Nyt loppui Mad Men (Nelonen, ke klo 22.00).

Katsottavat ohjelmat käyvät vähiin. Kesän lähestymisen huomaa. Huoh.

Sinänsä hyvä asia: ehdin tehdä enemmän muuta, ja ehkä jopa katsoa digiboksilta pois osan sinne kertyneestä.

Nykyään "tällä hetkellä seuraan" -lista on pysynyt autiona senkin vuoksi, että digiboksi tallentaa kiinnostavia sarjoja, joista en välttämättä ehdi katsoa jaksoakaan kun sarja vielä pyörii TV:ssä. Sarjan loputtua saatan katsastan sen, huomata hyväksi ja katsoa kokonaan... mutta olenko missään vaiheessa "seurannut sitä TV:stä"? Hmm.

Ehkä ko. listan alle kuuluisi "tällä hetkellä katson digiboksilta" -lista. Kuulostaa järkevältä, itse asiassa.

Mad Menistä piti sanomani, että se on hyvä sarja. Toisinaan olen ehtinyt miettiä, onko se yliarvostettu, muttei se pitemmän päälle ole. Usein paljon mitään ei tapahdu, mutta juuri siksi vähäeleisyydestä erottuvat dramaattiset hetket ovat sitä näyttävämpiä. Viimeinen jakso kohosi yllättävän suureen draamaan, joka ei ehkä olisi tuntunut suurelta muualla, mutta tässä suuni loksahti auki. Kerrassaan koskettavaa. (Viittaan Peggyn ja Peterin keskusteluun.)

Erityisen kiehtovaa on, miten luontevaksi 50-60-lukujen todellisuus on muodostunut. Ekoissa jaksoissa oli vaikeaa päästä yli itsetarkoituksellisuuden tunteesta: jokainen sisällä poltettu savuke ja miehiä alistuvasti palveleva nainen tuntui alleviivaavalta, sosiaalipornomaiselta kikalta, todella epärealistiselta, samastuminen vaikeaa tai mahdotonta (varsinkin näin itseään elättävänä naisena). Nyt ko. asiat ovat itsestäänselvyyksiä, sarjan todellisuus ehyt, ja hahmojen odottaa käyttäytyvän siihen sopivalla tavalla. Jos joku toimii yllättävän modernisti, se tuntuu kevyesti yhtä oudolta kuin sisätupakat alussa. Eikä historiallisuus ole itsetarkoituksellista. Kaikki fiktion maailmat ovat fiktiivisiä. Tämä fiktiivinen maailma sattuu sijaitsemaan 60-luvulla, muttei määrity vain ko. elementin kautta.


January Jones on minusta ihanan kaunis nainen varsinkin tuollaiseksi posliininukeksi laitettuna (ja ihana nimi, vieläpä oikea, ei taitelija-!). Ja totta kai seksipommisihteeriä (Christina Hendricks) pitää myös arvostaa, kurvit kunniaan.

(Seksikkäitä miehiä sarjassa ei varsinaisesti ole. Tai, no... Jon Hamm ei sytytä minua haastatteluissa / oikeassa elämässä, mutta hahmonsa on ajoittain melko vastustamaton.)

TV-tiivistystä kuukauden varrelta

Ainakin näistä on pitänyt kirjoittamani.

(1) Rooman loppu oli... ihan ok. Lopetus tuntui kahteen erikoispitkään jaksoon hätäisesti typistetyltä kolmannelta kaudelta. Eipä sitä noissa puitteissa paljon tuon paremmin olisi voinut toteuttaa. Kai. Emmätiiä. Jotenkin tyhjä olo jäi.

Aika outoa, että kiinnyin sarjaan loppumetreillä. Harvoin käy niin. Toisaalta harvaa sarjaa jaksan katsoa, jos ei heti kiinnosta. Tässä historiallinen elementti sai minut pysymään mukana edes
puolella silmällä. Poikkeustilanne, poikkeusreaktio.


(2) Mad Men (Nelonen ke klo 22) onkin sopivasti Rooman korvaaja. Olen katsonut kolme ensimmäistä jaksoa. Kaksi ekaa olivat jatkuvaa tupakointia ja sovinismia, enkä muutamaa nokkelaa dialoginpätkää lukuun ottamatta nähnyt niissä oikein mitään positiivista. Ahdisti. Ajattelin, etten katso enää montaa jaksoa, jos ei homma parane, vaikka miten pitäisi olla laatusarja.

Kolmosjaksossa taso onneksi nousi merkittävästi. Sarja alkoi tuntua kiehtovalta ja sympaattiselta. Tajusin, että tämähän aikookin oikeasti kertoa päähenkilöistään ihmisinä eikä keskittyä pelkkään ajankuvaan ja heh-heh-vanhanaikaisiin markkinointistrategioihin. Nyt suhtaudun kokonaisuuteen toiveikkaasti. Oikein odotan ensi viikkoa.


(3) The O.C. on minulle se salainen pahe, jollainen jokaisella pitää olla. Muut saippuasarjat? Ehei, ei. Greyn anatomia? Gilmoren tytöt? Ei oikein jaksa kiinnostaa. Mutta O.C. on minusta niin napakasti ja toimivasti käsikirjoitettu, että nautin sen katsomisesta.

Sarjan luoja Josh Schwartz on poikkeuksellisen hyvä kuljettamaan tarinaa ja kirjoittamaan nokkelaa dialogia. Uusintojen alkaessa katsoin pilottijaksoa oikein ajatuksella, ja ainoa harha-askel koko tunnin mittaisessa jaksossa on lopun "oho, äiti pakkasi kamansa päivässä ja jätti poikansa noin vain"-käänteen kohtalainen epäuskottavuus.

Välillä sarjassa joutuu tietenkin tuijottamaan huonompien rivikäsikirjoittajien jaksoja. Niitäkin yhdistää silti nokkeluus ainakin Sethin ja Ryanin yhteisissä osioissa.

On kuitenkin myönnetävä, että katson sarjaa surffaten samalla netissä. Koomiset kohtaukset, erityisesti kaiken Sethin ja Ryanin yhteisen dialogin, katson suurella mielenkiinnolla. Saippuajutut ja erityisesti kaiken, missä Mischa "en ihan oikeesti osaa näytellä, mutta jollain ilveellä olen päässyt telkkariin murjottamaan" Barton on mukana, silmäilen miten kuten. The O.C:n saippuassa on silti se pelastava elementti, että sarja tietää olevansa saippuaooppera. Se on usein lähestulkoon parodia itsestään. Paras mahdollinen elementti missä tahansa sarjassa on, että se tietää mitä on ja nauraa itselleen.