunut, mutten turhautunut.
Jostain syystä Rooman toissaviikkoinen jakso oli eri asia.
Älä lue enempää, jos et halua tietää kuka kuolee.
Onhan Roomassa kuollut ihmisiä roppakaupalla. Verinen sarja. En olisi järkyttynyt miltei yhdenkään hahmon kuolemasta... mutta tämä? Kaunis, viaton Eirene! Hahmo oli valopilkku synkässä maailmassa, ja olin ihastellut käsikirjoittajien tapaa pistää hänet johdonmukaisesti puhumaan huvittavan epätäydellistä englantia.
En yhtään kyennyt järkeistämään tätä kuolemaa draaman kaarten tai juonen yleisten linjojen näkökulmasta (enkä vieläkään näe sitä väistämättömänä tai edes tarpeellisena, vaikka olen yrittänytkin järkeistää). En myöskään itkenyt. Tuijotin telkkaria synkän epäuskon vallassa ja vihasin käsikirjoittajia. Ja mietin: "Ai, tältä niistä Buffy-faneista tuntuu."
Olen vieläkin vihainen. Olen hiukan tottunut ajatukseen, mutta kyllä tämäkin katkeruus voi kestää monta vuotta.
Hetkellisesti teki mieli lopettaa sarjan katsominen siihen paikkaan. Jatkoin kumminkin. En vielä oikein tiedä, kannattiko. Kahta vihoviimeistä jaksoa edelsi vuosien aikahyppy, kaikki on synkkää ja muuttunutta, seksillä shokeeraaminenkin on näköjään tehnyt paluun. Vihoviimeisen jakson nähtyäni päätän, kannattiko. (Uusien tapahtumien parhaita puolia: Marcus Antonius on ihmeen kuuma egyptiläisessä silmämeikissä. Pullo on vihdoin oman elämänsä päähenkilö ja hyvä johtaja, kun Vorenius lähti Egyptiin varjostamasta.)
Näin olin ainakin aiemmin ymmärtänyt muiden puheista. On olemassa Buffy-faneja, jotka eivät vielä vuosien jälkeenkään ole antaneet Joss Whedonille anteeksi erään tietyn hahmon kuolemaa. (Ei spoilata sitä tässä.)
Itse olin viime viikkoon asti mystisesti säästynyt tällaiselta vahvalta reaktiolta. Kyllä, hahmojen kuolemat ovat koskettaneet minua. Olen itkenyt. Herranen aika, itkin jopa South Parkissa, kun Chef kuoli. Olen kuitenkin aina kyennyt rationaalisesti näkemään kuolemien mielekkyyden sarjan kokonaisuuden ja draaman kaaren kannalta. Olen hyväksynyt ne. Olen liikuttunut, mutten turhautunut.
Jostain syystä Rooman toissaviikkoinen jakso oli eri asia.
Älä lue enempää, jos et halua tietää kuka kuolee.
Onhan Roomassa kuollut ihmisiä roppakaupalla. Verinen sarja. En olisi järkyttynyt miltei yhdenkään hahmon kuolemasta... mutta tämä? Kaunis, viaton Eirene! Hahmo oli valopilkku synkässä maailmassa, ja olin ihastellut käsikirjoittajien tapaa pistää hänet johdonmukaisesti puhumaan huvittavan epätäydellistä englantia.
En yhtään kyennyt järkeistämään tätä kuolemaa draaman kaarten tai juonen yleisten linjojen näkökulmasta (enkä vieläkään näe sitä väistämättömänä tai edes tarpeellisena, vaikka olen yrittänytkin järkeistää). En myöskään itkenyt. Tuijotin telkkaria synkän epäuskon vallassa ja vihasin käsikirjoittajia. Ja mietin: "Ai, tältä niistä Buffy-faneista tuntuu."
Olen vieläkin vihainen. Olen hiukan tottunut ajatukseen, mutta kyllä tämäkin katkeruus voi kestää monta vuotta.
Hetkellisesti teki mieli lopettaa sarjan katsominen siihen paikkaan. Jatkoin kumminkin. En vielä oikein tiedä, kannattiko. Kahta vihoviimeistä jaksoa edelsi vuosien aikahyppy, kaikki on synkkää ja muuttunutta, seksillä shokeeraaminenkin on näköjään tehnyt paluun. Vihoviimeisen jakson nähtyäni päätän, kannattiko. (Uusien tapahtumien parhaita puolia: Marcus Antonius on ihmeen kuuma egyptiläisessä silmämeikissä. Pullo on vihdoin oman elämänsä päähenkilö ja hyvä johtaja, kun Vorenius lähti Egyptiin varjostamasta.)
3. lokakuuta 2008
Rome on tällä kaudella saanut minut lumoihinsa paljon paremmin kuin ensimmäisellä.
Sarjan hahmot ovat saaneet syvyyttä, eikä homma enää tunnu 80-prosenttisesti koreissa puitteissa patsastelulta.
Kenties tässä on apua hahmojen tuttuudesta katsojalle ja siitä, että heillä on enemmän keskinäistä historiaa. Mutta jos en aivan erehdy, kässärikin tuntuu parantuneen ja päälleliimatut seksikohtaukset vähentyneen.
Ensimmäisen kauden jälkeen en ajatellut näin, mutta nykyisellään on mielestäni harmi, ettei sarjaa ole tehty enempää. Olisin katsonut vaikka Jeesukseen asti - nythän Herodes jo pyörii kuvioissa. Mutta tämä olisi varmaan kaikissa olosuhteissa turhan huima toive.
Ehdoton bonus on isommaksi kasvanutta (mutta edelleen nuorta) Octavianusta näyttelevä Simon Woods. Näyttelijänvaihdos tuntuu jakavan mielipiteitä, mutta minusta Woodsin kylmä, vähäeleinen tulkinta hahmostaan on mahtava ja magneettinen. (Ensimmäinen Octavianus oli myös mahtava, mutta vaihdos oli ikävä kyllä melkoisen välttämätön. Poika oli liian nuori näyttelemään valtaan nousevaa Octavianusta. Myös näyttelijöiden samannäköisyydessä ja -oloisuudessa on minusta onnistuttu hienosti.)
Pidän myös Lucius Vorenuksesta ja Titus Pullosta. Kukapa ei pitäisi?
Yksi asia minua mietityttää aina kun katson miesten yhteisiä kohtauksia. Vorenuksen pitäisi olla fiksu johtajatyyppi, Pullon tyhmä (vaikkakin ehkä käytännöllisen nokkela) rivisotilas. Right? Miksi Pullolla sitten on kautta linjan silmissään fiksumpi katse kuin kaverillaan?
Olen tullut siihen tulokseen, että fiksua katsetta on hankala piilottaa. Olen nähnyt keskiälyisen oloisten näyttelijöiden esittävän valkokankaalla säkenöivää älykköä. Helppohan se on, kun nokkelat vuorosanat ovat valmiina. Älykkään katseen voi jossain määrin feikata, mutta olen tullut siihen tulokseen, että jos ihmisen silmien takaa loistaa skarppi äly, sitä on tosi vaikea kätkeä, vaikka muuten eläytyisikin nautinnolla tyhmään hahmoonsa.
Tällä olen vaivannut päätäni useimmissa Rooman jaksoissa viime aikoina. Outoa? Ehkä, mutta tulipa kirjoitettua.
En mie edes tiiä, onko Ray Stevenson mitenkään erityisen fiksu. Eipä joka tapauksessa osaa vakuuttaa minua yksinkertaisena sotilaana - mikä paradoksaalisesti on tehnyt hahmosta suuren suosikkini.
(Vielä yksi vaihtoehto on, että Kevin McKiddillä on jotenkin harvinaisen tyhmä katse. Ei tarkoitettu loukkaukseksi. :P)
No, kumpi on kumpi?
Kenties tässä on apua hahmojen tuttuudesta katsojalle ja siitä, että heillä on enemmän keskinäistä historiaa. Mutta jos en aivan erehdy, kässärikin tuntuu parantuneen ja päälleliimatut seksikohtaukset vähentyneen.
Ensimmäisen kauden jälkeen en ajatellut näin, mutta nykyisellään on mielestäni harmi, ettei sarjaa ole tehty enempää. Olisin katsonut vaikka Jeesukseen asti - nythän Herodes jo pyörii kuvioissa. Mutta tämä olisi varmaan kaikissa olosuhteissa turhan huima toive.
Ehdoton bonus on isommaksi kasvanutta (mutta edelleen nuorta) Octavianusta näyttelevä Simon Woods. Näyttelijänvaihdos tuntuu jakavan mielipiteitä, mutta minusta Woodsin kylmä, vähäeleinen tulkinta hahmostaan on mahtava ja magneettinen. (Ensimmäinen Octavianus oli myös mahtava, mutta vaihdos oli ikävä kyllä melkoisen välttämätön. Poika oli liian nuori näyttelemään valtaan nousevaa Octavianusta. Myös näyttelijöiden samannäköisyydessä ja -oloisuudessa on minusta onnistuttu hienosti.)
Pidän myös Lucius Vorenuksesta ja Titus Pullosta. Kukapa ei pitäisi?
Yksi asia minua mietityttää aina kun katson miesten yhteisiä kohtauksia. Vorenuksen pitäisi olla fiksu johtajatyyppi, Pullon tyhmä (vaikkakin ehkä käytännöllisen nokkela) rivisotilas. Right? Miksi Pullolla sitten on kautta linjan silmissään fiksumpi katse kuin kaverillaan?
Olen tullut siihen tulokseen, että fiksua katsetta on hankala piilottaa. Olen nähnyt keskiälyisen oloisten näyttelijöiden esittävän valkokankaalla säkenöivää älykköä. Helppohan se on, kun nokkelat vuorosanat ovat valmiina. Älykkään katseen voi jossain määrin feikata, mutta olen tullut siihen tulokseen, että jos ihmisen silmien takaa loistaa skarppi äly, sitä on tosi vaikea kätkeä, vaikka muuten eläytyisikin nautinnolla tyhmään hahmoonsa.
Tällä olen vaivannut päätäni useimmissa Rooman jaksoissa viime aikoina. Outoa? Ehkä, mutta tulipa kirjoitettua.
En mie edes tiiä, onko Ray Stevenson mitenkään erityisen fiksu. Eipä joka tapauksessa osaa vakuuttaa minua yksinkertaisena sotilaana - mikä paradoksaalisesti on tehnyt hahmosta suuren suosikkini.
(Vielä yksi vaihtoehto on, että Kevin McKiddillä on jotenkin harvinaisen tyhmä katse. Ei tarkoitettu loukkaukseksi. :P)
No, kumpi on kumpi?
20. syyskuuta 2008
Puolensa ja puolensa...
Paras asia siinä, että HBO:n sarjat ovat siirtyneet YLElle?
Tekstitykset saa pois. Voi miten minä nautin.
Huonoin asia siinä, että HBO:n sarjat ovat siirtyneet YLElle?
YLE ei tajua, että nuoret ihmiset eivät istu kotona katsomassa telkkaria viikonloppuiltaisin. Jos trendikkään hankinnan tarkoitus on kosiskella nuorempaa yleisöä, niin kuin ainakin Subbarilla mainostamisesta voi päätellä, lippulaivasarjoja tulee näyttää arki-iltaisin niin kuin kaupalliset kanavat jo tekevät. Mutta esimerkiksi Sopranos tulee perjantai-iltaisin. Nappisuoritus. Voi jee.
Mutta mahdollisuus saada tekstit pois päältä (ja lisäbonuksena mainoskatkottomuus) on niin iso juttu, että positiivinen miltei sittenkin ajaa negatiivisen ohi minun kirjoissani.
Tekstitykset saa pois. Voi miten minä nautin.
Huonoin asia siinä, että HBO:n sarjat ovat siirtyneet YLElle?
YLE ei tajua, että nuoret ihmiset eivät istu kotona katsomassa telkkaria viikonloppuiltaisin. Jos trendikkään hankinnan tarkoitus on kosiskella nuorempaa yleisöä, niin kuin ainakin Subbarilla mainostamisesta voi päätellä, lippulaivasarjoja tulee näyttää arki-iltaisin niin kuin kaupalliset kanavat jo tekevät. Mutta esimerkiksi Sopranos tulee perjantai-iltaisin. Nappisuoritus. Voi jee.
Mutta mahdollisuus saada tekstit pois päältä (ja lisäbonuksena mainoskatkottomuus) on niin iso juttu, että positiivinen miltei sittenkin ajaa negatiivisen ohi minun kirjoissani.
8. syyskuuta 2008
Entourage jatkuu taas.
En oikein tiedä, mikä tässä viehättää. Yleensä paljon mitään ei tapahdu.
Jotenkin poikien törmäilyä julkkismaailmassa on vaan niin kiva katsoa. Huomaan hymyileväni paljon ruudun ääressä. Tulee hyvä mieli. Ja onhan se jännittävää, muka nähdä julkkiselämän kulissien taakse.
En ole hulluna kaikkiin Vincen hang-around-kavereihin, mutta Jeremy Piven täydellä syötöllä käsittämättömiä rivouksia latelevana Ari Goldina on joka ikisen Emmy-ehdokkuutensa ansainnut.
Tässä on muuten myös melkomoisen hyvät tekstitykset. En koe tavanomaisen jatkuvaa tarvetta ostaa DVD pelkästään nähdäkseni sarjan ilman häiritsevää tekstiä alareunassa. Monissa TV-elämyksissä tämä on todellinen ongelma.
Jotenkin poikien törmäilyä julkkismaailmassa on vaan niin kiva katsoa. Huomaan hymyileväni paljon ruudun ääressä. Tulee hyvä mieli. Ja onhan se jännittävää, muka nähdä julkkiselämän kulissien taakse.
En ole hulluna kaikkiin Vincen hang-around-kavereihin, mutta Jeremy Piven täydellä syötöllä käsittämättömiä rivouksia latelevana Ari Goldina on joka ikisen Emmy-ehdokkuutensa ansainnut.
Tässä on muuten myös melkomoisen hyvät tekstitykset. En koe tavanomaisen jatkuvaa tarvetta ostaa DVD pelkästään nähdäkseni sarjan ilman häiritsevää tekstiä alareunassa. Monissa TV-elämyksissä tämä on todellinen ongelma.
23. elokuuta 2008
Lupaava musikaalisarja Brittein saarilta?
Googlailin tuossa, että mitähän se Hewerin Mitch tekee seuraavaksi (lähinnä siinä toivossa, että lähtis vaikka West Endiin). Löysin tällaisen ilahduttavan uutuuden!
En ikävä kyllä uskalla olla kuin varovaisen toiveikas: nettikommenttien mukaan sarjan pääkäsikirjoittaja on kynäillyt lähinnä (saippuaooppera) Coronation Streetiä, eikä järin hyvin edes sitä. Mutta toivottavasti musiikki ja tanssi pelastavat kaiken. Barlow'n Garya vastaan mulla ei ole mitään.
On suorastaan käsittämätöntä, että joka toinen nettiuutinen Amerikan puolella tituleeraa sarjaa "euroversioksi High School Musicalista". Anteeksi, kuinka? Miten HSM kuuluu kuvioon, kun Fame on NIIN paljon ilmeisempi vertailukohta? Pelkäävätkö toimittajat, ettei kukaan enää muista kasarihittiä? Vai eivätkö he edes lukeneet sarjan kuvausta? Huoh.
Ainakin teoriassa kuulostaa tosi hyvältä. On suorastaan ihme, ettei tällaista ole tehty jo aiemmin - Britannia rakastaa musikaaleja. No, viime vuosien realityroolitusohjelmat ovat epäilemättä tehneet projektista ajankohtaisen.ITV Productions in conjunction with Globe Productions are to produce a unique musical drama that promises to be one of the television events of 2008.
Britannia High will feature a group of super-talented young performers who sing, dance and act in a fictional performing arts school.
Each episode will be driven by the fictional scripted stories of life at Britannia High and will include original musical numbers performed by the cast, composed by Gary Barlow and his team of world renowned songwriters and choreographed by Arlene Phillips.
Britannia High will climax with a 90-minute live episode, taking the form of an end-of-term Students’ Showcase, featuring performances from the cast, intertwined with drama segments that conclude the story and journey of the characters.
En ikävä kyllä uskalla olla kuin varovaisen toiveikas: nettikommenttien mukaan sarjan pääkäsikirjoittaja on kynäillyt lähinnä (saippuaooppera) Coronation Streetiä, eikä järin hyvin edes sitä. Mutta toivottavasti musiikki ja tanssi pelastavat kaiken. Barlow'n Garya vastaan mulla ei ole mitään.
On suorastaan käsittämätöntä, että joka toinen nettiuutinen Amerikan puolella tituleeraa sarjaa "euroversioksi High School Musicalista". Anteeksi, kuinka? Miten HSM kuuluu kuvioon, kun Fame on NIIN paljon ilmeisempi vertailukohta? Pelkäävätkö toimittajat, ettei kukaan enää muista kasarihittiä? Vai eivätkö he edes lukeneet sarjan kuvausta? Huoh.
18. elokuuta 2008
Ugly Betty alusta Nelosella ma - pe klo 17.00!
Ugly Betty on huippusarja. Nyt siihen on tilaisuus päästä alusta asti mukaan, kun Nelonen alkaa uusia sitä arkisin klo 17.
Tänään, maanantaina, kaikilla on tilaisuus tsekata, tekeekö ensimmäinen jakso heihin yhtä hyvän vaikutuksen kuin se minuun teki. Tunsin jo ensimmäisen tunnin aikana kiintyväni henkilöihin. Sellaista tapahtuu TV:n maailmassa vain aniharvoin (kröhömBuffykröhöm).
Tänään, maanantaina, kaikilla on tilaisuus tsekata, tekeekö ensimmäinen jakso heihin yhtä hyvän vaikutuksen kuin se minuun teki. Tunsin jo ensimmäisen tunnin aikana kiintyväni henkilöihin. Sellaista tapahtuu TV:n maailmassa vain aniharvoin (kröhömBuffykröhöm).
17. elokuuta 2008
Skins (Sub, ti klo 21.00)
Minun on pitänyt jo todella pitkään kehua Subin hankkimaa Skins-nu...
Hmm. Meinasin kirjoittaa "nuortensarjaa", mutta se lienee turhan suppea määritelmä, jos sarja uppoaa näin hyvin aikuiseenkin. "Draamasarjaa"? Vaikka sitä.
Skins on Briteissä kohonnut suorastaan kulttimaineeseen ja voittanut palkintoja. Eikä suotta. Se on loistavasti käsikirjoitettu, kuvattu ja näytelty. Sen ääreen liimautuu väkisin. Tämä on ensimmäinen sarja... sitten Ozin uusintakierroksen?... jota oikeasti odotan jo päiväkausia etukäteen.
Jenkkisarjoihin verrattuna sarja sisältää suorastaan typerryttävän annoksen todentuntuisuutta. (Angstaavatko oikeat teinit kuukausikaupalla kuvauksellisella rannalla melodramaattisista pikkuaikuisten O.C.-sydänsuruistaan? Vai istuvatko he kenties koulussa ja käyvät bileissä tekemässä vastuuttomia asioita, joita useimpia alaikäiset eivät saisi tehdä?) Toivon, ettei Skinsin bile- ja huumekulttuuri täysin kuvaa keskivertobrittinuorten todellisuutta. Lievä liioittelu on kuitenkin sata kertaa parempi asia kuin kiiltokuvahahmot ja sokerinen siloittelu. Lisäksi huumeet ovat Briteissä niin paljon halvempia ja yleisempiä kuin Suomessa, etten ikävä kyllä edes ole varma liioittelun asteesta.
On suunnattoman kurjaa, että minulta jäi iso osa 1. tuotantokaudesta väliin Italiassa ollessani. Olen hyvin vakavissani harkinnut DVD-paketin ostamista. Saatanpa sen tehdäkin. Voisin ostaa 1. ja 2. kaudet, koska ne ovat itsenäinen kokonaisuus: sarjan hahmot lähtevät yliopistoon ynnä muihin uusiin seikkailuihin, ja syksyllä 2008 alkavalle seuraavalle kaudelle palkataan kokonaan uusi näyttelijäkaarti. Tämä on tavallaan haikeaa, mutta silti kannatettavaa. Teinihahmojen yhdessä pitäminen lukion jälkeen on sarjoissa aina keinotekoista. Elleivät he nyt sitten ole kaikki niin työväenluokkaisia, että menevät suoraan töihin - mikä Britanniassa olisi oudompaa kuin Suomessa. Oikeat teinit lähtevät eri yliopistoihin. Heitä ei voi enää seurata yhdessä. Siinä se.
Ihastuin sarjaan aivan muiden ansioiden kautta, mutta nyt siirrytään taas musikaalirintamalle. Sori vaan - en tiedä, miten näin aina pääsee käymään. Toissaviikolla alkaneen 2. tuotantokauden alussa minuun on tehnyt aivan erityisen vaikutuksen Mitch Hewerin esittämä söpöinen homopoika Maxxie, joka tanssii niin loistavasti, että ruutu kuumenee, ja osaa viimeviikkoisen koulumusikaaliesiintymisensä perusteella laulaakin. Hahmo haluaa lukion jälkeen lähteä West Endiin koe-esiintymään, eikä minulla ole epäilystäkään siitä, että näyttelijä voisi oikeastikin pärjätä siellä. Voisin katsoa tyypin tanssia vaikka viikon putkeen.
Tanssia... ja sen jälkeen muutakin. (Tanssikohtauksesta alkoi 2. kausi ja taas liimauduin ruudun ääreen ensi hetkestä lähtien.)
Musikaalia: (Esiintyvät koulun spektaakkelissa Osama! The Musical. Tähän on leikattu yhteen kaikki musikaaliosat. Hommaan liittyy outo stalker-skenaario, joka varmaan jää hieman hämäräksi koko jaksoa katsomatta.)
Lisää tanssia:
Hmm. Meinasin kirjoittaa "nuortensarjaa", mutta se lienee turhan suppea määritelmä, jos sarja uppoaa näin hyvin aikuiseenkin. "Draamasarjaa"? Vaikka sitä.
Skins on Briteissä kohonnut suorastaan kulttimaineeseen ja voittanut palkintoja. Eikä suotta. Se on loistavasti käsikirjoitettu, kuvattu ja näytelty. Sen ääreen liimautuu väkisin. Tämä on ensimmäinen sarja... sitten Ozin uusintakierroksen?... jota oikeasti odotan jo päiväkausia etukäteen.
Jenkkisarjoihin verrattuna sarja sisältää suorastaan typerryttävän annoksen todentuntuisuutta. (Angstaavatko oikeat teinit kuukausikaupalla kuvauksellisella rannalla melodramaattisista pikkuaikuisten O.C.-sydänsuruistaan? Vai istuvatko he kenties koulussa ja käyvät bileissä tekemässä vastuuttomia asioita, joita useimpia alaikäiset eivät saisi tehdä?) Toivon, ettei Skinsin bile- ja huumekulttuuri täysin kuvaa keskivertobrittinuorten todellisuutta. Lievä liioittelu on kuitenkin sata kertaa parempi asia kuin kiiltokuvahahmot ja sokerinen siloittelu. Lisäksi huumeet ovat Briteissä niin paljon halvempia ja yleisempiä kuin Suomessa, etten ikävä kyllä edes ole varma liioittelun asteesta.
On suunnattoman kurjaa, että minulta jäi iso osa 1. tuotantokaudesta väliin Italiassa ollessani. Olen hyvin vakavissani harkinnut DVD-paketin ostamista. Saatanpa sen tehdäkin. Voisin ostaa 1. ja 2. kaudet, koska ne ovat itsenäinen kokonaisuus: sarjan hahmot lähtevät yliopistoon ynnä muihin uusiin seikkailuihin, ja syksyllä 2008 alkavalle seuraavalle kaudelle palkataan kokonaan uusi näyttelijäkaarti. Tämä on tavallaan haikeaa, mutta silti kannatettavaa. Teinihahmojen yhdessä pitäminen lukion jälkeen on sarjoissa aina keinotekoista. Elleivät he nyt sitten ole kaikki niin työväenluokkaisia, että menevät suoraan töihin - mikä Britanniassa olisi oudompaa kuin Suomessa. Oikeat teinit lähtevät eri yliopistoihin. Heitä ei voi enää seurata yhdessä. Siinä se.
Ihastuin sarjaan aivan muiden ansioiden kautta, mutta nyt siirrytään taas musikaalirintamalle. Sori vaan - en tiedä, miten näin aina pääsee käymään. Toissaviikolla alkaneen 2. tuotantokauden alussa minuun on tehnyt aivan erityisen vaikutuksen Mitch Hewerin esittämä söpöinen homopoika Maxxie, joka tanssii niin loistavasti, että ruutu kuumenee, ja osaa viimeviikkoisen koulumusikaaliesiintymisensä perusteella laulaakin. Hahmo haluaa lukion jälkeen lähteä West Endiin koe-esiintymään, eikä minulla ole epäilystäkään siitä, että näyttelijä voisi oikeastikin pärjätä siellä. Voisin katsoa tyypin tanssia vaikka viikon putkeen.
Tanssia... ja sen jälkeen muutakin. (Tanssikohtauksesta alkoi 2. kausi ja taas liimauduin ruudun ääreen ensi hetkestä lähtien.)
Musikaalia: (Esiintyvät koulun spektaakkelissa Osama! The Musical. Tähän on leikattu yhteen kaikki musikaaliosat. Hommaan liittyy outo stalker-skenaario, joka varmaan jää hieman hämäräksi koko jaksoa katsomatta.)
Lisää tanssia:
8. elokuuta 2008
Shakespeare Re-Told (YLE1 pe klo 23.30)
YLE on muuten uusinut BBC:n moderneja Shakespeare-filmatisointeja vuodelta 2005 nimikkeellä William S.
Tänään tulee viimeinen, The Taming of the Shrew. Shakespearen sovinistisin näytelmä (jota ainakin yksi Glasgow'n luennoitsija koki mestarin itsensäkin parodioivan kypsemmässä myöhemmässä työssään Much Ado About Nothing) ei meinaa toimia nykyajassa millään realistisella tasolla, mutta kiinnostava se ainakin on.
Lähinnä halusin päästä sanomaan, mitä viimeksi ajattelin: Rufus Sewell on omituisessa roolissaan niin vetävä, että huh. (Ja livenä odottamattomasti seksikkäämpi kuin Jude Law, kun sattumalta näin molemmat Lontoossa punaisella matolla.)
"You do that again, and I'll hit you back. Harder." Alkoi ihan heikottaa.
Tänään tulee viimeinen, The Taming of the Shrew. Shakespearen sovinistisin näytelmä (jota ainakin yksi Glasgow'n luennoitsija koki mestarin itsensäkin parodioivan kypsemmässä myöhemmässä työssään Much Ado About Nothing) ei meinaa toimia nykyajassa millään realistisella tasolla, mutta kiinnostava se ainakin on.
Lähinnä halusin päästä sanomaan, mitä viimeksi ajattelin: Rufus Sewell on omituisessa roolissaan niin vetävä, että huh. (Ja livenä odottamattomasti seksikkäämpi kuin Jude Law, kun sattumalta näin molemmat Lontoossa punaisella matolla.)
"You do that again, and I'll hit you back. Harder." Alkoi ihan heikottaa.
2. elokuuta 2008
Televisione all'italiana
Olin kuukauden Italiassa. En katsonut suomalaista TV:tä. Italialaista TV:tä katsoin nyt ja aiemmin sen verran, että kolme asiaa kiinnitti huomioni:
(1) Italiassa tulee täsmälleen samoja ulkomaalaisia (ts. amerikkalaisia) sarjoja kuin Suomessa. Ainoa ero on, että animaatiota ja mangaa tulee enemmän eikä vain lapsille.
(2) Dubbaukseen tottuu niin nopeasti, että on vaikea uskoa. Pois kohdaltaan menevät suun liikkeet lakkaavat ihan oikeasti häiritsemästä. Kun italialaiset kysyvät minulta, eivätkö tekstitykset häiritse elokuvan seuraamista, vastaan, että kyllä ne periaatteessa häiritsevät enemmän kuin dubbaus - vaikka me tekstityskulttuurissa kasvaneet olemmekin oppineet lukemaan ne lähes alitajuisesti. (Fakta on, että lukemiseen kuluva aika, vaikka lyhytkin, on pois kuvan katsomiselta = häiritsee seuraamista. Se, häiritseekö dubbaus elokuvaan eläytymistä kaksin verroin, on aivan toinen kysymys. Italialaiset dubbaajat kuitenkin ovat todella hyviä ja näyttelevät ihan oikeasti, eivät vain lue vuorosanoja. Muutaman viikon totuttelun jälkeen (tapahtui jo 2004) yllätyin reaktiostani positiivisesti. Vaikka en teksityksiä dubbaukseen vaihtaisikaan, molemmat tavat ovat toimivia.)
(3) Italian kotimaisen TV:n suurin ero suomalaiseen on älytön seksistisyys, paljas pinta ja naisten esineellistäminen. Jok'ikisessä visailuohjelmassa on vähintään viisi puolialastonta tanssityttöä, jotka ketkuvat juontajan ympärillä. Juontaja on aina mies ja yleensä keski-ikäinen. Ohjelma voi täysin tavallinen koko perheen tietokilpailu - tytöillä ei ole mitään tekemistä sisällön kanssa.
(1) Italiassa tulee täsmälleen samoja ulkomaalaisia (ts. amerikkalaisia) sarjoja kuin Suomessa. Ainoa ero on, että animaatiota ja mangaa tulee enemmän eikä vain lapsille.
(2) Dubbaukseen tottuu niin nopeasti, että on vaikea uskoa. Pois kohdaltaan menevät suun liikkeet lakkaavat ihan oikeasti häiritsemästä. Kun italialaiset kysyvät minulta, eivätkö tekstitykset häiritse elokuvan seuraamista, vastaan, että kyllä ne periaatteessa häiritsevät enemmän kuin dubbaus - vaikka me tekstityskulttuurissa kasvaneet olemmekin oppineet lukemaan ne lähes alitajuisesti. (Fakta on, että lukemiseen kuluva aika, vaikka lyhytkin, on pois kuvan katsomiselta = häiritsee seuraamista. Se, häiritseekö dubbaus elokuvaan eläytymistä kaksin verroin, on aivan toinen kysymys. Italialaiset dubbaajat kuitenkin ovat todella hyviä ja näyttelevät ihan oikeasti, eivät vain lue vuorosanoja. Muutaman viikon totuttelun jälkeen (tapahtui jo 2004) yllätyin reaktiostani positiivisesti. Vaikka en teksityksiä dubbaukseen vaihtaisikaan, molemmat tavat ovat toimivia.)
(3) Italian kotimaisen TV:n suurin ero suomalaiseen on älytön seksistisyys, paljas pinta ja naisten esineellistäminen. Jok'ikisessä visailuohjelmassa on vähintään viisi puolialastonta tanssityttöä, jotka ketkuvat juontajan ympärillä. Juontaja on aina mies ja yleensä keski-ikäinen. Ohjelma voi täysin tavallinen koko perheen tietokilpailu - tytöillä ei ole mitään tekemistä sisällön kanssa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
