ARVIO: Skins, 3. tuotantokausi

On se kumma. Mikä niissä ristiin panevissa, päihteitä täysin järjettömästi käyttävissä teineissä muka viehättää?


Vai onko se kumma? Skins on tasalaatuisen hyvä. Se on kekseliäästi kuvattu ja käsikirjoitettu. Näyttelijät ovat ikäänsä nähden hämmästyttävän lahjakkaita. Ja jotenkin sitä sekopäistä "kaikki naivat kaikkea mikä liikkuu" -meininkiä on hauska katsella. Varsinkin, kun pääsee yli siitä harhasta, että sarja edes yrittäisi olla millään lailla realistinen.

Tässä kaikessa juoni näyttelee mitättömän pientä roolia. Se on pohjimmiltaan melko tyypillistä "kuka lopulta saa kenet"-saippuaoopperaa, mutta onnistuu vaikuttamaan suuremmalta.

Äskeiset kappaleet pätevät sataprosenttisesti sarjan 1. ja 2. tuotantokauteen, mutta pääosin myös tähän kolmoseen, jossa on uudet hahmot ja näyttelijät. Räväkkä veto sekin. Jos halutaan kertoa nuorista, kerrotaan sitten nuorista. Vältetään kaikki Beverly Hills 10 vuotta myöhemmin -syndroomat.


Näyttelijöiden lahjakkuuden ylistämisestä täytyy kolmoskaudella hiukan tinkiä: sankariksi tarkoitettu Freddie jää puisevaksi pökkelöksi, koska rooliin valittu Luke Pasqualino (kuvassa vasemmalla) on selkeästi enemmän komea kuin lahjakas. Toisaalta on hämmentävää, että sarjaan on onnistuttu kaivamaan noinkin näyttelijäntaitoiset identtiset kaksoset! Luulisi olevan vaikeaa.

Puiseva sankari muodostuu sarjan edetessä vakavaksi ongelmaksi, koska hänen pitäisi olla mukana piinaavan jännittävässä kolmiodraamassa. Draamasta ei tule millään lailla jännittävää, koska sankarittaren ristiksi ei parhaalla tahdollakaan voi toivoa tuollaista ankeaa pökkelöä. Jännitä siinä sitten. Toivoin loppuun asti yllätysratkaisua X, ihan millaista tahansa.


Sankaritar on kyllä lumoava. Hahmo, jonka idea on olla niin upea ja vangitseva, että KAIKKI rakastuvat ja ylistävät kauniiksi, on lähes aina epäuskottava. Yleensä katsoja suostuu pitkin hampain hyväksymään draaman todellisuuden: kaikki rakastuvat tuohon siksi, kun se on tämän homman tähti. Kaya Scodelarion Effy on kuitenkin oikeasti kaunis ja hypnoottinen. Suostun uskomaan, että kaikki rakastuvat.

Sääli vain, että hahmoa oli pakko pehmentää, kun hän siirtyi sivuhahmosta päähenkilöksi. Olinkin miettinyt, miten tuollainen hahmo VOI olla riittävän moniulotteinen kantamaan sarjaa. Olin toivonut, että voisi olla. Ei voinut olla. Piti muuttua.


Myös kolmiodraaman kolmatta osapuolta pitää kehua. Oikeastaan varsinkin häntä. Jack O'Connell, Cook. En olisi uskonut, että noin vastenmielisestä hahmosta saa sarjan kiehtovimman. Luen asian sekä näyttelijän että käsikirjoittajien ansioksi. Ennakkoluuloton idea, jonka O'Connell on kyllin lahjakas toteuttamaan uskottavasti. Vulgaarin, ruokottoman naistenmiehen nostaminen epätodennäköiseksi (anti)sankariksi on ehdottomasti kolmoskauden kiehtovin elementti ja paras ansio.


Saippuajuonten puolesta kolmoskausi häviää kakkoselle ja ykköselle. Tylsää kolmiodraamaa painotetaan liikaa. Toivottavasti neloskausi on jännempi ja sisältää uusia kuvioita. Nämä ehdittiin kaluta NIIN loppuun. Ei riittävästi yllätyksiä.

Tulipa silti valvottua yömyöhään jaksojen parissa. Sarjassa on jotain hämmentävän koukutavaa, ja saatoin valvoa puolitoista tuntia pitempään kuin olin ajatellut, kun oli pakko katsoa jakso loppuun ja sitten vielä seuraavakin. Nyt odotan nelosta kuin kuuta nousevaa.

Click! (Nelonen tänään su 14.6. klo 21)

Tänään telkkarista tulee leffa, joka sai minut tekstittäessäni itkemään kuin vesiputous. Ihan vaan, jos joku haluaa tarkistaa, reagoiko samalla tavalla. (Mulle tää oli jotenkin sellainen "kivikin itkisi" -elämys, vastoin KAIKKIA odotuksia.)

Mielestäni en kuitenkaan tekstittänyt Neloselle, joten tässä on vissiin eri tekstit? Outoa sinänsä. Pitäisi ehkä tarkistaa, onko samat, koska silloin multa pimitetään uusintakorvauksia.

South Park on tällä kaudella ollut aika jees.

Jäljellä on vielä kaksi jaksoa. Viisi on jo tullut. Joukossa ei ole ollut yhtään pohjanoteerausta, ainakin yksi mestariteos kyllä.

Jakso 1303, Margaritaville, ylsi suorastaan eeppisiin mittasuhteisiin rinnastaessaan ihmisten kohtalonuskoisen laman pelon kristinuskoon. Leukani loksahti lattiaan. Jakso oli ehdottomasti parasta sitten viime kauden Britney-jakson (1202).

Josta muuten haluankin nyt kirjoittaa, koska en näköjään ole kirjoittanut, ja se oli kenties paras koskaan näkemäni TV-puolituntinen. Oikeesti. Haukoin henkeä ja - myönnetään pois - lopussa itkin. Elämys oli vaikuttava monella tasolla, joista yksikään ei ollut karun animaation ja WC-huumorin taso.

Mikäli pelkäätte samaa kuin minä: ei, jakso ei pilkkaa Britneyä, vaikka jakson nimen (Britney's New Look) nähdessäni ainakin minä ajattelin: "Ei voi olla. Onko pakko? Eikö sitä tyttöparkaa voisi jättää rauhaan?"

Nimenomaan.

South Park 1202, Britney's New Look. Katsokaa se jollakin Internetin kymmenistä southparkinkatselusivustoista sitä odotellessa, että virallisen southparkstudios.com-sivuston ilmainen jaksokirjasto avautuu myös pohjoismaalaisille. Ja kaveriksi 1303, Margaritaville.


Tulipa kirjoitettua kaikenlaista. Alun perin tulin kertomaan, että nauroin tälle laululle vedet silmissä ja mahaani pidellen. Varsinkin loppuosalle. Kappale avautuu paremmin jakson 1305 (Fishsticks) myötä, mutta aika absurdi on koko jakso, joten absurdiutta voi ehkä arvostaa sellaisenaankin. Trey Parker, olet mun musikaalijumala.

Jesus Christ Superstar tulee taas.

Tuo alkuperäinen 70-luvun hippiversio, maanantai 13.4. MTV3 klo 11.45. Musiikillisesti ei paras, mutta sisältää karismaattisen Jeesuksen.

Onhan nyt sentään pääsiäinen.

En kylläkään tiedä, miksi leffa tulee Jeesuksen ylösnousemuksen päivänä, vaikka loppuu Jeesuksen kuolemaan (jos tuo spoilasi liikaa, kannattaa ehkä parantaa kristinuskon tuntemustaan ;). Ehkä musikaali olisi muille päiville liian hilpeä juttu.

Pushing Daisies (Sub ti klo 22.00)

Olen nyt katsonut kolme (vai neljäkö jo... ei, kolme) jaksoa tätä ilahduttavaa ja innovatiivista sarjaa. Tykkään.

Onhan sarja häiritsevyyteen asti samantyylinen kuin Amelie, varsinkin kerronnan osalta, mutta onnistuu useimmiten olemaan olematta samalla lailla ärsyttävä kuin Amelie.

Tärkeimpänä erona se, että keskushenkilö ei ole helvetin ärsyttävä. Kaikkea muuta. Se on aika ihana. En ollut tätä ennen nähnyt Lee Pacen viehätystä (Wonderfallsista muistan lähinnä kulmakarvat negatiivisessa mielessä, Miss Pettigrew Lives for a Dayssa ajattelin, että karismaattinen kaveri, mutta harmi ettei muuten ole tyyppiäni). Nyt näin viehätyksen kertaheitolla. Kukaan, joka näyttelee silmillään tuolla tavalla, ei voi olla kiinnittämättä huomiotani. Vika olikin hahmoissa. Tämä on niitä miehiä, joiden pitäisi aina näytellä kidutettuja, sisäisten ristiriitojen repimiä hahmoja. The Fallin näin sittemmin, yhtä ihana suoritus samasta syystä.

Öö, tarkoitukseni ei varsinaisesti ollut vouhkata näyttelijästä vaan kenties kertoa, miksi pidän sarjasta muutenkin. Syy 2 (tärkein): aito omaperäisyys on aina hyvästä. Pidän surrealistisista, absurdeista asioista. Siitä, ettei fiktiossa pelottavia, hengengaarallisiakaan asioita tarvitsekaan pelätä hysteerisesti, vaan niihin on normaalia suhtautua kevyesti ja... äh, kääntäkää itse "flippant", sitä yritän sanoa. Tämä sarja nyt vaan sattuu sopimaan minulle, vaikka joskus maaninen kertoja alkaakin ärsyttää samalla lailla kuin Ameliessa.


Sitten olisi vielä syy 3, joka on sivuseikka kahteen ekaan verrattuna, odottamaton bonus: Tiesin etukäteen, että musikaalitähti Kirstin Chenoweth esiintyy tässä. (Pikkuruinen blondi on iso nimi, mm. Broadwayn alkuperäinen Glinda Wickedissä.) EN kuitenkaan tiennyt, että sehän laulaakin! Makeeta. Ja erittäin hyvin sarjan maailmaan ja tunnelmaan sopivaa. Kaikki hyvät jutut liittyy tavalla tai toisella musikaaleihin, halusin tai en (ja halusivatpa muut tai eivät :D). Näin se vaan on. (Ai niin, ja vielä. Toinen niistä tädeistä, Ellen Greene, on myös musikaalitähti, Little Shop of Horrorsin Audrey. Mutta hänen Audrey-tulkintansa on makuuni ihan liian hölmö ja sössöttävä, joten en ole suurin fani.)

Niin, ja sarjahan on jenkeissä jo lopetettu. Ei siitä sen enempää. Ei auta surra. Pitää nauttia täysin siemauksin siitä, mitä on. Näin vahvat fantasiaelementit eivät varmaan sovi kaikille, mutta suosittelen sarjaa silti.

Ugly Betty alusta Nelosella ma - pe klo 17.00!

Ugly Betty on huippusarja. Nyt siihen on tilaisuus päästä alusta asti mukaan, kun Nelonen alkaa uusia sitä arkisin klo 17.



Tänään, maanantaina, kaikilla on tilaisuus tsekata, tekeekö ensimmäinen jakso heihin yhtä hyvän vaikutuksen kuin se minuun teki. Tunsin jo ensimmäisen tunnin aikana kiintyväni henkilöihin. Sellaista tapahtuu TV:n maailmassa vain aniharvoin (kröhömBuffykröhöm).

Skins (Sub, ti klo 21.00)

Minun on pitänyt jo todella pitkään kehua Subin hankkimaa Skins-nu...

Hmm. Meinasin kirjoittaa "nuortensarjaa", mutta se lienee turhan suppea määritelmä, jos sarja uppoaa näin hyvin aikuiseenkin. "Draamasarjaa"? Vaikka sitä.


Skins on Briteissä kohonnut suorastaan kulttimaineeseen ja voittanut palkintoja. Eikä suotta. Se on loistavasti käsikirjoitettu, kuvattu ja näytelty. Sen ääreen liimautuu väkisin. Tämä on ensimmäinen sarja... sitten Ozin uusintakierroksen?... jota oikeasti odotan jo päiväkausia etukäteen.

Jenkkisarjoihin verrattuna sarja sisältää suorastaan typerryttävän annoksen todentuntuisuutta. (Angstaavatko oikeat teinit kuukausikaupalla kuvauksellisella rannalla melodramaattisista pikkuaikuisten O.C.-sydänsuruistaan? Vai istuvatko he kenties koulussa ja käyvät bileissä tekemässä vastuuttomia asioita, joita useimpia alaikäiset eivät saisi tehdä?) Toivon, ettei Skinsin bile- ja huumekulttuuri täysin kuvaa keskivertobrittinuorten todellisuutta. Lievä liioittelu on kuitenkin sata kertaa parempi asia kuin kiiltokuvahahmot ja sokerinen siloittelu. Lisäksi huumeet ovat Briteissä niin paljon halvempia ja yleisempiä kuin Suomessa, etten ikävä kyllä edes ole varma liioittelun asteesta.

On suunnattoman kurjaa, että minulta jäi iso osa 1. tuotantokaudesta väliin Italiassa ollessani. Olen hyvin vakavissani harkinnut DVD-paketin ostamista. Saatanpa sen tehdäkin. Voisin ostaa 1. ja 2. kaudet, koska ne ovat itsenäinen kokonaisuus: sarjan hahmot lähtevät yliopistoon ynnä muihin uusiin seikkailuihin, ja syksyllä 2008 alkavalle seuraavalle kaudelle palkataan kokonaan uusi näyttelijäkaarti. Tämä on tavallaan haikeaa, mutta silti kannatettavaa. Teinihahmojen yhdessä pitäminen lukion jälkeen on sarjoissa aina keinotekoista. Elleivät he nyt sitten ole kaikki niin työväenluokkaisia, että menevät suoraan töihin - mikä Britanniassa olisi oudompaa kuin Suomessa. Oikeat teinit lähtevät eri yliopistoihin. Heitä ei voi enää seurata yhdessä. Siinä se.

Ihastuin sarjaan aivan muiden ansioiden kautta, mutta nyt siirrytään taas musikaalirintamalle. Sori vaan - en tiedä, miten näin aina pääsee käymään. Toissaviikolla alkaneen 2. tuotantokauden alussa minuun on tehnyt aivan erityisen vaikutuksen Mitch Hewerin esittämä söpöinen homopoika Maxxie, joka tanssii niin loistavasti, että ruutu kuumenee, ja osaa viimeviikkoisen koulumusikaaliesiintymisensä perusteella laulaakin. Hahmo haluaa lukion jälkeen lähteä West Endiin koe-esiintymään, eikä minulla ole epäilystäkään siitä, että näyttelijä voisi oikeastikin pärjätä siellä. Voisin katsoa tyypin tanssia vaikka viikon putkeen.

Tanssia... ja sen jälkeen muutakin. (Tanssikohtauksesta alkoi 2. kausi ja taas liimauduin ruudun ääreen ensi hetkestä lähtien.)



Musikaalia: (Esiintyvät koulun spektaakkelissa Osama! The Musical. Tähän on leikattu yhteen kaikki musikaaliosat. Hommaan liittyy outo stalker-skenaario, joka varmaan jää hieman hämäräksi koko jaksoa katsomatta.)



Lisää tanssia:

Dr. Horrible's Sing-Along Blog

Pistäydyn hetkeksi pois Italian auringossa vietettävältä blogilomalta kertoakseni TV-tapahtumasta, jota ei edes nähdä TV:ssä vaan Internetissä.


Joss Whedonin käsikirjoittajien lakon aikana luoma verkkomusikaalispektaakkeli Dr. Horrible's Sing-Along Blog on katsottavissa ilmaiseksi Internetissä tämän viikonlopun. Ja vain tämän viikonlopun! (Sen jälkeen show täytyy ostaa iTunesista tai myöhemmin DVD:llä.)

Olen tykännyt kovasti. Eka osa käynnistyy vähän hitaasti (ja vitsitkin tuntuivat omaan korvaani vähän tyhmiltä), mutta toka on jo aivan täyttä rautaa. Aitoa Whedonia. En juksuta.

Tästä pääsee käsiksi kaikkiin kolmeen vartin mitaiseen osaan: http://drhorrible.com.

Vielä kerran: Studio 60 - Life on Mars - Northern Exposure

Ensivaikutelmat osoittautuivat oikeiksi viimeisen uusien sarjojen ryppään kohdalla.

Studio 60 on päässyt viikon odotetuimman sarjan paikalle. Se vaan toimii mulle. Näppärä dialogi, kuumeinen tahti, karismaattiset näyttelijät. On se toisaalta tosiaan kumma, että valitan aina rikosjuttujen ratkomiseen tai ihmissuhteisiin keskittyvien sarjojen yksiulotteisuutta, mutta työhullujen yhtä lailla yksiulotteista elämää jaksan katsoa nikottelematta.

No, toisaalta sarjaan on ympätty mukaan ihmissuhteita huomattavasti enemmän kuin keskivertodekkariin. Juonetkin ovat paljon jatkuvampia. Ei ilmiö siis täysi mysteeri ole. Tästä päästäänkin kätevästi viimeiseen kommenttiin: olisivatpa ihmissuhdekuviot hieman vähemmän ennalta-arvattavia! Sorkinia selkeästi kiehtovat yhdessä työskentelevät ex-puolisot.

Amanda Peet on minusta muuten harvinaisen ihana nyt, kun näyttelee fiksua naista. Ennen se on ollut komedienne muiden joukossa. Tässä se on tyylikäs, sympaattinen ja säihkyväsilmäisen nätti.


Life on Marsia en jaksa katsoa. Siinä on liikaa etsiväntyötä ja liian vähän muuta elämää. Se on varmasti laadukas sarja, mutta ei mua varten.


Northern Exposure on vaan niin symppis. Lähinnä olen naureskellut seuraavalle:

On hassua, että varhaisteininä aistin Fleischmanin ja Maggien aggressiivisen kemian paljon alitajuisemmin. En oikein tiennyt, miksi niiden vehtailujaksoja riitelemisen välillä oli niin tärkeää odottaa kuin kuuta nousevaa. Oli vain. Nyt tuntuu, että katsojaa lyödään viestillä päähän - eihän parin yhteiskohtauksissa muuta tehdäkään kuin alleviivataan kemiaa. Tuntuu miltei tuurilta, että homma toimii silti. Se voisi mennä käsittämättömän pahasti pieleen, mutta Morrow ja Turner onnistuvat tasapainoilemaan raivon ja himon välillä uskottavasti. Suorastaan samastuttavasti. ;)

Lisäksi olen yllättynyt siitä, miten iso rooli inkkari-Edillä on ollut sarjan alusta lähtien. Shelly taas tuntuu toistaiseksi sivuhahmolta. Myöskään seksikäs radio-Chris ei päässyt edes puhumaan pilotissa(!), mutta rooli on onneksi kasvanut jo muutamassa jaksossa.

Studio 60 - Life on Mars - Northern Exposure - Ugly Betty

Ainakin näitä olen katsonut lähiaikoina.

Studio 60 on the Sunset Strip (Sub, ma klo 22) on ilahduttava sarja ainakin kahdella tapaa: (1) Olin West Wingin ensimmäisten kausien fani siitä huolimatta, että mikään sarjan aihepiirissä ei kiinnostanut minua millään lailla. Aaron Sorkinin dialogi oli niin jumalaista, että jäin tuijottamaan tv-ruutua hypnoosissa ja havahduin vasta mainoskatkolle. Tässä on samoja aineksia, vaikka kokonaisuus on vähemmän hypnoottinen. (2) Matthew Perry ansaitsee olla telkkarissa. Aina. Tahdon katsoa häntä aina. Minua ilahduttaa tieto siitä, ettei nokkela sanailu tässä tapauksessa ole illuusiota: mies on livenä ainakin kuusi kertaa hauskempi kuin käsikirjoitettuna. Varsinainen nykypäivän Oscar Wilde (joka tunnettiin siitä, että laukoi spontaanisti tekstiä, jota kokonainen tiimi keskitason komediakäsikirjoittajia olisi joutunut hiomaan viikon).

Life on Mars (Sub, ma klo 21) on kirjoitettu, näytelty, kuvattu ja tuotettu tosi hyvin. BBC-laatua parhaimmillaan. Lisäksi hyvää, hyvin käytettyä musiikkia. Toivoisin, että voisin myös nauttia 70-luvun rujosta maailmasta. Siinä on ensinäkemältä jotain niin luotaantyöntävää, etten ole varma, haluanko katsoa.

Northern Exposure (MTV3, ke klo 14.50) ei ensimmäisen jakson perusteella ole kadottanut viehätystään ajan hampaisiin. Tykkään. Katson uusintakierroksen. Sarja varmaankin elää ja kuolee lähinnä sen varassa, pitääkö tri Fleischmania sympaattisena, samastuttavana hahmona vai ruikuttavana juppina, jota tahtoisi vetää pataan. Itse lukeudun Fleischmanin faneihin, joten sarja toi-mii.

Ugly Betty (Nelonen, ma klo 20) jatkuu. Ugly Betty on sairaan hyvä. Huippunasevaa dialogia, camp-henkeä, hahmot samaan aikaan ylivedettyjä ja samastuttavia. Tulos: täydellinen. Pitäisi kuitenkin ehkä odottaa dvd-boksia, koska sarjan tekstitykset ahdistavat minua. Ei niissä teknisesti vikaa ole, mutta ne paljastavat vitsejä liian aikaisin ja joutuvat tiivistämään konekivääridialogia ahdistavasti. Tahtoo katsoa ilman.

Pakko nopeasti sanoa...

...että 90-luvun suursuosikki Villi Pohjola (Northern Exposure) alkaa tänään (ke) uusintana Maikkarin iltapäivissä! Klo 14.50.

Harmi, että monet ovat tuolloin töissä. Luulen, että katsojia olisi löytynyt parempaankin aikaan suoritetulle uusinnalle. Itse joudun tästä lähtien pitämään tauon töistä keskiviikkoisin kolmen maissa.

Odotan jännityksellä, onko sarja yhtä hyvä kuin teininä ajattelin. Se on tietenkin voinut muuttua ihan huonoksi ja ärsyttäväksi. Toivottavasti ei.


En ole ikinä tainnut nähdä ihan ensimmäistä jaksoa, joten tämä on todella jännää.

Kaksi hyvin erilaista suositusta.

Nelonen on ryhtynyt näyttämään South Parkia aivan alusta arki-illoissa.

En ole toistaiseksi jaksanut katsoa, koska olen nähnyt ekan kauden jaksot jo moneen kertaan. Huomenna (keskiviikkona, klo 23.25) saattaa kuitenkin olla pakko. Silloin näytetään ensimmäinen jakso, jonka perusteella sarjaa saattoi epäillä ensivaikutelmaa kantaaottavammaksi. Jakso on Big Gay Al's Big Gay Boat Ride. Siinä Stanin koira paljastuu homoksi ja löytää paikkansa maailman herttaisimman homon isännöimästä homoeläinten turvakodista. Siellä jokainen saa olla oma itsensä.

Jakso on jotenkin vaan niin sympaattinen, ettei sitä voi katsoa hymyilemättä. Siitä alkaa myös Stanin ura eläinten ystävänä. (Sarjassa on jatkuvuutta ja sisäistä logiikkaa. Esimerkiksi tämä asia. Useimmissa asioissa Kyle on se herkempi ja syvällisempi, mutta eläinten oikeudet ovat toistuvasti lähellä nimenomaan Stanin sydäntä. En tiedä, tahtovatko Trey ja Matt tällä ilmaista jotain itsestään. Stanhan on Trey ja Kyle Matt, aina vanhempien nimiä ja ammatteja myöten.)

Ai niin. Sitä koiraa näyttelee George Clooney.




Komediasta draamaan. Lauantaina (Nelonen klo 15.55) nähdään Emma Thompsonin kirjoittama ja tähdittämä Sense and Sensibility (Järki ja tunteet).

Olen nähnyt ties miten monta kertaa, mutta se vaan on niin hyvä. Samastun Emma Thompsoniin jotenkin ihmeellisesti. Alan Rickman on ihana. Nuori Kate Winslet näyttelee eläväisesti ja laulaa kuin enkeli. Ja järkeväkin nainen voi saada Hugh Grantin!

Minua aina itkettää, kun katson tätä yksin.

Taas tulee musikaalia telkkarista.

High School Musical 2 (YLE2 su klo 19.10) - Musikaalitähditetty Tartu Mikkiin (YLE2 pe klo 21)

Tänään saamme ihailla High School Musicalia numero 2. Jos siis viimekertainen sai sinut himoitsemaan lisää teinien seikkailuja, rukouksiisi on vastattu. Tästä toisesta tv-elokuvasta huomaa ensimmäisen suosion: tuotantoarvot ovat selkeästi paremmin kohdallaan ja kässäri on hiotumpi - mielestäni jopa oikein onnistunut, kun ottaa huomioon, että kohdeyleisönä ovat varhaisteinit. Ilahduttavaa on myös, että ensimmäisestä osasta lahjakkaimpana esiintyjänä erottunut blondipahis Sharpayn Ryan-veli (joka hatuistaan muistetaan) on ansaitusti päässyt paljon suurempaan rooliin.

Musiikin taso ei ikävä kyllä ole parantunut. Miltei päin vastoin: biisit on tällä kertaa ylimiksattu niin metallisen kuuloisiksi, ettei musikaalille tärkeä illuusio siitä, että hahmot laulavat oikeasti tilanteessa, toteudu oikein ollenkaan.


Tartu Mikkiin sisältää ensi perjantaina koko rahan edestä musikaalitähtiä. Minut vetää ruudun ääreen varsinkin TTT:n Jari Ahola, joka on ihan mielettömän hyvä laulamaan ainakin niiden esitysten perusteella, joissa olen hänet nähnyt. Niinku oikeesti to-del-la hyvä. Työkaveri ja kyseisen karaokeohjelman juontaja, Hintsasen Sami, jää kirkkaasti toiseksi, vaikka pätevä onkin.

Huff (Nelonen ke klo 23.25)

Huff on laatusarja, joka vie minut henkilökohtaisesti aikamatkalle. Katsoin sen ensimmäistä kautta Glasgow'ssa kaapelikanavalta. Olin aivan eri kulttuurissa ja mielentilassa. Ei ollut tekstityksiä. Näin monen vuoden jälkeen tuntuu melkoisen oudolta katsoa toista kautta täällä Suomessa. (Ja jostain syystä tekstitykset häiritsevät minua harvinaisen kovasti. Yritän kestää.)

Huff on todella hyvin kirjoitettu sarja. Ja aivan poikkeuksellisen hienosti näytelty. Nautin ensimmäisestä kaudesta todella paljon. Sarja eroaa tavanomaisista suosikeistani siinä, että siinä ei tapahdu mitään valtavan ihmeellistä. Se kuvaa psykiatrin ja hänen perheensä elämää todentuntuisesti. On teinipoika, alkoholistimummo, hullu veli ja rappioelämää viettävä nuoruudenystävä. Kaikki elävät elämäänsä, ja jotenkin tästä saadaan harvinaisen toimivaa draamaa.

Aion todellakin katsoa tämän toisen kauden. Lisää ei ikävä kyllä ole tehtykään.

High School Musical tulee tänään tv:stä.

Vinkkini kiinnostanee vain musikaalifaneja ja 8 - 14 -vuotiaiden tyttöjen vanhempia. Tänään, sunnuntaina, on mahdollisuus nähdä, mikä on viime vuosina villinnyt USA:n varhaisteinit. YLE2 klo 19.10.

High School Musicalin soundtrack oli vuoden myydyin levy, ja sen jatko-osa oli katsotuin kaapeli-tv-ohjelma koskaan. Ikinä. Kautta aikojen. (Se on oikeesti aika iso saavutus. Kaikkien suursarjojen finaalit ja urheilulajien huippuhetket jäivät kakkosiksi.)


Vouhkaukseen nähden itse teos on yllättävän keskinkertainen. Se on ihan symppis, mutta varsinkaan musiikki ei ole erityisen mukaansatempaavaa. (Paras hetki on Stick to the Status Quo koulun ruokalassa - siinä on oikeaa musikaalitunnelmaa.) Tarina on kopioitu Greasesta ja tuhansista samanhenkisistä nuorisoelokuvista. Kässäri on ihan ok, mutta käänteet toki arvaa sadan kilometrin päästä. (Olen muuten sitä mieltä, että kakkososan tarina ja kässäri olivat toimivammat. Suorastaan virheettömät. Aukottoman tyylipuhtaat. Ennalta-arvattavat toki silti, mutta nuortenelokuvat ja musikaalit eivät yleensä loistakaan yllättävyydellään.)

Mutta tämän tv-musikaalin laatu onkin sivuseikka. Vaikutukset ovat tärkeämpiä kuin itse tuote. Halvalla tehty hattara on tehnyt musikaaleista taas siistin jutun nuorison keskuudessa ja sai heidät esimerkiksi sankoin joukoin katsomaan Hairsprayta. Se on yksinomaan hienoa.

Veronica Mars (Subtv su n. klo 00.00).

Pitäisi kirjoittaa monesta uutuudestakin. Mutta aloitan tästä vanhasta.

Viime sunnuntain jälkeen täytyy sanoa, että olin unohtanut, miten hyvä Veronica Marsin 1. kausi on. En ollut aikonut katsoa näitä uusintoja, muta taidan sittenkin. Voisin jopa ostaa 1. kauden omaksi. (Mutta vain 1. kauden. Muut ovat siihen verrattuna ihan skeidaa.)

Veronican alkuperäinen tarina on tarkkaan mietitty, tasapainoinen, monimutkainen kokonaisuus, jossa kaikki liittyy kaikkeen. Sen huomaa vielä paremmin nyt, kun tietää loppuratkaisun. Pääjuoni on todella hyvä ja tyydyttävä. Veronican tausta on kiehtova. Käsikirjoitus on sulava, nokkela ja täynnä hauskoja kulttuuriviittauksia. Hienoa.

Myöhemmin sarja hajoaa, koska uudet pääjuonet eivät ole murto-osaksikaan yhtä vahvoja eivätkä jaksa kantaa kokonaisuutta. Kaikki pirstaloituu. Jälkiviisaana voi todeta, että sarja olisi pitänyt kirjoittaa rajallisen mittaiseksi. Alkuperäinen tarina, ei aneemisia jatkoyrityksiä. Ja kokonaisuus olisi ollut parempi kaapelilla, kuten sarjan luoja alun perin toivoi. Se olisi ollut synkempi. Tasalaatuisempi. Tavallisena teinisarjana Veronica joutui skitsofreenisesti vastaamaan hyvin monenlaisiin odotuksiin.

Pieni pirstaleisuus on tosin ensimmäisenkin kauden ongelma: asioihin ei syvennytä tarpeeksi, hahmot eivät esiinnyt kyllin säännöllisesti, sivujuonia pannaan pakettiin liian hätäisesti tai jätetään roikkumaan unohtuneina... mutta tämä kaikki on vielä siedettävällä tasolla. Eikä maailmassa ole täysin täydellistä sarjaa vielä tehtykään. Veronica Mars ei ole täydellinen, mutta ensimmäinen kausi on mielestäni eliittiluokan tv-viihdettä. Taidan tosiaan katsoa sen uudelleen.

Brideshead Revisited (1981)

Yle Teema näyttää uusintana iki-ihanan, Evelyn Waugh'n romaaniin (suom. Mennyt maailma) perustuvaan draamasarjan. (Pe klo 19, uusinnat ilmeisesti sunnuntaisin.)

Tää on niinku niin hyvä. Kenties paras romaanifilmatisointi ikinä. Yhdessätoista tunnin jaksossa ehtii tehdä melkoista oikeutta maltillisen mittaiselle teokselle. 1900-luvun alun Englannin aristokraattinen maailma katoaa toisen maailmansodan jalkoihin. Tunnelma ja teksti aiheuttavat huokauksia.

Nuori Jeremy Irons on ihana. Lapsellisen traaginen Sebastian Flyte on hurmaavimpia hahmoja kirjallisuuden historiassa ja syy siihen, että harkitsisin poikalapsen nimeämistä Sebastianiksi. Hänenkin näyttelijänsä on mukiinmenevä, mutta kuvittelen rooliin salaa 25-vuotiaan Jude Law'n. (Anteeksi, enkö sanonutkaan "avoimesti"?)

Mie varmaan aion katsoa, vaikka olenkin jo nähnyt.

Tv:ssä alkaa tapahtua.

Uutuuksia: Jericho - Kyle XY - October Road.
Jatkuu: Amazing Race - Greyn anatomia - My Name Is Earl
Alkaa alusta: Buffy the Vampire Slayer - Veronica Mars.

(1) Nythän noita uutuuksia alkaa virrata. Ensimmäinen tulee tänään: apokalyptinen Jericho alkaa Neloselta keskiviikkoisin klo 22.00. Se on niinku vissiin ollut aika iso jutska USA:ssa, joten kiinnostuksella katselen ekan jakson. Apokalyptisista visioista olen tykännyt, joten kiintoisa lähtökohta.

Telkku.comista silmääni tarttuivat äsken myös Nelosen sunnuntai-iltapäivien Kyle XY ja October Road. (Su peräkkäin klo 17.30 ja 18.30, 2.9. alkaen.) Ensimmäinen on jonkinlaista scifiä, en ihan tiedä miten teineille. Pitää tsekata. Jälkimmäinen on draama kirjailijasta/yliopiston luennoitsijasta. Kirjailija- ja yliopistojutut(vrt. Wonder Boys) ovat useasti mieleeni, joten ainakin ajatuksen tasolla kiinnostaa. Kumpikin sarja on saanut jatkoa yhtä vuotta pidemmälle, joten seuraaminen ei ole ajanhukkaa.

(2) Jatkoja: Amazing Race alkaa 2.9. lähtien sunnuntaisin klo 21 sen italialaissarjani päälle. Pitää yrittää järkätä yliopisto niin, että ehdin treenata italiaani tiistai-iltapäivisin uusintojen merkeissä. Kun mie niin tykkäisin katsoa sitä Amazing Racea - mutta en ole valmis luopumaan tunnin kestävistä italiatreeneistä, en!

Greyn anatomia jatkuu keskiviikkoisin klo 21 tuon Jerichon edellä. (Dirt jää sen alta tauolle, kausi loppuu.) En ole ihan hulluna Greyn melodramaattiseen paatokseen, mutta sen komedialliset hetket toimivat kivasti ja sitä on tullut katsottua pikkusiskon seuraksi. Marjukka tykkää melodramaattisemmasta paatoksesta. Ja se McDreamy on tosiaan suhteellisen dreamy, mikä lisää sarjan uskottavuutta ;)

Ai niin, meinasin unohtaa: sydämellinen komedia My Name Is Earl jatkuu Subilla maanantaisin klo 20.30. Se on minusta jotenkin niin herttainen, että katsomisesta tulee hyvä mieli. Ei tartte olla ilkeä ollakseen hauska.


(3) Uusintoja: Subtv alkaa 2.9. näyttää alusta lähtien Buffy the Vampire Slayeria ja Veronica Marsia sunnuntain myöhäisilloissa. Jos joku ei ole koskaan katsonut Buffya, digiboksit nauhoittamaan! Se on herättämiään mielikuvia (ja sitä sukkista 90-luvun leffaa) niin monta kertaa parempi sarja, ettei ole vielä vertaistaan kohdannut. (Eka kausi on vielä hieman lämmittelyä, mutta viimeistään kakkosen puolivälistä alkaa todellinen verbaalinen riemu.) Boksi komeilee hyllyssäni kalliina aarteena. Myös Veronican eka kausi on aika jees. Siitä sarja alkaa luisua yhä epätoivoisemmin alamäkeä, mutta alku on hyvinkin katsomisen arvoinen.

Tänään tulee Ozin musikaalispektaakkeli.

Josta en hyvällä tahdollakaan saanut kaivettua kuvia esiin.

"Vankiladraaman musikaalijakso?"
Nii-in.

"Eikö se ole hieman kornia?"
Olisi ehkä yleensä.

Ozia katsoneet kuitenkin tietävät, että sarjaa jaksottavat surrealistiset välijuonnot. Ne on korvattu lauluilla. Ei itse vankiladraamaa. Hyvin toimii. Ja on hyvinkin katsomisen arvoista.

Beecher ja Schillinger vetävät dueton. Isä Mukada laulaa Tori Amosta. Sisar "West Side Storyn Anita" Pete pääsee käyttämään lahjojaan. Ja paljon, paljon muuta. What's not to love?

Nelonen klo 23.25. Siellä nähdään.

Sarjassamme erittäin satunnaisia tv-vinkkejä:

Tänään (YLE2 klo 17.10) tulee uusintana se Tartu mikkiin -jakso, jossa on vieraina Nina Tapio ja Hanna-Riikka Siitonen.

Ne tytöt laulaa niinku niin hyvin, että mulla meni kylmät väreet. Varsinkin loppuduetto on mahtava. Olen muistellut sitä kaiholla. Jari Sillanpääkin vajosi sen lumoihin.

Ajattelin itse katsoa uudelleen. Jos Tartu mikkiin on ikinä hyvä ohjelma, se on sitä tässä jaksossa. (Minusta se on muutenkin ihan viihdyttävä show. Turhauttavaksi sen tekevät huonot vieraat, mutta jos esiintyjät ovat laulutaitoisia, se on mukavaa perjantai-illan viihdettä.)

Nina Tapio lienee Suomen paras musikaalitähti. Hän todella tajuaa, miten sitä musiikkia pitää vetää. Uusi Pieni merenneito -dubbauksensa on sata kertaa parempi kuin Disneyn alkuperäinen. No, olen jo hiljaa, koska tämä ei liity telkkariin.