TV-tiivistystä kuukauden varrelta

Ainakin näistä on pitänyt kirjoittamani.

(1) Rooman loppu oli... ihan ok. Lopetus tuntui kahteen erikoispitkään jaksoon hätäisesti typistetyltä kolmannelta kaudelta. Eipä sitä noissa puitteissa paljon tuon paremmin olisi voinut toteuttaa. Kai. Emmätiiä. Jotenkin tyhjä olo jäi.

Aika outoa, että kiinnyin sarjaan loppumetreillä. Harvoin käy niin. Toisaalta harvaa sarjaa jaksan katsoa, jos ei heti kiinnosta. Tässä historiallinen elementti sai minut pysymään mukana edes
puolella silmällä. Poikkeustilanne, poikkeusreaktio.


(2) Mad Men (Nelonen ke klo 22) onkin sopivasti Rooman korvaaja. Olen katsonut kolme ensimmäistä jaksoa. Kaksi ekaa olivat jatkuvaa tupakointia ja sovinismia, enkä muutamaa nokkelaa dialoginpätkää lukuun ottamatta nähnyt niissä oikein mitään positiivista. Ahdisti. Ajattelin, etten katso enää montaa jaksoa, jos ei homma parane, vaikka miten pitäisi olla laatusarja.

Kolmosjaksossa taso onneksi nousi merkittävästi. Sarja alkoi tuntua kiehtovalta ja sympaattiselta. Tajusin, että tämähän aikookin oikeasti kertoa päähenkilöistään ihmisinä eikä keskittyä pelkkään ajankuvaan ja heh-heh-vanhanaikaisiin markkinointistrategioihin. Nyt suhtaudun kokonaisuuteen toiveikkaasti. Oikein odotan ensi viikkoa.


(3) The O.C. on minulle se salainen pahe, jollainen jokaisella pitää olla. Muut saippuasarjat? Ehei, ei. Greyn anatomia? Gilmoren tytöt? Ei oikein jaksa kiinnostaa. Mutta O.C. on minusta niin napakasti ja toimivasti käsikirjoitettu, että nautin sen katsomisesta.

Sarjan luoja Josh Schwartz on poikkeuksellisen hyvä kuljettamaan tarinaa ja kirjoittamaan nokkelaa dialogia. Uusintojen alkaessa katsoin pilottijaksoa oikein ajatuksella, ja ainoa harha-askel koko tunnin mittaisessa jaksossa on lopun "oho, äiti pakkasi kamansa päivässä ja jätti poikansa noin vain"-käänteen kohtalainen epäuskottavuus.

Välillä sarjassa joutuu tietenkin tuijottamaan huonompien rivikäsikirjoittajien jaksoja. Niitäkin yhdistää silti nokkeluus ainakin Sethin ja Ryanin yhteisissä osioissa.

On kuitenkin myönnetävä, että katson sarjaa surffaten samalla netissä. Koomiset kohtaukset, erityisesti kaiken Sethin ja Ryanin yhteisen dialogin, katson suurella mielenkiinnolla. Saippuajutut ja erityisesti kaiken, missä Mischa "en ihan oikeesti osaa näytellä, mutta jollain ilveellä olen päässyt telkkariin murjottamaan" Barton on mukana, silmäilen miten kuten. The O.C:n saippuassa on silti se pelastava elementti, että sarja tietää olevansa saippuaooppera. Se on usein lähestulkoon parodia itsestään. Paras mahdollinen elementti missä tahansa sarjassa on, että se tietää mitä on ja nauraa itselleen.

Rooman ilkeät käsikirjoittajat, kuolkaa pois aka Oliko se pakko tappaa?

Joskus fiktiivisen henkilön kuolema on katsojalle kova paikka.

Näin olin ainakin aiemmin ymmärtänyt muiden puheista. On olemassa Buffy-faneja, jotka eivät vielä vuosien jälkeenkään ole antaneet Joss Whedonille anteeksi erään tietyn hahmon kuolemaa. (Ei spoilata sitä tässä.)

Itse olin viime viikkoon asti mystisesti säästynyt tällaiselta vahvalta reaktiolta. Kyllä, hahmojen kuolemat ovat koskettaneet minua. Olen itkenyt. Herranen aika, itkin jopa South Parkissa, kun Chef kuoli. Olen kuitenkin aina kyennyt rationaalisesti näkemään kuolemien mielekkyyden sarjan kokonaisuuden ja draaman kaaren kannalta. Olen hyväksynyt ne. Olen liikuttunut, mutten turhautunut.

Jostain syystä Rooman toissaviikkoinen jakso oli eri asia.

Älä lue enempää, jos et halua tietää kuka kuolee.



Onhan Roomassa kuollut ihmisiä roppakaupalla. Verinen sarja. En olisi järkyttynyt miltei yhdenkään hahmon kuolemasta... mutta tämä? Kaunis, viaton Eirene! Hahmo oli valopilkku synkässä maailmassa, ja olin ihastellut käsikirjoittajien tapaa pistää hänet johdonmukaisesti puhumaan huvittavan epätäydellistä englantia.

En yhtään kyennyt järkeistämään tätä kuolemaa draaman kaarten tai juonen yleisten linjojen näkökulmasta (enkä vieläkään näe sitä väistämättömänä tai edes tarpeellisena, vaikka olen yrittänytkin järkeistää). En myöskään itkenyt. Tuijotin telkkaria synkän epäuskon vallassa ja vihasin käsikirjoittajia. Ja mietin: "Ai, tältä niistä Buffy-faneista tuntuu."

Olen vieläkin vihainen. Olen hiukan tottunut ajatukseen, mutta kyllä tämäkin katkeruus voi kestää monta vuotta.

Hetkellisesti teki mieli lopettaa sarjan katsominen siihen paikkaan. Jatkoin kumminkin. En vielä oikein tiedä, kannattiko. Kahta vihoviimeistä jaksoa edelsi vuosien aikahyppy, kaikki on synkkää ja muuttunutta, seksillä shokeeraaminenkin on näköjään tehnyt paluun. Vihoviimeisen jakson nähtyäni päätän, kannattiko. (Uusien tapahtumien parhaita puolia: Marcus Antonius on ihmeen kuuma egyptiläisessä silmämeikissä. Pullo on vihdoin oman elämänsä päähenkilö ja hyvä johtaja, kun Vorenius lähti Egyptiin varjostamasta.)

Rome on tällä kaudella saanut minut lumoihinsa paljon paremmin kuin ensimmäisellä.

Sarjan hahmot ovat saaneet syvyyttä, eikä homma enää tunnu 80-prosenttisesti koreissa puitteissa patsastelulta.

Kenties tässä on apua hahmojen tuttuudesta katsojalle ja siitä, että heillä on enemmän keskinäistä historiaa. Mutta jos en aivan erehdy, kässärikin tuntuu parantuneen ja päälleliimatut seksikohtaukset vähentyneen.

Ensimmäisen kauden jälkeen en ajatellut näin, mutta nykyisellään on mielestäni harmi, ettei sarjaa ole tehty enempää. Olisin katsonut vaikka Jeesukseen asti - nythän Herodes jo pyörii kuvioissa. Mutta tämä olisi varmaan kaikissa olosuhteissa turhan huima toive.

Ehdoton bonus on isommaksi kasvanutta (mutta edelleen nuorta) Octavianusta näyttelevä Simon Woods. Näyttelijänvaihdos tuntuu jakavan mielipiteitä, mutta minusta Woodsin kylmä, vähäeleinen tulkinta hahmostaan on mahtava ja magneettinen. (Ensimmäinen Octavianus oli myös mahtava, mutta vaihdos oli ikävä kyllä melkoisen välttämätön. Poika oli liian nuori näyttelemään valtaan nousevaa Octavianusta. Myös näyttelijöiden samannäköisyydessä ja -oloisuudessa on minusta onnistuttu hienosti.)


Pidän myös Lucius Vorenuksesta ja Titus Pullosta. Kukapa ei pitäisi?

Yksi asia minua mietityttää aina kun katson miesten yhteisiä kohtauksia. Vorenuksen pitäisi olla fiksu johtajatyyppi, Pullon tyhmä (vaikkakin ehkä käytännöllisen nokkela) rivisotilas. Right? Miksi Pullolla sitten on kautta linjan silmissään fiksumpi katse kuin kaverillaan?

Olen tullut siihen tulokseen, että fiksua katsetta on hankala piilottaa. Olen nähnyt keskiälyisen oloisten näyttelijöiden esittävän valkokankaalla säkenöivää älykköä. Helppohan se on, kun nokkelat vuorosanat ovat valmiina. Älykkään katseen voi jossain määrin feikata, mutta olen tullut siihen tulokseen, että jos ihmisen silmien takaa loistaa skarppi äly, sitä on tosi vaikea kätkeä, vaikka muuten eläytyisikin nautinnolla tyhmään hahmoonsa.

Tällä olen vaivannut päätäni useimmissa Rooman jaksoissa viime aikoina. Outoa? Ehkä, mutta tulipa kirjoitettua.

En mie edes tiiä, onko Ray Stevenson mitenkään erityisen fiksu. Eipä joka tapauksessa osaa vakuuttaa minua yksinkertaisena sotilaana - mikä paradoksaalisesti on tehnyt hahmosta suuren suosikkini.

(Vielä yksi vaihtoehto on, että Kevin McKiddillä on jotenkin harvinaisen tyhmä katse. Ei tarkoitettu loukkaukseksi. :P)

No, kumpi on kumpi?