Tämä on käytännössä neljäs kierrokseni. #-1: Olin teininä katsonut satunnaisia jaksoja sen verran, että tunsin hahmot nimeltä. Pidin sarjaa "ihan kivana". #0: Sarjaan hullaannuttuani luin koko homman käsikirjoituksina netissä ja olin todella vakuuttunut tekstin laadusta. #1: Katsoin kaudet sekavassa järjestyksessä miltei kokonaan, mitä nyt netistä sattui löytämään. #2: DVD-boksin ostettuani katsoin koko sarjan Jannan kanssa Skotlannissa. Näin joitakin jaksoja ekaa kertaa vasta tällä kierroksella. #3: Katsoin koko sarjan Mirrin ja Suvin kanssa viikonloppumaratoneina Suomessa. Ja tämä on sitten #4. Aina kun pääsen loppuun, haluan aloittaa alusta. Olen kenties sekaisin. Jostain se halu vaan tulee, joka kerta.
En voi kirkkain silmin väittää, että Buffy olisi maailmankaikkeuden paras TV-sarja. Jotain erityistä siinä kuitenkin on, minulle. Se on moniulotteinen. Käsikirjoitus pysyy kasassa todella hyvin, eivätkä jatkuvien juonten langat tipahtele käsikirjoittajien käsistä. Varsinkin sarjan edetessä jatkuvat juonet ja viikon hirviö -tarinat kietoutuvat yhteen saumattomasti, eikä X-files-tyyppisiä kilometrin päähän erottuvia JUONIJAKSOJA tarvita erikseen. Sarjan hahmoihin kiintyy hämmästyttävän vahvasti, ja huumorin, jännityksen ja teinisaippuan yhdistelmä toimii. Viimeisenä muttei vähäisimpänä: jaksojen juonet eivät ole satunnaista mättöä vaan allegorioita aikuistumisesta.
On suunnaton harmi, että ensimmäinen kausi on huono. Paska, suoraan sanottuna. Tiedän ainakin yhden ihmisen, joka pettyneenä jätti leikin kesken ja kyräilee nykyään Buffy-faneja halveksuvasti. Mutta... ihan oikeesti, se ensimmäinen kausi ei ole Buffya! Se on jonkinlainen kalpea prototyyppi.
Olen tällä katselukerralla kiinnittänyt erityistä huomiota siihen, missä kohtaa sarja todella alkaa toimia ja tuntua itseltään. Se ei tapahdu ykkös- ja kakkoskauden rajalla. Toivo heräilee asteittain.
#1: Ensimmäinen toivoa herättävä merkki on erään vampyyripariskunnan saapuminen jaksossa 203. Se kuitenkin herättää toivoa ehkä enemmänkin heissä, jotka jo tuntevat kyseiset hahmot ja tietävät, mitä odottaa.
#2: Ensimmäinen jakso, jossa minusta on merkittävän moniulotteinen, ei-mustavalkoinen juoni, on 204, Inca Mummy Girl. Jaksoa ei kuitenkaan yleisesti pidetä kovin loistavana. Olen mielipiteeni kanssa vähemmistössä. Ko. jaksosta kuitenkin alkaa selkeä noususuhdanne.
#3: Yleisesti hyväksytympi käännekohta lienee jakso 207, Lie to Me. Se on Joss Whedonin itsensä kynäilemä ja ohjaama, ja onnistuu ensi kertaa löytämään melko täydellisen draaman ja komedian tasapainon. Jos sen katsoo eikä silti pidä näkemästään, voi jo paremmalla omallatunnolla sanoa, ettei pidä Buffysta.
Olemme siskon kanssa juuri saapumassa tuplajaksoon 208/209, jonka viime kierroksella painoin mieleeni todellisena H-hetkenä: "Ahaa. Nyt tämä tuntuu Buffylta." Voin raportoida, olenko tälläkin kertaa samaa mieltä.
Ihmisen, joka haluaa nopeasti selvittää, onko Buffy juuri hänelle katsomisen arvoinen sarja, kannattaisi varmaan jotenkin pikakelata ensimmäinen kausi. Tupla-avausjakso 101/102 tietenkin pitää katsoa, koska hahmot tapaavat siinä.
Jos ei halua skipata koko 1. kauden pääjuonta ja hypätä suoraan parempiin aikoihin (mikä sekin olisi mahdollista), pitää luonnollisesti nähdä viimeinen jakso 112, jossa juoni ratkeaa. Siinä välissä lienee hyödyllistä katsoa 107, jossa valotetaan Angelin historiaa (jos ei valmiiksi tiedä perusasioita), sekä mahdollisesti finaalia edeltävä 111, Out of Mind, Out of Sight, jossa pohjustetaan jonkin verran finaalin tapahtumia.
Jos haluaa katsoa viikon hirviö-jaksoja, parhaat yksilöt lienevät 106, The Pack ja 110, Nightmares. Muut jaksot ovat melkoista pakkopullaa, eikä niissä muistaakseni tapahdu mitään juonellisesti tärkeää. (Okei, 105, Never Kill a Boy on the First Date, sisältää juonijuttuja eikä muutenkaan ole sietämätön. Mutta ainakin jaksot 103, 104, 108 ja 109 voi jättää pois kurjuutensa minimoimiseksi.)
2. kauden koittaessa voi jättää kaksi ekaa jaksoa välistä ja aloittaa suoraan jaksosta 203. Sen jälkeen ei montaa väliin jätettävää jaksoa taida ollakaan. (Jakso 205, Reptile Boy, on tosin vahva ehdokas.)
Siitä se ilo sitten vähitellen alkaa.
