Näytetään tekstit, joissa on tunniste ~Filmatisoinnit~. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ~Filmatisoinnit~. Näytä kaikki tekstit

19. maaliskuuta 2007

Elisa di Rivombrosa

Ihana Elisa saattaa näyttää kauniiden ihmisten patsastelulta korseteissa, mutta on pohjimmiltaan rautaisen ammattitaitoisesti kirjoitettu draama, joka on edetessään yllättänyt minut positiivisesti.

Aloin katsoa Elisa di Rivombrosaa puhtaasti, koska katson kaiken italiankielisen. Italia on kakkoskieleni heti englannin jälkeen, eikä sen ylläpitoon tarjoudu rajattomasti tilaisuuksia, joten katson kritiikittömästi kaiken, Teemalla esitetyistä ö-luokan dekkareista lähtien. En odottanut Elisalta paljoa.

Pääsyy siihen, etten odottanut paljoa, oli Elisan ensimmäisen tuotantokauden lähdemateriaali: Samuel Richardsonin 1740-luvulla kynäilemä romaani Pamela. Kyseinen teos on harlekiiniromaanien edelläkävijä, aikansa kioskikirjallisuutta. "Oikeat" aikalaiskirjailijat pilkkasivat tätä saarnaavaa tarinaa hyveellisestä tytöstä houkutusten keskellä. Toki lähdemateriaali myös näkyy sarjassa: juonenkäänteitä ei voi tylsyydestä tai sokerin puutteesta moittia.

Pikkuhiljaa aloin silti nähdä sarjassa enemmänkin. Jo ensimmäisellä kaudella käsikirjoittajat tekivät hyvää työtä luontevan dialogin laatimisessa ja yrittivät aina tarjota hahmojen dramaattisellekin toiminnalle sisäisesti uskottavat motiivit. Suurin harppaus tapahtui kuitenkin toiselle kaudelle siirryttäessä. Lähdemateriaali oli käytetty loppuun, ja käsikirjoittajat saivat vapaat kädet. He onnistuivat ihmeekseni mainiosti pitämään käsissään moninaisten juonilankojen paksun nipun, antamaan suurille ja pienille hahmoille omat tärkeät hetkensä ja kaiken kaikkiaan luomaan illuusion todellisista, samastuttavista henkilöistä, joihin huomasin yllättäen kiintyneeni. Tähän ei joka sarjassa pystytä. Elisa kenties olisi ollut (vielä) parempi sarja, jos käsikirjoittajat olisivat alusta asti keksineet tarinan itse.

Toisen kauden alku oli malliesimerkki hyvästä, tasapainoisesta tv-käsikirjoittamisesta. Rautaista työtä. Alkoi tuntua siltä, että Elisasta voisi vielä kehittyä oikeasti loistava (vaikkakin sokerinen ja historialliseen korrektiuteen pyrkimätön) draama. Sitten tapahtui makuuni turhan radikaaleja muutoksia. Kuolemia sun muuta. Minusta ensimmäisen kauden pohjalle olisi maduttu rakentamaan toinen kausi suoraan, ilman massiivisia muutoksia ja hahmovalikoiman uudistuksia. Toisaalta nämä muutokset esiteltiin ja käsiteltiin niin hienosti kuin vain voi. Hitaasti, vaihe vaiheelta ja sisäisen logiikan tai uskottavuuden kärsimättä. Ammattitaitoa siis jälleen. Enkä halua syyttää kirjoittajia kaikesta, mistä en pidä, koska en tiedä muutosten taustoja. Hahmoja esimerkiksi kuolee usein, koska näyttelijät tahtovat pois sarjoista.

Elisa on vähä vähältä ansainnut kunnioitukseni. Aluksi katsoin sitä kieliharjoituksena, melodraamalle naureskellen, mutta nykyään huomaan jännittäväni hahmojen kohtaloita. Olen kiintynyt heihin. Ennakkoluuloni olivat aivan liian jyrkkiä.

14. maaliskuuta 2007

Jane Eyre (eli Kotiopettajattaren romaani)

YLE1 - ti klo 21.00.

Eilen alkoi BBC:n sadastuhannes uusintaversio Charlotte Brontën klassikkoromaanista Jane Eyre. Oli etukäteen selvää, että katsoisin sarjan, oli se millainen tahansa. Olen lukenut romaanin huomattavan monta kertaa ja opiskellut sitä sekä Suomessa että ulkomailla. Osaan sen ulkoa etu- ja takaperin. Se on minulle rakas. (Jane Eyre on ihmeen moderni, epäsovinnainen, tarkkanäköinen ja suorasanainen kuvaus uniikeista henkilöistä. Sen ainoa kauneusvirhe ovat loppupuolen käsittämättömät yhteensattumat, jotka joskus karsitaankin filmiversioista. Brontët kuitenkin pitivät yliluonnollisesta ja uskoivat kohtaloon, joten yhteensattumat on hyväksyttävä.)

Tässä valossa tunnelmani sarjan eilistä ensimmäistä jaksoa seuratessani olivat kaksijakoiset. Tämä tuntuu olevan tyylikäs, kauniisti kirjoitettu ja melko uskollinen versiointi - joka kuitenkin tuntuu kulkevan liiankin tuttuja polkuja, lisäämättä mitään aiemmin filmille vangittuihin versioihin. Onko vika paradoksaalisesti siinä, että itse tunnen tarinan liian hyvin? Se tuntuu hyvinkin mahdolliselta.

Jane ja Rochester tuntuvat rooleihinsa suhteellisen sopivilta. Thornfield Hall on aivan massiivinen kivilinnoitus kartanon sijaan! Siinä on oikein pohjoistorni, ei pelkkää ullakkoa. Tunnelmallinen ympäristö, vaikkei ihan kirjaa noudatakaan. (Mutta, öö... (korosta spoileri) miten se voi palaa?)

Tuli mitä tuli, katson tämän mielelläni loppuun. Ja osa oli vasta ensimmäinen. Kenties versiointi tulevissa kolmessa osassa vielä räväyttää eteeni jotain omaperäistäkin ja puolustaa paremmin paikkaansa.