Rooman ilkeät käsikirjoittajat, kuolkaa pois aka Oliko se pakko tappaa?

Joskus fiktiivisen henkilön kuolema on katsojalle kova paikka.

Näin olin ainakin aiemmin ymmärtänyt muiden puheista. On olemassa Buffy-faneja, jotka eivät vielä vuosien jälkeenkään ole antaneet Joss Whedonille anteeksi erään tietyn hahmon kuolemaa. (Ei spoilata sitä tässä.)

Itse olin viime viikkoon asti mystisesti säästynyt tällaiselta vahvalta reaktiolta. Kyllä, hahmojen kuolemat ovat koskettaneet minua. Olen itkenyt. Herranen aika, itkin jopa South Parkissa, kun Chef kuoli. Olen kuitenkin aina kyennyt rationaalisesti näkemään kuolemien mielekkyyden sarjan kokonaisuuden ja draaman kaaren kannalta. Olen hyväksynyt ne. Olen liikuttunut, mutten turhautunut.

Jostain syystä Rooman toissaviikkoinen jakso oli eri asia.

Älä lue enempää, jos et halua tietää kuka kuolee.



Onhan Roomassa kuollut ihmisiä roppakaupalla. Verinen sarja. En olisi järkyttynyt miltei yhdenkään hahmon kuolemasta... mutta tämä? Kaunis, viaton Eirene! Hahmo oli valopilkku synkässä maailmassa, ja olin ihastellut käsikirjoittajien tapaa pistää hänet johdonmukaisesti puhumaan huvittavan epätäydellistä englantia.

En yhtään kyennyt järkeistämään tätä kuolemaa draaman kaarten tai juonen yleisten linjojen näkökulmasta (enkä vieläkään näe sitä väistämättömänä tai edes tarpeellisena, vaikka olen yrittänytkin järkeistää). En myöskään itkenyt. Tuijotin telkkaria synkän epäuskon vallassa ja vihasin käsikirjoittajia. Ja mietin: "Ai, tältä niistä Buffy-faneista tuntuu."

Olen vieläkin vihainen. Olen hiukan tottunut ajatukseen, mutta kyllä tämäkin katkeruus voi kestää monta vuotta.

Hetkellisesti teki mieli lopettaa sarjan katsominen siihen paikkaan. Jatkoin kumminkin. En vielä oikein tiedä, kannattiko. Kahta vihoviimeistä jaksoa edelsi vuosien aikahyppy, kaikki on synkkää ja muuttunutta, seksillä shokeeraaminenkin on näköjään tehnyt paluun. Vihoviimeisen jakson nähtyäni päätän, kannattiko. (Uusien tapahtumien parhaita puolia: Marcus Antonius on ihmeen kuuma egyptiläisessä silmämeikissä. Pullo on vihdoin oman elämänsä päähenkilö ja hyvä johtaja, kun Vorenius lähti Egyptiin varjostamasta.)

Rome on tällä kaudella saanut minut lumoihinsa paljon paremmin kuin ensimmäisellä.

Sarjan hahmot ovat saaneet syvyyttä, eikä homma enää tunnu 80-prosenttisesti koreissa puitteissa patsastelulta.

Kenties tässä on apua hahmojen tuttuudesta katsojalle ja siitä, että heillä on enemmän keskinäistä historiaa. Mutta jos en aivan erehdy, kässärikin tuntuu parantuneen ja päälleliimatut seksikohtaukset vähentyneen.

Ensimmäisen kauden jälkeen en ajatellut näin, mutta nykyisellään on mielestäni harmi, ettei sarjaa ole tehty enempää. Olisin katsonut vaikka Jeesukseen asti - nythän Herodes jo pyörii kuvioissa. Mutta tämä olisi varmaan kaikissa olosuhteissa turhan huima toive.

Ehdoton bonus on isommaksi kasvanutta (mutta edelleen nuorta) Octavianusta näyttelevä Simon Woods. Näyttelijänvaihdos tuntuu jakavan mielipiteitä, mutta minusta Woodsin kylmä, vähäeleinen tulkinta hahmostaan on mahtava ja magneettinen. (Ensimmäinen Octavianus oli myös mahtava, mutta vaihdos oli ikävä kyllä melkoisen välttämätön. Poika oli liian nuori näyttelemään valtaan nousevaa Octavianusta. Myös näyttelijöiden samannäköisyydessä ja -oloisuudessa on minusta onnistuttu hienosti.)


Pidän myös Lucius Vorenuksesta ja Titus Pullosta. Kukapa ei pitäisi?

Yksi asia minua mietityttää aina kun katson miesten yhteisiä kohtauksia. Vorenuksen pitäisi olla fiksu johtajatyyppi, Pullon tyhmä (vaikkakin ehkä käytännöllisen nokkela) rivisotilas. Right? Miksi Pullolla sitten on kautta linjan silmissään fiksumpi katse kuin kaverillaan?

Olen tullut siihen tulokseen, että fiksua katsetta on hankala piilottaa. Olen nähnyt keskiälyisen oloisten näyttelijöiden esittävän valkokankaalla säkenöivää älykköä. Helppohan se on, kun nokkelat vuorosanat ovat valmiina. Älykkään katseen voi jossain määrin feikata, mutta olen tullut siihen tulokseen, että jos ihmisen silmien takaa loistaa skarppi äly, sitä on tosi vaikea kätkeä, vaikka muuten eläytyisikin nautinnolla tyhmään hahmoonsa.

Tällä olen vaivannut päätäni useimmissa Rooman jaksoissa viime aikoina. Outoa? Ehkä, mutta tulipa kirjoitettua.

En mie edes tiiä, onko Ray Stevenson mitenkään erityisen fiksu. Eipä joka tapauksessa osaa vakuuttaa minua yksinkertaisena sotilaana - mikä paradoksaalisesti on tehnyt hahmosta suuren suosikkini.

(Vielä yksi vaihtoehto on, että Kevin McKiddillä on jotenkin harvinaisen tyhmä katse. Ei tarkoitettu loukkaukseksi. :P)

No, kumpi on kumpi?

Shakespeare Re-Told (YLE1 pe klo 23.30)

YLE on muuten uusinut BBC:n moderneja Shakespeare-filmatisointeja vuodelta 2005 nimikkeellä William S.

Tänään tulee viimeinen, The Taming of the Shrew. Shakespearen sovinistisin näytelmä (jota ainakin yksi Glasgow'n luennoitsija koki mestarin itsensäkin parodioivan kypsemmässä myöhemmässä työssään Much Ado About Nothing) ei meinaa toimia nykyajassa millään realistisella tasolla, mutta kiinnostava se ainakin on.

Lähinnä halusin päästä sanomaan, mitä viimeksi ajattelin: Rufus Sewell on omituisessa roolissaan niin vetävä, että huh. (Ja livenä odottamattomasti seksikkäämpi kuin Jude Law, kun sattumalta näin molemmat Lontoossa punaisella matolla.)

"You do that again, and I'll hit you back. Harder." Alkoi ihan heikottaa.

Tudors (Nelonen to klo 22.00).

Se on tyylikäs. Se on nätti. Se on historiallisilta faktoiltaan harhaanjohtava, mutta onnistuu toisaalta pienillä yksityiskohdilla luomaan ihailtavan osuvaa epookkitunnelmaa. Alastomuutta on tarpeettoman paljon. (Joo-o, kuninkaalle ei sanottu "ei", mutta onko kaikki seksi-iloittelut pakko näyttää? Ja eikö kukaan nainen sano "ei" muillekaan kuin kuninkaalle? Onko hovissa niin kertakaikkisen tylsää?)

Jonathan Rhys Meyers onnistuu sekä näyttelemään hyvin että täyttämään ohjaajan toiveet seksiä tihkuvasta olemuksesta. Se on suoranainen ihme, isot aplodit. Jonathan on mielestäni jo vuosia ollut sen sortin ilo silmälle, että jaksan katsoa sarjaa pelkästään hänen vuokseen, ellei laadussa tapahdu kerrassaan jyrkkää notkahdusta.

Jäämme alustavasti odottavalle kannalle.

Kaksi hyvin erilaista suositusta.

Nelonen on ryhtynyt näyttämään South Parkia aivan alusta arki-illoissa.

En ole toistaiseksi jaksanut katsoa, koska olen nähnyt ekan kauden jaksot jo moneen kertaan. Huomenna (keskiviikkona, klo 23.25) saattaa kuitenkin olla pakko. Silloin näytetään ensimmäinen jakso, jonka perusteella sarjaa saattoi epäillä ensivaikutelmaa kantaaottavammaksi. Jakso on Big Gay Al's Big Gay Boat Ride. Siinä Stanin koira paljastuu homoksi ja löytää paikkansa maailman herttaisimman homon isännöimästä homoeläinten turvakodista. Siellä jokainen saa olla oma itsensä.

Jakso on jotenkin vaan niin sympaattinen, ettei sitä voi katsoa hymyilemättä. Siitä alkaa myös Stanin ura eläinten ystävänä. (Sarjassa on jatkuvuutta ja sisäistä logiikkaa. Esimerkiksi tämä asia. Useimmissa asioissa Kyle on se herkempi ja syvällisempi, mutta eläinten oikeudet ovat toistuvasti lähellä nimenomaan Stanin sydäntä. En tiedä, tahtovatko Trey ja Matt tällä ilmaista jotain itsestään. Stanhan on Trey ja Kyle Matt, aina vanhempien nimiä ja ammatteja myöten.)

Ai niin. Sitä koiraa näyttelee George Clooney.




Komediasta draamaan. Lauantaina (Nelonen klo 15.55) nähdään Emma Thompsonin kirjoittama ja tähdittämä Sense and Sensibility (Järki ja tunteet).

Olen nähnyt ties miten monta kertaa, mutta se vaan on niin hyvä. Samastun Emma Thompsoniin jotenkin ihmeellisesti. Alan Rickman on ihana. Nuori Kate Winslet näyttelee eläväisesti ja laulaa kuin enkeli. Ja järkeväkin nainen voi saada Hugh Grantin!

Minua aina itkettää, kun katson tätä yksin.

North and South (BBC 2004)

Koko kesän YLE1 on näyttänyt BBC:n historiallisia draamoja näin lauantai-iltaisin.


Ne ovat käsittääkseni kaikki uusintoja, mutta minulla on edelleen aukkoja kolmen vuoden ulkomaanaikani vuoksi. Tätäkään en ollut ennen nähnyt. Hyvä niin, on edes jotain katsottavaa kesäkuussakin. (Olen tosin katsonut myös Poirot-uusintoja, vaikka joissakin muistin juonen täsmälleen.)

Tämä neliosainen historiallinen sarja perustuu kirjaan, jota en ole lukenut. Tapahtumapaikka on Pohjois-Englanti, aika teollisen vallankumouksen alku 1800-luvulla. Ensimmäisen osan perusteella kyseessä on Ylpeys ja ennakkoluulo luokkataistelulla maustettuna. Hyvältä vaikuttaa.

Tällaiset sarjat elävät tai kuolevat päähenkilöiden kemian varassa. Tällä kertaa se toimii. Varsinkin herra Thornton (Richard Armitage, jonka nimen pistän mieleen) onnistuu ihanasti olemaan julma öykkäri ja silti niin karismaattinen ja herkkä. Tätä naistenromaanien peruskamaa, heh.

Pohjois-Englannin murretta on ihana kuunnella. Se on kuin sekoitus Skotlantia ja Englantia. Skottimurre kuulostaa kodilta, tästäkin tulee jo koti mieleen. Mutistavat pohjoismurteet ovat minusta ehdottomasti kauniimpia kuin etelän leveä aksentti. En tosin parhaalla tahdollanikaan muista, ajattelinko niin jo ennen kuin asuin Skotlannissa. Nykyään Emmerdale-murre ainakin kuulostaa älyttömän koomiselta.

Orgoglio eli Kunnian hinta.

Ihana Elisa loppui, mutta YLE on ostanut lisää italialaista sokeria. (YLE2 su klo 20.55.)

Tätä iloa riittääkin taas pitkälle: sarjasta on 3 tuotantokautta, joista jokaisessa 13 jaksoa. Sarjan suomenkielinen nimi on Kunnian hinta (Orgoglio tarkoittaa kirjaimellisesti 'ylpeys'). Se sijoittuu 1900-luvun alkuun ja tuntuu olevan tasan yhtä romanttista huttua kuin 1700-luvulle sijoittunut Elisakin. On vääryydellä erotettuja nuoruudenrakastettuja, pakkoavioliittoja ja kohtaamisia heinäladossa (kyllä, se ei näköjään ole suomalaisten yksinoikeus). Kauniita ihmisiä ja maisemia. Ah ja voi.

Katsominen on vähän kuin lukisi historiallista harlekiiniromaania. Historiasta tykkään, harlekiineja vihaan. Kärsivällisyyteni ei ehkä riittäisi tämän katsomiseen, ellei se olisi italiankielinen. Ainakin aluksi hattaraisuus tuntuu tukahduttavalta. Toisaalta Elisakin hiipi suosiooni pikkuhiljaa. Koska on ihanaa, että minulle tarjotaan juonellinen tilaisuus harjoitella italiaa, katson taatusti joka jakson. (Ja ymmärränkin varmaan 90%. Voisin katsoa ilman tekstejä. Se on miellyttävää.)

Hieman huolestuttaa, että uusi lähetysaika menee päällekkäin Maikkarin realitypaikan kanssa. Mitä teen, jos Amazing Race alkaa päälle? Yritän ehkä katsoa tiistain päiväuusinnat tästä sarjasta. No, se on sen ajan murhe.

Elisa di Rivombrosa

Ihana Elisa saattaa näyttää kauniiden ihmisten patsastelulta korseteissa, mutta on pohjimmiltaan rautaisen ammattitaitoisesti kirjoitettu draama, joka on edetessään yllättänyt minut positiivisesti.

Aloin katsoa Elisa di Rivombrosaa puhtaasti, koska katson kaiken italiankielisen. Italia on kakkoskieleni heti englannin jälkeen, eikä sen ylläpitoon tarjoudu rajattomasti tilaisuuksia, joten katson kritiikittömästi kaiken, Teemalla esitetyistä ö-luokan dekkareista lähtien. En odottanut Elisalta paljoa.

Pääsyy siihen, etten odottanut paljoa, oli Elisan ensimmäisen tuotantokauden lähdemateriaali: Samuel Richardsonin 1740-luvulla kynäilemä romaani Pamela. Kyseinen teos on harlekiiniromaanien edelläkävijä, aikansa kioskikirjallisuutta. "Oikeat" aikalaiskirjailijat pilkkasivat tätä saarnaavaa tarinaa hyveellisestä tytöstä houkutusten keskellä. Toki lähdemateriaali myös näkyy sarjassa: juonenkäänteitä ei voi tylsyydestä tai sokerin puutteesta moittia.

Pikkuhiljaa aloin silti nähdä sarjassa enemmänkin. Jo ensimmäisellä kaudella käsikirjoittajat tekivät hyvää työtä luontevan dialogin laatimisessa ja yrittivät aina tarjota hahmojen dramaattisellekin toiminnalle sisäisesti uskottavat motiivit. Suurin harppaus tapahtui kuitenkin toiselle kaudelle siirryttäessä. Lähdemateriaali oli käytetty loppuun, ja käsikirjoittajat saivat vapaat kädet. He onnistuivat ihmeekseni mainiosti pitämään käsissään moninaisten juonilankojen paksun nipun, antamaan suurille ja pienille hahmoille omat tärkeät hetkensä ja kaiken kaikkiaan luomaan illuusion todellisista, samastuttavista henkilöistä, joihin huomasin yllättäen kiintyneeni. Tähän ei joka sarjassa pystytä. Elisa kenties olisi ollut (vielä) parempi sarja, jos käsikirjoittajat olisivat alusta asti keksineet tarinan itse.

Toisen kauden alku oli malliesimerkki hyvästä, tasapainoisesta tv-käsikirjoittamisesta. Rautaista työtä. Alkoi tuntua siltä, että Elisasta voisi vielä kehittyä oikeasti loistava (vaikkakin sokerinen ja historialliseen korrektiuteen pyrkimätön) draama. Sitten tapahtui makuuni turhan radikaaleja muutoksia. Kuolemia sun muuta. Minusta ensimmäisen kauden pohjalle olisi maduttu rakentamaan toinen kausi suoraan, ilman massiivisia muutoksia ja hahmovalikoiman uudistuksia. Toisaalta nämä muutokset esiteltiin ja käsiteltiin niin hienosti kuin vain voi. Hitaasti, vaihe vaiheelta ja sisäisen logiikan tai uskottavuuden kärsimättä. Ammattitaitoa siis jälleen. Enkä halua syyttää kirjoittajia kaikesta, mistä en pidä, koska en tiedä muutosten taustoja. Hahmoja esimerkiksi kuolee usein, koska näyttelijät tahtovat pois sarjoista.

Elisa on vähä vähältä ansainnut kunnioitukseni. Aluksi katsoin sitä kieliharjoituksena, melodraamalle naureskellen, mutta nykyään huomaan jännittäväni hahmojen kohtaloita. Olen kiintynyt heihin. Ennakkoluuloni olivat aivan liian jyrkkiä.

Jane Eyre (eli Kotiopettajattaren romaani)

YLE1 - ti klo 21.00.

Eilen alkoi BBC:n sadastuhannes uusintaversio Charlotte Brontën klassikkoromaanista Jane Eyre. Oli etukäteen selvää, että katsoisin sarjan, oli se millainen tahansa. Olen lukenut romaanin huomattavan monta kertaa ja opiskellut sitä sekä Suomessa että ulkomailla. Osaan sen ulkoa etu- ja takaperin. Se on minulle rakas. (Jane Eyre on ihmeen moderni, epäsovinnainen, tarkkanäköinen ja suorasanainen kuvaus uniikeista henkilöistä. Sen ainoa kauneusvirhe ovat loppupuolen käsittämättömät yhteensattumat, jotka joskus karsitaankin filmiversioista. Brontët kuitenkin pitivät yliluonnollisesta ja uskoivat kohtaloon, joten yhteensattumat on hyväksyttävä.)

Tässä valossa tunnelmani sarjan eilistä ensimmäistä jaksoa seuratessani olivat kaksijakoiset. Tämä tuntuu olevan tyylikäs, kauniisti kirjoitettu ja melko uskollinen versiointi - joka kuitenkin tuntuu kulkevan liiankin tuttuja polkuja, lisäämättä mitään aiemmin filmille vangittuihin versioihin. Onko vika paradoksaalisesti siinä, että itse tunnen tarinan liian hyvin? Se tuntuu hyvinkin mahdolliselta.

Jane ja Rochester tuntuvat rooleihinsa suhteellisen sopivilta. Thornfield Hall on aivan massiivinen kivilinnoitus kartanon sijaan! Siinä on oikein pohjoistorni, ei pelkkää ullakkoa. Tunnelmallinen ympäristö, vaikkei ihan kirjaa noudatakaan. (Mutta, öö... (korosta spoileri) miten se voi palaa?)

Tuli mitä tuli, katson tämän mielelläni loppuun. Ja osa oli vasta ensimmäinen. Kenties versiointi tulevissa kolmessa osassa vielä räväyttää eteeni jotain omaperäistäkin ja puolustaa paremmin paikkaansa.