ARVIO: Skins, 3. tuotantokausi

On se kumma. Mikä niissä ristiin panevissa, päihteitä täysin järjettömästi käyttävissä teineissä muka viehättää?


Vai onko se kumma? Skins on tasalaatuisen hyvä. Se on kekseliäästi kuvattu ja käsikirjoitettu. Näyttelijät ovat ikäänsä nähden hämmästyttävän lahjakkaita. Ja jotenkin sitä sekopäistä "kaikki naivat kaikkea mikä liikkuu" -meininkiä on hauska katsella. Varsinkin, kun pääsee yli siitä harhasta, että sarja edes yrittäisi olla millään lailla realistinen.

Tässä kaikessa juoni näyttelee mitättömän pientä roolia. Se on pohjimmiltaan melko tyypillistä "kuka lopulta saa kenet"-saippuaoopperaa, mutta onnistuu vaikuttamaan suuremmalta.

Äskeiset kappaleet pätevät sataprosenttisesti sarjan 1. ja 2. tuotantokauteen, mutta pääosin myös tähän kolmoseen, jossa on uudet hahmot ja näyttelijät. Räväkkä veto sekin. Jos halutaan kertoa nuorista, kerrotaan sitten nuorista. Vältetään kaikki Beverly Hills 10 vuotta myöhemmin -syndroomat.


Näyttelijöiden lahjakkuuden ylistämisestä täytyy kolmoskaudella hiukan tinkiä: sankariksi tarkoitettu Freddie jää puisevaksi pökkelöksi, koska rooliin valittu Luke Pasqualino (kuvassa vasemmalla) on selkeästi enemmän komea kuin lahjakas. Toisaalta on hämmentävää, että sarjaan on onnistuttu kaivamaan noinkin näyttelijäntaitoiset identtiset kaksoset! Luulisi olevan vaikeaa.

Puiseva sankari muodostuu sarjan edetessä vakavaksi ongelmaksi, koska hänen pitäisi olla mukana piinaavan jännittävässä kolmiodraamassa. Draamasta ei tule millään lailla jännittävää, koska sankarittaren ristiksi ei parhaalla tahdollakaan voi toivoa tuollaista ankeaa pökkelöä. Jännitä siinä sitten. Toivoin loppuun asti yllätysratkaisua X, ihan millaista tahansa.


Sankaritar on kyllä lumoava. Hahmo, jonka idea on olla niin upea ja vangitseva, että KAIKKI rakastuvat ja ylistävät kauniiksi, on lähes aina epäuskottava. Yleensä katsoja suostuu pitkin hampain hyväksymään draaman todellisuuden: kaikki rakastuvat tuohon siksi, kun se on tämän homman tähti. Kaya Scodelarion Effy on kuitenkin oikeasti kaunis ja hypnoottinen. Suostun uskomaan, että kaikki rakastuvat.

Sääli vain, että hahmoa oli pakko pehmentää, kun hän siirtyi sivuhahmosta päähenkilöksi. Olinkin miettinyt, miten tuollainen hahmo VOI olla riittävän moniulotteinen kantamaan sarjaa. Olin toivonut, että voisi olla. Ei voinut olla. Piti muuttua.


Myös kolmiodraaman kolmatta osapuolta pitää kehua. Oikeastaan varsinkin häntä. Jack O'Connell, Cook. En olisi uskonut, että noin vastenmielisestä hahmosta saa sarjan kiehtovimman. Luen asian sekä näyttelijän että käsikirjoittajien ansioksi. Ennakkoluuloton idea, jonka O'Connell on kyllin lahjakas toteuttamaan uskottavasti. Vulgaarin, ruokottoman naistenmiehen nostaminen epätodennäköiseksi (anti)sankariksi on ehdottomasti kolmoskauden kiehtovin elementti ja paras ansio.


Saippuajuonten puolesta kolmoskausi häviää kakkoselle ja ykköselle. Tylsää kolmiodraamaa painotetaan liikaa. Toivottavasti neloskausi on jännempi ja sisältää uusia kuvioita. Nämä ehdittiin kaluta NIIN loppuun. Ei riittävästi yllätyksiä.

Tulipa silti valvottua yömyöhään jaksojen parissa. Sarjassa on jotain hämmentävän koukutavaa, ja saatoin valvoa puolitoista tuntia pitempään kuin olin ajatellut, kun oli pakko katsoa jakso loppuun ja sitten vielä seuraavakin. Nyt odotan nelosta kuin kuuta nousevaa.

Nyt loppui Mad Men (Nelonen, ke klo 22.00).

Katsottavat ohjelmat käyvät vähiin. Kesän lähestymisen huomaa. Huoh.

Sinänsä hyvä asia: ehdin tehdä enemmän muuta, ja ehkä jopa katsoa digiboksilta pois osan sinne kertyneestä.

Nykyään "tällä hetkellä seuraan" -lista on pysynyt autiona senkin vuoksi, että digiboksi tallentaa kiinnostavia sarjoja, joista en välttämättä ehdi katsoa jaksoakaan kun sarja vielä pyörii TV:ssä. Sarjan loputtua saatan katsastan sen, huomata hyväksi ja katsoa kokonaan... mutta olenko missään vaiheessa "seurannut sitä TV:stä"? Hmm.

Ehkä ko. listan alle kuuluisi "tällä hetkellä katson digiboksilta" -lista. Kuulostaa järkevältä, itse asiassa.

Mad Menistä piti sanomani, että se on hyvä sarja. Toisinaan olen ehtinyt miettiä, onko se yliarvostettu, muttei se pitemmän päälle ole. Usein paljon mitään ei tapahdu, mutta juuri siksi vähäeleisyydestä erottuvat dramaattiset hetket ovat sitä näyttävämpiä. Viimeinen jakso kohosi yllättävän suureen draamaan, joka ei ehkä olisi tuntunut suurelta muualla, mutta tässä suuni loksahti auki. Kerrassaan koskettavaa. (Viittaan Peggyn ja Peterin keskusteluun.)

Erityisen kiehtovaa on, miten luontevaksi 50-60-lukujen todellisuus on muodostunut. Ekoissa jaksoissa oli vaikeaa päästä yli itsetarkoituksellisuuden tunteesta: jokainen sisällä poltettu savuke ja miehiä alistuvasti palveleva nainen tuntui alleviivaavalta, sosiaalipornomaiselta kikalta, todella epärealistiselta, samastuminen vaikeaa tai mahdotonta (varsinkin näin itseään elättävänä naisena). Nyt ko. asiat ovat itsestäänselvyyksiä, sarjan todellisuus ehyt, ja hahmojen odottaa käyttäytyvän siihen sopivalla tavalla. Jos joku toimii yllättävän modernisti, se tuntuu kevyesti yhtä oudolta kuin sisätupakat alussa. Eikä historiallisuus ole itsetarkoituksellista. Kaikki fiktion maailmat ovat fiktiivisiä. Tämä fiktiivinen maailma sattuu sijaitsemaan 60-luvulla, muttei määrity vain ko. elementin kautta.


January Jones on minusta ihanan kaunis nainen varsinkin tuollaiseksi posliininukeksi laitettuna (ja ihana nimi, vieläpä oikea, ei taitelija-!). Ja totta kai seksipommisihteeriä (Christina Hendricks) pitää myös arvostaa, kurvit kunniaan.

(Seksikkäitä miehiä sarjassa ei varsinaisesti ole. Tai, no... Jon Hamm ei sytytä minua haastatteluissa / oikeassa elämässä, mutta hahmonsa on ajoittain melko vastustamaton.)

Shakespeare Re-Told (YLE1 pe klo 23.30)

YLE on muuten uusinut BBC:n moderneja Shakespeare-filmatisointeja vuodelta 2005 nimikkeellä William S.

Tänään tulee viimeinen, The Taming of the Shrew. Shakespearen sovinistisin näytelmä (jota ainakin yksi Glasgow'n luennoitsija koki mestarin itsensäkin parodioivan kypsemmässä myöhemmässä työssään Much Ado About Nothing) ei meinaa toimia nykyajassa millään realistisella tasolla, mutta kiinnostava se ainakin on.

Lähinnä halusin päästä sanomaan, mitä viimeksi ajattelin: Rufus Sewell on omituisessa roolissaan niin vetävä, että huh. (Ja livenä odottamattomasti seksikkäämpi kuin Jude Law, kun sattumalta näin molemmat Lontoossa punaisella matolla.)

"You do that again, and I'll hit you back. Harder." Alkoi ihan heikottaa.

Band of Brothers - HBO:n laatudraamaa

Kylläpä TV:stä tulee tällä hetkellä hyvää ohjelmaa. Varsinkin YLEn ohjelmisto näyttää mainiolta. Yleensä kesän pitäisi olla heikkoa aikaa, mutta tämä näyttää minusta paremmalta kuin kevät. Ikävää vain, että lähden heinäkuuksi maasta ja kaikki mahdollinen katselu kärsii.

Band of Brothers (YLE1 ke klo 22.40) on laadukkaaksi kehuttu sarja, jota en ollut vielä koskaan nähnyt. Nyt olen katsonut kaksi ensimmäistä jaksoa, ja laadukashan se tosiaan on. Näyttelijät ovat hienoja, ja sotaa kuvataan hyvin realistisen oloisesti. Niin realistisesti, että minun on äärettömän vaikea samastua sarjan hahmoihin: en voi käsittää, että he ovat vapaaehtoisesti keskellä kaaosta ja kuolemaa. (Kaikki eivät toki olleet II maailmansodassa vapaaehtoisesti, mutta amerikkalaiset olivat.) Kiehtovaa heitä on silti katsoa.


En ole kokenut sotaa toistaiseksi liian ahdistavana. Ihmetyttää tosin, vieläkö siinä riittää kuvattavaa kahdeksan jakson verran. Vai siirtyyköhän sarjan loppuosa kuvaamaan sodan jälkeistä aikaa?

No, katsomalla kysymyksiin saataisiin vastaus. Ikävä kyllä vietän viisi viikkoa Italiassa, joten tämäkin sarja menee aivan harakoille. Taida sentään ehtiä mukaan loppuhuipennukseen... juuri ja juuri. Liekö sen arvoistakaan sitten. Huoh. No, kai tämä uusitaan taas.

Erityisen vaikutuksen minuun on tehnyt Damian Lewis (päärooli, Winters). Taas kerran. Aivan aukotonta näyttelijäntyötä, ja vielä vieraalla aksentilla. En olisi ikinä arvannut miestä britiksi, ellen tietäisi. (Okei, muistan näistä kahdesta jaksosta tasan yhden kohdan, jossa hätkähtäen mietin, että mikäs engelsmanni nyt puhui. Sitten tajusin, että se oli Lewisin vuorosana. Jonkinlainen lievä lipsahdus, jonka olisin unohtanut saman tien, ellen olisi aiemmin erityisesti miettinyt asiaa.)

Tom Lenk + Britney-biisi + Gethsemane

Tämä on parasta, mitä olen nähnyt kuuteensataan vuoteen. Voisiko Tom Lenk olla ihanampi?

Olin muutenkin jo myyty, mutta viimeinen puoliminuuttinen on tosiaan Jesus Christ Superstaria.

Harmi, ettei nörttitrio olisi ikinä mahtunut muutenkin ylitäyteen Once More with Feelingiin. Osaavat vissiin kaikki laulaa.

(Kenties selitys ei-fanaatikoille? Tom Lenk on Buffyn Andrew. Henk. koht. ehkä lempihahmoni koko show'ssa... no, en ehkä voi sanoa ihan noin. Paitsi jos mietitään pelkkää seiskakautta, jolloin esimerkiksi Xander ja Giles on kutistettu varjoiksi itsestään. No, joka tapauksessa Andrew tasapainoilee suosikkihahmokisan ylitäydellä jaetulla ykkössijalla. Ehdottomasti.)

Lisää Torchwoodista + Elämäni paras vieraileva näyttelijä -palkinnon saa...

Olin joka tapauksessa kirjoittamaisillani Torchwoodista, joten taidan vastata äskettäin saamaani, alle kopioituun kommenttiin tässä kirjoituksessa. (Onks ihmisten oikeesti pakko sanoa "postaus"? ...se ei ole suomea.)

Hei, tämän postauksen ansiosta huomasin tämän sarjan alkamisen aikoinaan, kiitoksia siitä. Tosin muutaman jakson katsomisen jälkeen oli lopetettava, kun sarja ei sitten kuitenkaan ollut saman tyyppinen kuin Doctor Who ja henkilöt, varsinkin Owen, alkoivat ärsyttää suunnattomasti. Oletko itse jaksanut vielä seurata sarjaa?

Palasin nyt kommentoimaan, koska näin tämän viikon jakson ihan sattumalta ja ilokseni lopussa kuului Tardisin ääni ja puhuttiin tohtorista... Odotukset ovat siis korkealla huomisen jakson suhteen! T: Doctor Who -fani

Sarja on tosiaan melkoisen epätäydellinen, mutta olen sitä kuitenkin jaksanut katsoa... lähinnä aiemmin ylistämäni silmänilon vuoksi. Se Owen on kieltämättä melko ahdistava hahmo, enkä kauheasti välitä isoja silmiään muljauttelevasta Gwenistäkään, mutta muut ovat mielestäni ihan jees. Seassa on ollut muutama oikeesti aika hyvä jakso (esim. semmoinen kuin Out of Time, numeroa en jaksa nyt tsekata), mutta välillä myös ihan hirveää skeidaa. Hahmoihin tai maailmaan ei mielestäni ole päästy pitkäjänteisesti sisälle. Enkä voi kuin huokaillen kuvitella, miten paljon syvemmin Buffy olisi käsitellyt samoja sinänsä kiinnostavia juonikuvioita. Tehnyt niistä metaforia (eiku allegorioita?) jostain suuremmasta. Siitä ei ole tässä jälkeäkään.

Olet ehkä jo ottanutkin asiasta selvää, mutta jos jäit ihmettelemään, mitä ne Tardis-äänet olivat ja mitä jaksojen välillä oikein tapahtui, niin kyseessähän oli ykkös- ja kakkoskauden välinen aukko, jonka aikana Jack tosiaan kävi sompailemassa Tohtorin luona. Seikkailun näkee kuitenkin vain Dr Whon puolella, ja Torchwood jatkui nyt tapahtumien jälkeisestä tilanteesta.

Sitten se, mistä minun alun perin piti kirjoittaa. Tästä tokan kauden ekasta jaksosta nautin aivan suunnattomasti. Ensinnäkin: Mielestäni se toimi varsinkin dialogin tasolla oikein kivasti. Käsikirjoitusryhmä oli päättänyt skarpata.

Tärkeintä kuitenkin oli... James Marsters. Spike! Spike! Spike!


Marstersin pahapoikavampyyri kuului aina ykkösjuttuihini Buffyssa. Vain fiktiivinen hahmo voi olla samaan aikaan niin tyly mutta silti sielukas, S&M-henkinen mutta romanttinen, katufiksu mutta syvällinen. Iso osa ansiosta kuuluu Marstersille, joka esitti hahmoaan todella moniulotteisesti. (Hän kuulemma yritti koko ajan tosi kovasti, koska pelkäsi vakavissaan, että katsojat lakkaavat hetkenä minä hyvänsä pitämästä liian kamalia asioita tekevästä hahmosta. Kaikkea vielä.)

Olihan se nyt sitten kiva, että saimme jakson verran lisää Spikeä aivan toisessa sarjassa. Marstersin Torchwood-hahmo on nimittäin täydellinen Spike-klooni hiusten väriä lukuun ottamatta. (Ja vailla kaikkea omaatuntoa ja inhimillisyyttä, jonka hahmo omaksui Buffyn edetessä. Kakkoskauden alun täyspaha tappaja-Spike siis.) Jopa aksentti oli sama, missä ei ole mitään järkeä, koska Marsters on amerikkalainen ja kapteeni Jack puhuu amerikkalaisella aksentilla. Miksi ihmeessä vanha kollega siis puhuukin brittienglantia? (Kuulemma siksi, että Marsters halusi näytellä paikallisella aksentilla, asenteella "maassa maan tavalla".)

Marstersin piti alun perin esiintyä Buffyssa vain kakkoskauden alussa, mutta hän sai niin katsojat kuin käsikirjoittajatkin rakastumaan hahmoonsa ja kaappasi lopulta show'n itselleen siinä määrin, että viimeisillä kausilla sarja keskittyi häneen enemmän kuin muihin sivuhahmoihin yhteensä. Samaa (toki toteutumatta jäävää) potentiaalia on aistittavissa tässäkin. Spiken tavoin kapteeni John on loistava sarkastinen sivuhahmo, joka kyseenalaistavalla läsnäolollaan sähköistää jokaisen kohtauksensa ja tekee myös tylsistä hyvishahmoista ympärillään äkkiä moninkertaisesti mielenkiintoisempia.

Olin aivan täpinöissäni koko jakson ajan. Se johtui sekä sarjan aidosti aika hauskaksi yltyneestä dialogista että siitä, että sain katsella Marstersia elementissään. Kuka olisi uskonut, että Spikea saataisiin ruudulle lisää vielä Buffyn loppumisen jälkeenkin?

Doctor Who + Queer as Folk = Torchwood?

Doctor Whon synkempi pikkuveli hurmasi minut ensi silmäyksellä.

Torchwoodin alkuasetelmasta tuli mieleen emosarja Doctor Who. Söpösti korneista hirviöistä ja itsetietoisesta camp-asenteesta tuli mieleen Buffy. K-15-elementeistä tuli mieleen (sekä 2000-luvun Doctor Whon että tämän luojan) Russell T. Daviesin aiempi mestariteos Queer as Folk (joka minun kirjoissani on mahdollisesti paras koskaan tehty sarja). Yhdistelmä = nerokas!

Mistäkö on kyse? Sana "Torchwood" on anagrammi sanoista "Doctor Who". Se oli alkujaan yksinkertaisesti Doctor Who:n tuotantomateriaalista salassapitosyistä käytetty koodinimi. Russell T. Davies oli ollut kehittämässä aikuisemmalle yleisölle suunnattua yliluonnollista sarjaa jo ennen Doctor Who -projektia. Kun idea herätettiin eloon spin off -sarjan muodossa, se sai nimekseen Torchwood. Sarja tapahtuu samassa maailmassa kuin Doctor Who, ja monet hahmot vierailevat sarjoissa ristiin. Mutta siinä missä Doctor Who on aina ollut koko perheen kamaa, Torchwoodin maailmassa nähdään myös seksiä ja synkempiä juttuja.


Mutta nyt on oltava rehellinen. En tiedä, olisivatko pelkkä herttainen camp-henkisyys ja dialogiltaan hykerryttävän sutjakas, mutta juoneltaan hivenen aukkoinen (tai hätäinen?) avauskäsikirjoitus vieneet minulta jalkoja alta, ellei päähenkilö Captain Jack Harkness olisi tehnyt sitä. "Sex on legs" on idiomi, jota nyt haluaisin käyttää. Minuun näköjään vetoaa aivan täysillä tällainen käsittämätön, muovinen täydellisyys. (Onneksi tunnen aika monta naista, joita se oksettaa - perusmiehilläkin lienee maailmassa vielä toivoa. ;) Tai no, analysoidaanpa asiaa hetken aikaa. Yli-itsevarma, dominantti käytös? Check. Huomiota herättävät, tietäväiset silmät? Check. Bling! Yhtälö osoittautui odotettua yksinkertaisemmaksi.

Tätä loppuosaa pyydän maailmalta anteeksi jo etukäteen. Musikaalit seuraavat minua elämäni joka alalle, vaikken edes yritä. Vannon, että ihastuin hahmoon ja näyttelijä John Barrowmaniin ihan ilman taustatietoja. Kun sitten lähdin tutkimusmatkalle Internetin ihmemaahan (kuten pakkomielteenäni tällaissa tilanteissa on :D), tajusin, että tämä jätkähän on raskaan sarjan musikaalitähti! Niinku oikeesti. Esiintynyt lukuisissa isoissa West End -musikaaleissa, saavuttanut vakiintuneen aseman, julkaissut levyjä, istunut viime vuosien musikaalitähtienetsintäohjelmien tuomaristoissa Andrew Lloyd Webberin rinnalla. Olen jopa nähnyt hänet The Producers -leffassa, jossa hän lauloi Springtime for Hitlerin. Tottahan se on, kun nyt mietin. Hehe. Mutten olisi ikinä tajunnut yhteyttä omin avuin.

Nythän sitten on niin, että Barrowman on tästä lähin idolini numero yksi. Musikaalitähteys räjäytti potin - tuosta ei enää pakkaus parane. Tai no... ehkä sittenkin: kaiken ihmeellisyyden lisäksi mies on kotoisin Glasgow'sta. (Sieltä hän tosin muutti yhdeksänvuotiaana Yhdysvaltoihin, eli Torchwoodin aksentti on aito. Mutta nyt hän on asunut Britanniassa jo kauan ja puhuu kuulemma sukunsa kanssa edelleen skottiaksentilla.)

Loppukommenttina on vielä kysyttävä: miten se voi olla 40-vuotias?!?! Olisin veikannut 29. Jos yläkanttiin, niin 32. Mutta se onkin sit 40. Meinasin tippua tuolilta.


Palataksemme Torchwoodiin: sarjalla on muitakin avuja kuin päähenkilönsä, vaikka tästä pelottavaksi muodostuneesta tekstistä voisi päätellä toisin. Tarkoitin, mitä sanoin avauskappaleessa. Ja aion ehdottomasti jatkaa katselemista.