Rooman ilkeät käsikirjoittajat, kuolkaa pois aka Oliko se pakko tappaa?

Joskus fiktiivisen henkilön kuolema on katsojalle kova paikka.

Näin olin ainakin aiemmin ymmärtänyt muiden puheista. On olemassa Buffy-faneja, jotka eivät vielä vuosien jälkeenkään ole antaneet Joss Whedonille anteeksi erään tietyn hahmon kuolemaa. (Ei spoilata sitä tässä.)

Itse olin viime viikkoon asti mystisesti säästynyt tällaiselta vahvalta reaktiolta. Kyllä, hahmojen kuolemat ovat koskettaneet minua. Olen itkenyt. Herranen aika, itkin jopa South Parkissa, kun Chef kuoli. Olen kuitenkin aina kyennyt rationaalisesti näkemään kuolemien mielekkyyden sarjan kokonaisuuden ja draaman kaaren kannalta. Olen hyväksynyt ne. Olen liikuttunut, mutten turhautunut.

Jostain syystä Rooman toissaviikkoinen jakso oli eri asia.

Älä lue enempää, jos et halua tietää kuka kuolee.



Onhan Roomassa kuollut ihmisiä roppakaupalla. Verinen sarja. En olisi järkyttynyt miltei yhdenkään hahmon kuolemasta... mutta tämä? Kaunis, viaton Eirene! Hahmo oli valopilkku synkässä maailmassa, ja olin ihastellut käsikirjoittajien tapaa pistää hänet johdonmukaisesti puhumaan huvittavan epätäydellistä englantia.

En yhtään kyennyt järkeistämään tätä kuolemaa draaman kaarten tai juonen yleisten linjojen näkökulmasta (enkä vieläkään näe sitä väistämättömänä tai edes tarpeellisena, vaikka olen yrittänytkin järkeistää). En myöskään itkenyt. Tuijotin telkkaria synkän epäuskon vallassa ja vihasin käsikirjoittajia. Ja mietin: "Ai, tältä niistä Buffy-faneista tuntuu."

Olen vieläkin vihainen. Olen hiukan tottunut ajatukseen, mutta kyllä tämäkin katkeruus voi kestää monta vuotta.

Hetkellisesti teki mieli lopettaa sarjan katsominen siihen paikkaan. Jatkoin kumminkin. En vielä oikein tiedä, kannattiko. Kahta vihoviimeistä jaksoa edelsi vuosien aikahyppy, kaikki on synkkää ja muuttunutta, seksillä shokeeraaminenkin on näköjään tehnyt paluun. Vihoviimeisen jakson nähtyäni päätän, kannattiko. (Uusien tapahtumien parhaita puolia: Marcus Antonius on ihmeen kuuma egyptiläisessä silmämeikissä. Pullo on vihdoin oman elämänsä päähenkilö ja hyvä johtaja, kun Vorenius lähti Egyptiin varjostamasta.)

Rome on tällä kaudella saanut minut lumoihinsa paljon paremmin kuin ensimmäisellä.

Sarjan hahmot ovat saaneet syvyyttä, eikä homma enää tunnu 80-prosenttisesti koreissa puitteissa patsastelulta.

Kenties tässä on apua hahmojen tuttuudesta katsojalle ja siitä, että heillä on enemmän keskinäistä historiaa. Mutta jos en aivan erehdy, kässärikin tuntuu parantuneen ja päälleliimatut seksikohtaukset vähentyneen.

Ensimmäisen kauden jälkeen en ajatellut näin, mutta nykyisellään on mielestäni harmi, ettei sarjaa ole tehty enempää. Olisin katsonut vaikka Jeesukseen asti - nythän Herodes jo pyörii kuvioissa. Mutta tämä olisi varmaan kaikissa olosuhteissa turhan huima toive.

Ehdoton bonus on isommaksi kasvanutta (mutta edelleen nuorta) Octavianusta näyttelevä Simon Woods. Näyttelijänvaihdos tuntuu jakavan mielipiteitä, mutta minusta Woodsin kylmä, vähäeleinen tulkinta hahmostaan on mahtava ja magneettinen. (Ensimmäinen Octavianus oli myös mahtava, mutta vaihdos oli ikävä kyllä melkoisen välttämätön. Poika oli liian nuori näyttelemään valtaan nousevaa Octavianusta. Myös näyttelijöiden samannäköisyydessä ja -oloisuudessa on minusta onnistuttu hienosti.)


Pidän myös Lucius Vorenuksesta ja Titus Pullosta. Kukapa ei pitäisi?

Yksi asia minua mietityttää aina kun katson miesten yhteisiä kohtauksia. Vorenuksen pitäisi olla fiksu johtajatyyppi, Pullon tyhmä (vaikkakin ehkä käytännöllisen nokkela) rivisotilas. Right? Miksi Pullolla sitten on kautta linjan silmissään fiksumpi katse kuin kaverillaan?

Olen tullut siihen tulokseen, että fiksua katsetta on hankala piilottaa. Olen nähnyt keskiälyisen oloisten näyttelijöiden esittävän valkokankaalla säkenöivää älykköä. Helppohan se on, kun nokkelat vuorosanat ovat valmiina. Älykkään katseen voi jossain määrin feikata, mutta olen tullut siihen tulokseen, että jos ihmisen silmien takaa loistaa skarppi äly, sitä on tosi vaikea kätkeä, vaikka muuten eläytyisikin nautinnolla tyhmään hahmoonsa.

Tällä olen vaivannut päätäni useimmissa Rooman jaksoissa viime aikoina. Outoa? Ehkä, mutta tulipa kirjoitettua.

En mie edes tiiä, onko Ray Stevenson mitenkään erityisen fiksu. Eipä joka tapauksessa osaa vakuuttaa minua yksinkertaisena sotilaana - mikä paradoksaalisesti on tehnyt hahmosta suuren suosikkini.

(Vielä yksi vaihtoehto on, että Kevin McKiddillä on jotenkin harvinaisen tyhmä katse. Ei tarkoitettu loukkaukseksi. :P)

No, kumpi on kumpi?

Puolensa ja puolensa...

Paras asia siinä, että HBO:n sarjat ovat siirtyneet YLElle?

Tekstitykset saa pois. Voi miten minä nautin.

Huonoin asia siinä, että HBO:n sarjat ovat siirtyneet YLElle?

YLE ei tajua, että nuoret ihmiset eivät istu kotona katsomassa telkkaria viikonloppuiltaisin. Jos trendikkään hankinnan tarkoitus on kosiskella nuorempaa yleisöä, niin kuin ainakin Subbarilla mainostamisesta voi päätellä, lippulaivasarjoja tulee näyttää arki-iltaisin niin kuin kaupalliset kanavat jo tekevät. Mutta esimerkiksi Sopranos tulee perjantai-iltaisin. Nappisuoritus. Voi jee.

Mutta mahdollisuus saada tekstit pois päältä (ja lisäbonuksena mainoskatkottomuus) on niin iso juttu, että positiivinen miltei sittenkin ajaa negatiivisen ohi minun kirjoissani.

Entourage jatkuu taas.

En oikein tiedä, mikä tässä viehättää. Yleensä paljon mitään ei tapahdu.

Jotenkin poikien törmäilyä julkkismaailmassa on vaan niin kiva katsoa. Huomaan hymyileväni paljon ruudun ääressä. Tulee hyvä mieli. Ja onhan se jännittävää, muka nähdä julkkiselämän kulissien taakse.

En ole hulluna kaikkiin Vincen hang-around-kavereihin, mutta Jeremy Piven täydellä syötöllä käsittämättömiä rivouksia latelevana Ari Goldina on joka ikisen Emmy-ehdokkuutensa ansainnut.


Tässä on muuten myös melkomoisen hyvät tekstitykset. En koe tavanomaisen jatkuvaa tarvetta ostaa DVD pelkästään nähdäkseni sarjan ilman häiritsevää tekstiä alareunassa. Monissa TV-elämyksissä tämä on todellinen ongelma.

Band of Brothers - HBO:n laatudraamaa

Kylläpä TV:stä tulee tällä hetkellä hyvää ohjelmaa. Varsinkin YLEn ohjelmisto näyttää mainiolta. Yleensä kesän pitäisi olla heikkoa aikaa, mutta tämä näyttää minusta paremmalta kuin kevät. Ikävää vain, että lähden heinäkuuksi maasta ja kaikki mahdollinen katselu kärsii.

Band of Brothers (YLE1 ke klo 22.40) on laadukkaaksi kehuttu sarja, jota en ollut vielä koskaan nähnyt. Nyt olen katsonut kaksi ensimmäistä jaksoa, ja laadukashan se tosiaan on. Näyttelijät ovat hienoja, ja sotaa kuvataan hyvin realistisen oloisesti. Niin realistisesti, että minun on äärettömän vaikea samastua sarjan hahmoihin: en voi käsittää, että he ovat vapaaehtoisesti keskellä kaaosta ja kuolemaa. (Kaikki eivät toki olleet II maailmansodassa vapaaehtoisesti, mutta amerikkalaiset olivat.) Kiehtovaa heitä on silti katsoa.


En ole kokenut sotaa toistaiseksi liian ahdistavana. Ihmetyttää tosin, vieläkö siinä riittää kuvattavaa kahdeksan jakson verran. Vai siirtyyköhän sarjan loppuosa kuvaamaan sodan jälkeistä aikaa?

No, katsomalla kysymyksiin saataisiin vastaus. Ikävä kyllä vietän viisi viikkoa Italiassa, joten tämäkin sarja menee aivan harakoille. Taida sentään ehtiä mukaan loppuhuipennukseen... juuri ja juuri. Liekö sen arvoistakaan sitten. Huoh. No, kai tämä uusitaan taas.

Erityisen vaikutuksen minuun on tehnyt Damian Lewis (päärooli, Winters). Taas kerran. Aivan aukotonta näyttelijäntyötä, ja vielä vieraalla aksentilla. En olisi ikinä arvannut miestä britiksi, ellen tietäisi. (Okei, muistan näistä kahdesta jaksosta tasan yhden kohdan, jossa hätkähtäen mietin, että mikäs engelsmanni nyt puhui. Sitten tajusin, että se oli Lewisin vuorosana. Jonkinlainen lievä lipsahdus, jonka olisin unohtanut saman tien, ellen olisi aiemmin erityisesti miettinyt asiaa.)

Tänään tulee Ozin musikaalispektaakkeli.

Josta en hyvällä tahdollakaan saanut kaivettua kuvia esiin.

"Vankiladraaman musikaalijakso?"
Nii-in.

"Eikö se ole hieman kornia?"
Olisi ehkä yleensä.

Ozia katsoneet kuitenkin tietävät, että sarjaa jaksottavat surrealistiset välijuonnot. Ne on korvattu lauluilla. Ei itse vankiladraamaa. Hyvin toimii. Ja on hyvinkin katsomisen arvoista.

Beecher ja Schillinger vetävät dueton. Isä Mukada laulaa Tori Amosta. Sisar "West Side Storyn Anita" Pete pääsee käyttämään lahjojaan. Ja paljon, paljon muuta. What's not to love?

Nelonen klo 23.25. Siellä nähdään.

Virallinen tauko.

Minun piti kirjoittaa tämä jo ennen lähtöäni. Tätä blogia ei päivitetä ennen heinäkuun 18. päivää, koska olen ulkomailla (ks. pääblogi), enkä varmaankaan tule edes näkemään tv-laatikkoa ennen paluutani! Muutenkin tv on viettänyt hiljaiseloa kesä-heinäkuussa, joten saa nähdä, milloin seuraava kirjoitusaihe ilmestyy.

Muutama tv-asia minulla kuitenkin oli mielessä:

(1) Arvasin, että Survivorissa tapahtuu jotain tuollaista. Leipäännyin totaalisesti ja lopetin katsomisen finaalijakson puoliväliin. Itse asiassa en siksi edelleenkään tiedä, kuka voitti. Danni? Katsoin sen sijaan Diana-konsertin musikaaliosuuden. Arvelen tehneeni viisaan valinnan.

(2) Keller tuli takaisin Oziin <3 (olisko ollut eka kerta, kun olen tehnyt tuollaisen hymiön? Oli vissiin. Olisko pitänyt jättää tekemättä? Olis vissiin). Vasta silloin tajusin, miten paljon olin häntä kaivannut. Sarjan energiataso kohosi heti kymppiin. Nyt jää ikävä kyllä kaksi jaksoa näkemättä. Tähän saakka olin katsonut uusintakierroksen jokaisen jakson joka sekunnin. Ikävä rikkoa putki. Pakko varmaan katsoa netistä sitten palattuani, jotta pysyn täydellisesti mukana.

Olin päättänyt, etten joka viikko kirjoita Ozista...

...mutta... lyhyesti. Se Adebisin ja Saidin välienselvittely viime jakson lopussa. Energia. Vau. Ja kuka olisi sarjan alussa uskonut, että Adebisia kohtaan tuntisi tässä vaiheessa aitoa sympatiaa?

Tulin oikeasti surulliseksi. Mutta on se vaan hyvää tv:tä.

Ei se Oz ole täydellinen.

Pääsin näköjään kirjoittamisen makuun, ja eilen telkkarin ääressä mietin seuraavaa Ozista (Kylmä rinki) (Nelonen ma n. klo 22.25).

Oz on sitten makea sarja. En pääse yli siitä, miten hienosti se on kirjoitettu... miten täydellistä dialogi on.

Minun on kuitenkin pitänyt kirjoittaa seuraavaa: juonenkuljetusta ei ihan aina voi ylistää yhtä täydelliseksi. Tilanteet tuntuvat usein toistuvan samanlaisina, eivätkä hahmot juuri opi tai kehity. Asiat tapahtuvat omituisen hitaasti tai nopeasti vain, koska se sopii juoneen (tuomio voi tulla päivässä tai viipyä vuosia yms). On myös hullua, miten iso osa alkuperäisistä hahmoista on jo kuollut. Luulis nyt jonkun joskus selviytyvän vankilasta hengissäkin.

Nämä kauneusvirheet ovat kuitenkin pieniä verrattuna siihen, miten ihana sarjan dialogia on kuunnella ja täysillä näyttelevien, rohkeiden esiintyjien työtä seurata. Ah. Loistava sarja, helmi. Olen sanonut sen jo, toistan sitä ikuisesti.

Kuukauden lainaus.

Said: So, how does that sex make you feel? You feel better about yourself?
Beecher: No, worse.
Said: Then why do it?
Beecher: Because at least I'm feeling something. I'd prefer to be happy, but self-hate'll do in a pinch.
Said: Don't hate yourself.
Beecher: Why not? My son's dead because of me, my daughter's a mess because of me and Keller... Keller doesn't love me. But I tried this new detergent, it really seems to get the whites clean.

(Mietin tässä... onko ihan skitsoa, että "Because at least I'm feeling something" toi minulle heti välittömästi mieleen Buffyn 6. kauden? Ei kai. Ajatus "harrastan-seksiä-tunteakseni-edes-jotain" luo yhteyden, joka ei ole vain omassa päässäni.)

Big Loven yllättävät yhteydet Veronica Marsiin.

Eli miksi se on täynnä Veronica Marsin näyttelijöitä?

Tämä hämmentää minua. Teinitytär on Veronican murhattu paras ystävä Lily. Tämän työkaveri hampurilaispaikassa on Veronican tietokoneneroystävä Mac, ja nyt teinipojan yökyläkaveri oli Macin poikaystävä! Kolme ihmistä kolmessa jaksossa. Kun tuo poikakin vielä ilmestyi, katsoimme Marjukan kanssa toisiimme jo aivan ällistyneinä. (Teinitytär on selkeä vakkarihahmo, mutta kaksi muutakaan eivät ehkä vaikuttaneet ihan kertavierailuilta.)

Sattumaa? Vai johtuuko kaikki asiasta, josta olen valittanut: Veronica Marsissa tärkeillekään sivuhahmoille ei anneta tarpeeksi ruutuaikaa. On lähdettävä muihin töihin. Heh. Mahdollista.

Noin muuten Big Love on kolmen jakson perusteella oikein katsottava. En vielä ole jäänyt syvästi koukkuun, mutta sarja on aidosti omanlaisensa ja ehdoton parannus Täydellisistä naisista. Tuomaristo harkitsee vielä lopullista päätöstä.

Edit: tämä posti takkuili. Poistin kuvat ja oudot koodinpätkät. Nyt pitäis toimia.