Rome on tällä kaudella saanut minut lumoihinsa paljon paremmin kuin ensimmäisellä.

Sarjan hahmot ovat saaneet syvyyttä, eikä homma enää tunnu 80-prosenttisesti koreissa puitteissa patsastelulta.

Kenties tässä on apua hahmojen tuttuudesta katsojalle ja siitä, että heillä on enemmän keskinäistä historiaa. Mutta jos en aivan erehdy, kässärikin tuntuu parantuneen ja päälleliimatut seksikohtaukset vähentyneen.

Ensimmäisen kauden jälkeen en ajatellut näin, mutta nykyisellään on mielestäni harmi, ettei sarjaa ole tehty enempää. Olisin katsonut vaikka Jeesukseen asti - nythän Herodes jo pyörii kuvioissa. Mutta tämä olisi varmaan kaikissa olosuhteissa turhan huima toive.

Ehdoton bonus on isommaksi kasvanutta (mutta edelleen nuorta) Octavianusta näyttelevä Simon Woods. Näyttelijänvaihdos tuntuu jakavan mielipiteitä, mutta minusta Woodsin kylmä, vähäeleinen tulkinta hahmostaan on mahtava ja magneettinen. (Ensimmäinen Octavianus oli myös mahtava, mutta vaihdos oli ikävä kyllä melkoisen välttämätön. Poika oli liian nuori näyttelemään valtaan nousevaa Octavianusta. Myös näyttelijöiden samannäköisyydessä ja -oloisuudessa on minusta onnistuttu hienosti.)


Pidän myös Lucius Vorenuksesta ja Titus Pullosta. Kukapa ei pitäisi?

Yksi asia minua mietityttää aina kun katson miesten yhteisiä kohtauksia. Vorenuksen pitäisi olla fiksu johtajatyyppi, Pullon tyhmä (vaikkakin ehkä käytännöllisen nokkela) rivisotilas. Right? Miksi Pullolla sitten on kautta linjan silmissään fiksumpi katse kuin kaverillaan?

Olen tullut siihen tulokseen, että fiksua katsetta on hankala piilottaa. Olen nähnyt keskiälyisen oloisten näyttelijöiden esittävän valkokankaalla säkenöivää älykköä. Helppohan se on, kun nokkelat vuorosanat ovat valmiina. Älykkään katseen voi jossain määrin feikata, mutta olen tullut siihen tulokseen, että jos ihmisen silmien takaa loistaa skarppi äly, sitä on tosi vaikea kätkeä, vaikka muuten eläytyisikin nautinnolla tyhmään hahmoonsa.

Tällä olen vaivannut päätäni useimmissa Rooman jaksoissa viime aikoina. Outoa? Ehkä, mutta tulipa kirjoitettua.

En mie edes tiiä, onko Ray Stevenson mitenkään erityisen fiksu. Eipä joka tapauksessa osaa vakuuttaa minua yksinkertaisena sotilaana - mikä paradoksaalisesti on tehnyt hahmosta suuren suosikkini.

(Vielä yksi vaihtoehto on, että Kevin McKiddillä on jotenkin harvinaisen tyhmä katse. Ei tarkoitettu loukkaukseksi. :P)

No, kumpi on kumpi?

North and South (BBC 2004)

Koko kesän YLE1 on näyttänyt BBC:n historiallisia draamoja näin lauantai-iltaisin.


Ne ovat käsittääkseni kaikki uusintoja, mutta minulla on edelleen aukkoja kolmen vuoden ulkomaanaikani vuoksi. Tätäkään en ollut ennen nähnyt. Hyvä niin, on edes jotain katsottavaa kesäkuussakin. (Olen tosin katsonut myös Poirot-uusintoja, vaikka joissakin muistin juonen täsmälleen.)

Tämä neliosainen historiallinen sarja perustuu kirjaan, jota en ole lukenut. Tapahtumapaikka on Pohjois-Englanti, aika teollisen vallankumouksen alku 1800-luvulla. Ensimmäisen osan perusteella kyseessä on Ylpeys ja ennakkoluulo luokkataistelulla maustettuna. Hyvältä vaikuttaa.

Tällaiset sarjat elävät tai kuolevat päähenkilöiden kemian varassa. Tällä kertaa se toimii. Varsinkin herra Thornton (Richard Armitage, jonka nimen pistän mieleen) onnistuu ihanasti olemaan julma öykkäri ja silti niin karismaattinen ja herkkä. Tätä naistenromaanien peruskamaa, heh.

Pohjois-Englannin murretta on ihana kuunnella. Se on kuin sekoitus Skotlantia ja Englantia. Skottimurre kuulostaa kodilta, tästäkin tulee jo koti mieleen. Mutistavat pohjoismurteet ovat minusta ehdottomasti kauniimpia kuin etelän leveä aksentti. En tosin parhaalla tahdollanikaan muista, ajattelinko niin jo ennen kuin asuin Skotlannissa. Nykyään Emmerdale-murre ainakin kuulostaa älyttömän koomiselta.

Sekalaisia tv-ajatuksia.

Katsoin tuossa kahta uutta sarjaa ja ajattelin niistä niitä näitä.

(1) Pelkkää lihaa (Nelonen pe klo 20.30). Tulipa katsottua puolikas jakso. Hevipojat sekoilee. Jännä yritys suomalaiseksi tilannekomediaksi. Sellaisia on loppujen lopuksi nähty aika harvoin? Silmiinpistävin elementti suoraan That 70s Showsta lainatut välipyörähtelyt ruudulla. Oli kai tuo ihan hauska, mutta vaikutelma jotenkin amatöörimäinen kenties juuri siksi, että jenkkiesikuvista muistutetaan aktiivisesti. Ei ole suomalainen ammattitaito yhtä korkealla. Voisin mä tätä silti kipeänä tai muuten tekemisen puutteessa katsoa. Ihan sympaattisia hetkiä.

(2) Life Isn't All Ha Haa He Hee (YLE1 la klo 22.00). Tässäpä sarja, jolla yhtä dorka nimi englanniksi ja suomeksi (Elämä se ei ole silkkiä vaan). Oikeastaan suomenkielistä nimeä ei voi syyttää mistään: jos on tuollainen lähtökohta, kaikki on sallittua. Kolmikymppisten Britannian intialaisten ihmissuhdesotkuja. Olen iloinen, että dorkasta nimestä huolimatta katsoin. Sarja oli laadukkaan tuntuinen ja sai minut kiinnostumaan. Varsinkin kässäri oli erittäin hieno ja sisälsi kauniita lauseita ja oivaltavia vastakkainasetteluja. Taidan katsoa lisää.

(3) Lisäksi kommentti vanhasta sarjasta. Veronica Mars veti pisteet kotiin hienovaraisella South Park -viittauksella: "What would Stan Marsh say in a situation like this?" Ei käytetty sarjan nimeä. Monikohan yhdisti nimen oikeaan juttuun?

Viittauksen pointti tosin meni vähän metsään. Yleensä Stan (tai Kyle) pitää puheen, jossa ei oikeastaan kiteytetä jakson opetusta sellaisenaan, vaan asetetaan jotain kyseenalaiseksi esimerkiksi äärimmilleen kärjistämällä. Veronica jatkaa vain: "I think we all learned a valuable lesson about faith. You give it to the people you love. But the people who really deserve it are the ones who come through even when you don't love them enough." Joka oli jakson opetus sellaisenaan.

Ja se puhe pitäisi ehdottomasti aloittaa tyyliin "I think we all learned something today." Muoto saa vaihdella, mutta ensin pitää sanoa erillisessä lauseessa oppineensa tänään jotain. Vasta sitten saa jatkaa ja kertoa, mitä oppi. Veronica hyppää suoraan asiaan. Ei ole Stan Marsh tarpeeksi tuttu. Pointsit silti yrittämisestä.

Jane Eyre (eli Kotiopettajattaren romaani)

YLE1 - ti klo 21.00.

Eilen alkoi BBC:n sadastuhannes uusintaversio Charlotte Brontën klassikkoromaanista Jane Eyre. Oli etukäteen selvää, että katsoisin sarjan, oli se millainen tahansa. Olen lukenut romaanin huomattavan monta kertaa ja opiskellut sitä sekä Suomessa että ulkomailla. Osaan sen ulkoa etu- ja takaperin. Se on minulle rakas. (Jane Eyre on ihmeen moderni, epäsovinnainen, tarkkanäköinen ja suorasanainen kuvaus uniikeista henkilöistä. Sen ainoa kauneusvirhe ovat loppupuolen käsittämättömät yhteensattumat, jotka joskus karsitaankin filmiversioista. Brontët kuitenkin pitivät yliluonnollisesta ja uskoivat kohtaloon, joten yhteensattumat on hyväksyttävä.)

Tässä valossa tunnelmani sarjan eilistä ensimmäistä jaksoa seuratessani olivat kaksijakoiset. Tämä tuntuu olevan tyylikäs, kauniisti kirjoitettu ja melko uskollinen versiointi - joka kuitenkin tuntuu kulkevan liiankin tuttuja polkuja, lisäämättä mitään aiemmin filmille vangittuihin versioihin. Onko vika paradoksaalisesti siinä, että itse tunnen tarinan liian hyvin? Se tuntuu hyvinkin mahdolliselta.

Jane ja Rochester tuntuvat rooleihinsa suhteellisen sopivilta. Thornfield Hall on aivan massiivinen kivilinnoitus kartanon sijaan! Siinä on oikein pohjoistorni, ei pelkkää ullakkoa. Tunnelmallinen ympäristö, vaikkei ihan kirjaa noudatakaan. (Mutta, öö... (korosta spoileri) miten se voi palaa?)

Tuli mitä tuli, katson tämän mielelläni loppuun. Ja osa oli vasta ensimmäinen. Kenties versiointi tulevissa kolmessa osassa vielä räväyttää eteeni jotain omaperäistäkin ja puolustaa paremmin paikkaansa.