Buffy hyvä, alku heikko --> voisiko alun jättää välistä?

Katson parhaillaan Buffya läpi Marjukka-siskon kanssa.

Tämä on käytännössä neljäs kierrokseni. #-1: Olin teininä katsonut satunnaisia jaksoja sen verran, että tunsin hahmot nimeltä. Pidin sarjaa "ihan kivana". #0: Sarjaan hullaannuttuani luin koko homman käsikirjoituksina netissä ja olin todella vakuuttunut tekstin laadusta. #1: Katsoin kaudet sekavassa järjestyksessä miltei kokonaan, mitä nyt netistä sattui löytämään. #2: DVD-boksin ostettuani katsoin koko sarjan Jannan kanssa Skotlannissa. Näin joitakin jaksoja ekaa kertaa vasta tällä kierroksella. #3: Katsoin koko sarjan Mirrin ja Suvin kanssa viikonloppumaratoneina Suomessa. Ja tämä on sitten #4. Aina kun pääsen loppuun, haluan aloittaa alusta. Olen kenties sekaisin. Jostain se halu vaan tulee, joka kerta.

En voi kirkkain silmin väittää, että Buffy olisi maailmankaikkeuden paras TV-sarja. Jotain erityistä siinä kuitenkin on, minulle. Se on moniulotteinen. Käsikirjoitus pysyy kasassa todella hyvin, eivätkä jatkuvien juonten langat tipahtele käsikirjoittajien käsistä. Varsinkin sarjan edetessä jatkuvat juonet ja viikon hirviö -tarinat kietoutuvat yhteen saumattomasti, eikä X-files-tyyppisiä kilometrin päähän erottuvia JUONIJAKSOJA tarvita erikseen. Sarjan hahmoihin kiintyy hämmästyttävän vahvasti, ja huumorin, jännityksen ja teinisaippuan yhdistelmä toimii. Viimeisenä muttei vähäisimpänä: jaksojen juonet eivät ole satunnaista mättöä vaan allegorioita aikuistumisesta.


On suunnaton harmi, että ensimmäinen kausi on huono. Paska, suoraan sanottuna. Tiedän ainakin yhden ihmisen, joka pettyneenä jätti leikin kesken ja kyräilee nykyään Buffy-faneja halveksuvasti. Mutta... ihan oikeesti, se ensimmäinen kausi ei ole Buffya! Se on jonkinlainen kalpea prototyyppi.

Olen tällä katselukerralla kiinnittänyt erityistä huomiota siihen, missä kohtaa sarja todella alkaa toimia ja tuntua itseltään. Se ei tapahdu ykkös- ja kakkoskauden rajalla. Toivo heräilee asteittain.
#1: Ensimmäinen toivoa herättävä merkki on erään vampyyripariskunnan saapuminen jaksossa 203. Se kuitenkin herättää toivoa ehkä enemmänkin heissä, jotka jo tuntevat kyseiset hahmot ja tietävät, mitä odottaa.
#2: Ensimmäinen jakso, jossa minusta on merkittävän moniulotteinen, ei-mustavalkoinen juoni, on 204, Inca Mummy Girl. Jaksoa ei kuitenkaan yleisesti pidetä kovin loistavana. Olen mielipiteeni kanssa vähemmistössä. Ko. jaksosta kuitenkin alkaa selkeä noususuhdanne.
#3: Yleisesti hyväksytympi käännekohta lienee jakso 207, Lie to Me. Se on Joss Whedonin itsensä kynäilemä ja ohjaama, ja onnistuu ensi kertaa löytämään melko täydellisen draaman ja komedian tasapainon. Jos sen katsoo eikä silti pidä näkemästään, voi jo paremmalla omallatunnolla sanoa, ettei pidä Buffysta.

Olemme siskon kanssa juuri saapumassa tuplajaksoon 208/209, jonka viime kierroksella painoin mieleeni todellisena H-hetkenä: "Ahaa. Nyt tämä tuntuu Buffylta." Voin raportoida, olenko tälläkin kertaa samaa mieltä.

Ihmisen, joka haluaa nopeasti selvittää, onko Buffy juuri hänelle katsomisen arvoinen sarja, kannattaisi varmaan jotenkin pikakelata ensimmäinen kausi. Tupla-avausjakso 101/102 tietenkin pitää katsoa, koska hahmot tapaavat siinä.

Jos ei halua skipata koko 1. kauden pääjuonta ja hypätä suoraan parempiin aikoihin (mikä sekin olisi mahdollista), pitää luonnollisesti nähdä viimeinen jakso 112, jossa juoni ratkeaa. Siinä välissä lienee hyödyllistä katsoa 107, jossa valotetaan Angelin historiaa (jos ei valmiiksi tiedä perusasioita), sekä mahdollisesti finaalia edeltävä 111, Out of Mind, Out of Sight, jossa pohjustetaan jonkin verran finaalin tapahtumia.

Jos haluaa katsoa viikon hirviö-jaksoja, parhaat yksilöt lienevät 106, The Pack ja 110, Nightmares. Muut jaksot ovat melkoista pakkopullaa, eikä niissä muistaakseni tapahdu mitään juonellisesti tärkeää. (Okei, 105, Never Kill a Boy on the First Date, sisältää juonijuttuja eikä muutenkaan ole sietämätön. Mutta ainakin jaksot 103, 104, 108 ja 109 voi jättää pois kurjuutensa minimoimiseksi.)

2. kauden koittaessa voi jättää kaksi ekaa jaksoa välistä ja aloittaa suoraan jaksosta 203. Sen jälkeen ei montaa väliin jätettävää jaksoa taida ollakaan. (Jakso 205, Reptile Boy, on tosin vahva ehdokas.)

Siitä se ilo sitten vähitellen alkaa.

Tom Lenk + Britney-biisi + Gethsemane

Tämä on parasta, mitä olen nähnyt kuuteensataan vuoteen. Voisiko Tom Lenk olla ihanampi?

Olin muutenkin jo myyty, mutta viimeinen puoliminuuttinen on tosiaan Jesus Christ Superstaria.

Harmi, ettei nörttitrio olisi ikinä mahtunut muutenkin ylitäyteen Once More with Feelingiin. Osaavat vissiin kaikki laulaa.

(Kenties selitys ei-fanaatikoille? Tom Lenk on Buffyn Andrew. Henk. koht. ehkä lempihahmoni koko show'ssa... no, en ehkä voi sanoa ihan noin. Paitsi jos mietitään pelkkää seiskakautta, jolloin esimerkiksi Xander ja Giles on kutistettu varjoiksi itsestään. No, joka tapauksessa Andrew tasapainoilee suosikkihahmokisan ylitäydellä jaetulla ykkössijalla. Ehdottomasti.)

Lisää Torchwoodista + Elämäni paras vieraileva näyttelijä -palkinnon saa...

Olin joka tapauksessa kirjoittamaisillani Torchwoodista, joten taidan vastata äskettäin saamaani, alle kopioituun kommenttiin tässä kirjoituksessa. (Onks ihmisten oikeesti pakko sanoa "postaus"? ...se ei ole suomea.)

Hei, tämän postauksen ansiosta huomasin tämän sarjan alkamisen aikoinaan, kiitoksia siitä. Tosin muutaman jakson katsomisen jälkeen oli lopetettava, kun sarja ei sitten kuitenkaan ollut saman tyyppinen kuin Doctor Who ja henkilöt, varsinkin Owen, alkoivat ärsyttää suunnattomasti. Oletko itse jaksanut vielä seurata sarjaa?

Palasin nyt kommentoimaan, koska näin tämän viikon jakson ihan sattumalta ja ilokseni lopussa kuului Tardisin ääni ja puhuttiin tohtorista... Odotukset ovat siis korkealla huomisen jakson suhteen! T: Doctor Who -fani

Sarja on tosiaan melkoisen epätäydellinen, mutta olen sitä kuitenkin jaksanut katsoa... lähinnä aiemmin ylistämäni silmänilon vuoksi. Se Owen on kieltämättä melko ahdistava hahmo, enkä kauheasti välitä isoja silmiään muljauttelevasta Gwenistäkään, mutta muut ovat mielestäni ihan jees. Seassa on ollut muutama oikeesti aika hyvä jakso (esim. semmoinen kuin Out of Time, numeroa en jaksa nyt tsekata), mutta välillä myös ihan hirveää skeidaa. Hahmoihin tai maailmaan ei mielestäni ole päästy pitkäjänteisesti sisälle. Enkä voi kuin huokaillen kuvitella, miten paljon syvemmin Buffy olisi käsitellyt samoja sinänsä kiinnostavia juonikuvioita. Tehnyt niistä metaforia (eiku allegorioita?) jostain suuremmasta. Siitä ei ole tässä jälkeäkään.

Olet ehkä jo ottanutkin asiasta selvää, mutta jos jäit ihmettelemään, mitä ne Tardis-äänet olivat ja mitä jaksojen välillä oikein tapahtui, niin kyseessähän oli ykkös- ja kakkoskauden välinen aukko, jonka aikana Jack tosiaan kävi sompailemassa Tohtorin luona. Seikkailun näkee kuitenkin vain Dr Whon puolella, ja Torchwood jatkui nyt tapahtumien jälkeisestä tilanteesta.

Sitten se, mistä minun alun perin piti kirjoittaa. Tästä tokan kauden ekasta jaksosta nautin aivan suunnattomasti. Ensinnäkin: Mielestäni se toimi varsinkin dialogin tasolla oikein kivasti. Käsikirjoitusryhmä oli päättänyt skarpata.

Tärkeintä kuitenkin oli... James Marsters. Spike! Spike! Spike!


Marstersin pahapoikavampyyri kuului aina ykkösjuttuihini Buffyssa. Vain fiktiivinen hahmo voi olla samaan aikaan niin tyly mutta silti sielukas, S&M-henkinen mutta romanttinen, katufiksu mutta syvällinen. Iso osa ansiosta kuuluu Marstersille, joka esitti hahmoaan todella moniulotteisesti. (Hän kuulemma yritti koko ajan tosi kovasti, koska pelkäsi vakavissaan, että katsojat lakkaavat hetkenä minä hyvänsä pitämästä liian kamalia asioita tekevästä hahmosta. Kaikkea vielä.)

Olihan se nyt sitten kiva, että saimme jakson verran lisää Spikeä aivan toisessa sarjassa. Marstersin Torchwood-hahmo on nimittäin täydellinen Spike-klooni hiusten väriä lukuun ottamatta. (Ja vailla kaikkea omaatuntoa ja inhimillisyyttä, jonka hahmo omaksui Buffyn edetessä. Kakkoskauden alun täyspaha tappaja-Spike siis.) Jopa aksentti oli sama, missä ei ole mitään järkeä, koska Marsters on amerikkalainen ja kapteeni Jack puhuu amerikkalaisella aksentilla. Miksi ihmeessä vanha kollega siis puhuukin brittienglantia? (Kuulemma siksi, että Marsters halusi näytellä paikallisella aksentilla, asenteella "maassa maan tavalla".)

Marstersin piti alun perin esiintyä Buffyssa vain kakkoskauden alussa, mutta hän sai niin katsojat kuin käsikirjoittajatkin rakastumaan hahmoonsa ja kaappasi lopulta show'n itselleen siinä määrin, että viimeisillä kausilla sarja keskittyi häneen enemmän kuin muihin sivuhahmoihin yhteensä. Samaa (toki toteutumatta jäävää) potentiaalia on aistittavissa tässäkin. Spiken tavoin kapteeni John on loistava sarkastinen sivuhahmo, joka kyseenalaistavalla läsnäolollaan sähköistää jokaisen kohtauksensa ja tekee myös tylsistä hyvishahmoista ympärillään äkkiä moninkertaisesti mielenkiintoisempia.

Olin aivan täpinöissäni koko jakson ajan. Se johtui sekä sarjan aidosti aika hauskaksi yltyneestä dialogista että siitä, että sain katsella Marstersia elementissään. Kuka olisi uskonut, että Spikea saataisiin ruudulle lisää vielä Buffyn loppumisen jälkeenkin?

Maailma on pieni.

Maailma on pieni.

Maailma on pieni. Sain hyperventilaatiokohtauksen. Eipä tässä oikeastaan muuta.

Linkki kuviin, joista jälkimmäistä ei ehkä kannata avata, kun pomo tai asiakas seisoo takana (vaikkei se nyt mitään pornoa ole).

Päivä ei voisi alkaa tämä aurinkoisemmissa merkeissä :D

(Mitä? Jos heteromiehet saavat innostua tyttöjen keskinäisestä pussailusta, niin..?)

Tv:ssä alkaa tapahtua.

Uutuuksia: Jericho - Kyle XY - October Road.
Jatkuu: Amazing Race - Greyn anatomia - My Name Is Earl
Alkaa alusta: Buffy the Vampire Slayer - Veronica Mars.

(1) Nythän noita uutuuksia alkaa virrata. Ensimmäinen tulee tänään: apokalyptinen Jericho alkaa Neloselta keskiviikkoisin klo 22.00. Se on niinku vissiin ollut aika iso jutska USA:ssa, joten kiinnostuksella katselen ekan jakson. Apokalyptisista visioista olen tykännyt, joten kiintoisa lähtökohta.

Telkku.comista silmääni tarttuivat äsken myös Nelosen sunnuntai-iltapäivien Kyle XY ja October Road. (Su peräkkäin klo 17.30 ja 18.30, 2.9. alkaen.) Ensimmäinen on jonkinlaista scifiä, en ihan tiedä miten teineille. Pitää tsekata. Jälkimmäinen on draama kirjailijasta/yliopiston luennoitsijasta. Kirjailija- ja yliopistojutut(vrt. Wonder Boys) ovat useasti mieleeni, joten ainakin ajatuksen tasolla kiinnostaa. Kumpikin sarja on saanut jatkoa yhtä vuotta pidemmälle, joten seuraaminen ei ole ajanhukkaa.

(2) Jatkoja: Amazing Race alkaa 2.9. lähtien sunnuntaisin klo 21 sen italialaissarjani päälle. Pitää yrittää järkätä yliopisto niin, että ehdin treenata italiaani tiistai-iltapäivisin uusintojen merkeissä. Kun mie niin tykkäisin katsoa sitä Amazing Racea - mutta en ole valmis luopumaan tunnin kestävistä italiatreeneistä, en!

Greyn anatomia jatkuu keskiviikkoisin klo 21 tuon Jerichon edellä. (Dirt jää sen alta tauolle, kausi loppuu.) En ole ihan hulluna Greyn melodramaattiseen paatokseen, mutta sen komedialliset hetket toimivat kivasti ja sitä on tullut katsottua pikkusiskon seuraksi. Marjukka tykkää melodramaattisemmasta paatoksesta. Ja se McDreamy on tosiaan suhteellisen dreamy, mikä lisää sarjan uskottavuutta ;)

Ai niin, meinasin unohtaa: sydämellinen komedia My Name Is Earl jatkuu Subilla maanantaisin klo 20.30. Se on minusta jotenkin niin herttainen, että katsomisesta tulee hyvä mieli. Ei tartte olla ilkeä ollakseen hauska.


(3) Uusintoja: Subtv alkaa 2.9. näyttää alusta lähtien Buffy the Vampire Slayeria ja Veronica Marsia sunnuntain myöhäisilloissa. Jos joku ei ole koskaan katsonut Buffya, digiboksit nauhoittamaan! Se on herättämiään mielikuvia (ja sitä sukkista 90-luvun leffaa) niin monta kertaa parempi sarja, ettei ole vielä vertaistaan kohdannut. (Eka kausi on vielä hieman lämmittelyä, mutta viimeistään kakkosen puolivälistä alkaa todellinen verbaalinen riemu.) Boksi komeilee hyllyssäni kalliina aarteena. Myös Veronican eka kausi on aika jees. Siitä sarja alkaa luisua yhä epätoivoisemmin alamäkeä, mutta alku on hyvinkin katsomisen arvoinen.

Eilen katselin O.C:ta ja mietin...

Pitäisikö minun hävetä sitä, että seuraan Orange Countyn elämää uskollisesti melkein joka viikko? Olen seurannut miltei alusta alkaen.
Ei. Enkä häpeä. O.C:ta ei lue seurattujen sarjojen listassani, koska pistän listalle lähinnä sellaiset, joita oikeasti seuraan = en tahdo jättää väliin ja pistän vaikka nauhalle, jos olen poissa (voisin tosin harkita bubblin' under -osaston lisäämistä). O.C:n missaaminen ei harmita... mutta tv:ni on aina auki, jos olen kotona tiistai-iltana.

Minusta "Kalifornian kauniiden ja rikkaiden mitättömät ihmissuhdemurheet, joista ainainen aurinko muiden huolien puutteessa kasvattaa elämää suurempia " on aliarvostettu sarja. (Nykyään. En tajua, miksi suosio on romahtanut, vaikka laatu on pysynyt harvinaisen tasaisena. No, ehkei ekaan kauteen verrattuna. No, tämä oli jo toinen keskustelu.) Tietysti juoni on pelkkää huttua, mutta sähäkkä kieli ja hupaisat tilanteet kilpailevat parhaiden tilannekomedioiden kanssa. Ja milloin komedioiden juonet muka hyviä ovat olleet? Täyttä huttuahan joku Frenditkin oli.

Ne, jotka moittivat O.C:ta, ovat mielestäni sijoittaneet sen väärään luokkaan. Eihän se edes yritä olla draamaa! Dramaattisimmillaan se on parodia itsestään. Koomisimmillaan se on hysteerinen ja saa minut hihittämään ääneen. Lisäksi se onnistuu olemaan tilannekomedioita jatkuvajuonisempi. Mikä sen viihdyttävämpää?

Jenkeissä juuri lopetetusta Veronica Marsista pedattiin vuosia Buffyn kruununperijää (-tärtä), mutta rehellinen mielipiteeni? O.C:n kieli on lähempänä maalia. Se on ihan yhtä sujuvaa, nokkelaa, kikkailevaaa, kulttuuriviittauksia vilisevää ja nautittavaa olemata silti täysin epärealistista ("ei kukaan oikeesti puhu noin"). Tulee Joss Whedon mieleen kaikilla hyvillä tavoilla. Jotkut sarjan luojan Josh Schwarzin itse kirjoittamista jaksoista ovat jopa rakenteellisesti yhtä taidokkaita. Lisäksi Adam Brody (Seth) on ilmeisen xandermainen (eikö muka? Eikö muka?!) ja ihan nero koomikoksi. (Jälkimmäistä on myös tämän vikan kauden paras lisäys, Autumn Reeser. Uikuttaja-Marissan korvaaminen tällä ihanalla tytöllä oli paras veto ikinä. Ryanistakin tuli äkkiä hauska!)

Tavallaan aloin katsoa tätä teinisaippuana pidettyä hattaraa juuri Buffyn etäisenä (etäisenä) korvikkeena. Se tavoittaa jotakin samaa, pääsee pop-kulttuurin ytimeen. Buffyssa nyt tietty oli sata muutakin tasoa, mutta kaikea ei voi saada ja jotain on jo paljon enemmän kuin ei mitään.

Niin. Että O.C:lle vähän kunniaa. Kun se ei lähde kyntämään liian syvälle saippuan suohon ja pitäytyy mainiossa komediassaan, se on ihan oikeesti hyvä.