Dr. Horrible's Sing-Along Blog

Pistäydyn hetkeksi pois Italian auringossa vietettävältä blogilomalta kertoakseni TV-tapahtumasta, jota ei edes nähdä TV:ssä vaan Internetissä.


Joss Whedonin käsikirjoittajien lakon aikana luoma verkkomusikaalispektaakkeli Dr. Horrible's Sing-Along Blog on katsottavissa ilmaiseksi Internetissä tämän viikonlopun. Ja vain tämän viikonlopun! (Sen jälkeen show täytyy ostaa iTunesista tai myöhemmin DVD:llä.)

Olen tykännyt kovasti. Eka osa käynnistyy vähän hitaasti (ja vitsitkin tuntuivat omaan korvaani vähän tyhmiltä), mutta toka on jo aivan täyttä rautaa. Aitoa Whedonia. En juksuta.

Tästä pääsee käsiksi kaikkiin kolmeen vartin mitaiseen osaan: http://drhorrible.com.

Band of Brothers - HBO:n laatudraamaa

Kylläpä TV:stä tulee tällä hetkellä hyvää ohjelmaa. Varsinkin YLEn ohjelmisto näyttää mainiolta. Yleensä kesän pitäisi olla heikkoa aikaa, mutta tämä näyttää minusta paremmalta kuin kevät. Ikävää vain, että lähden heinäkuuksi maasta ja kaikki mahdollinen katselu kärsii.

Band of Brothers (YLE1 ke klo 22.40) on laadukkaaksi kehuttu sarja, jota en ollut vielä koskaan nähnyt. Nyt olen katsonut kaksi ensimmäistä jaksoa, ja laadukashan se tosiaan on. Näyttelijät ovat hienoja, ja sotaa kuvataan hyvin realistisen oloisesti. Niin realistisesti, että minun on äärettömän vaikea samastua sarjan hahmoihin: en voi käsittää, että he ovat vapaaehtoisesti keskellä kaaosta ja kuolemaa. (Kaikki eivät toki olleet II maailmansodassa vapaaehtoisesti, mutta amerikkalaiset olivat.) Kiehtovaa heitä on silti katsoa.


En ole kokenut sotaa toistaiseksi liian ahdistavana. Ihmetyttää tosin, vieläkö siinä riittää kuvattavaa kahdeksan jakson verran. Vai siirtyyköhän sarjan loppuosa kuvaamaan sodan jälkeistä aikaa?

No, katsomalla kysymyksiin saataisiin vastaus. Ikävä kyllä vietän viisi viikkoa Italiassa, joten tämäkin sarja menee aivan harakoille. Taida sentään ehtiä mukaan loppuhuipennukseen... juuri ja juuri. Liekö sen arvoistakaan sitten. Huoh. No, kai tämä uusitaan taas.

Erityisen vaikutuksen minuun on tehnyt Damian Lewis (päärooli, Winters). Taas kerran. Aivan aukotonta näyttelijäntyötä, ja vielä vieraalla aksentilla. En olisi ikinä arvannut miestä britiksi, ellen tietäisi. (Okei, muistan näistä kahdesta jaksosta tasan yhden kohdan, jossa hätkähtäen mietin, että mikäs engelsmanni nyt puhui. Sitten tajusin, että se oli Lewisin vuorosana. Jonkinlainen lievä lipsahdus, jonka olisin unohtanut saman tien, ellen olisi aiemmin erityisesti miettinyt asiaa.)

Ensimmäinen traileri Whedonin Dollhousesta.

Tässä on linkki traileriin.

EDIT: Nyt myös juutuubissa, ei välttämättä kauaa:



Virallinen traileri. Näyttää hemmetin hyvältä. Oleyhtähyväkuinbuffy, oleyhtähyväkuinbuffy... jooko?

Sarja saa ikävä kyllä ensi-iltansa vasta tammikuussa 2009, vaikka 13 jakson tilauksesta onkin jo kuvattu ensimmäinen. Miten IHMEESSÄ maltan odottaa yli puoli vuotta?

Andrew Lloyd Webberiä American Idolissa

Huomenna (la, Subtv klo 19) American Idol -kilpailijat esittävät yksinomaan Andrew Lloyd Webberin biisejä. Itse ainakin aion liimautua tv:n ääreen, vaikka valikoima kapea onkin... eikö musikaalibiisejä yleisemmin millään voinut ottaa mukaan?



En ole seurannut kisaa kovin aktiivisesti, mutta tää poika on ollut tosi aseistariisuva aina, kun olen nähnyt. Nyt se vissiin vetää Memoryn - odotan innolla!

Vielä kerran: Studio 60 - Life on Mars - Northern Exposure

Ensivaikutelmat osoittautuivat oikeiksi viimeisen uusien sarjojen ryppään kohdalla.

Studio 60 on päässyt viikon odotetuimman sarjan paikalle. Se vaan toimii mulle. Näppärä dialogi, kuumeinen tahti, karismaattiset näyttelijät. On se toisaalta tosiaan kumma, että valitan aina rikosjuttujen ratkomiseen tai ihmissuhteisiin keskittyvien sarjojen yksiulotteisuutta, mutta työhullujen yhtä lailla yksiulotteista elämää jaksan katsoa nikottelematta.

No, toisaalta sarjaan on ympätty mukaan ihmissuhteita huomattavasti enemmän kuin keskivertodekkariin. Juonetkin ovat paljon jatkuvampia. Ei ilmiö siis täysi mysteeri ole. Tästä päästäänkin kätevästi viimeiseen kommenttiin: olisivatpa ihmissuhdekuviot hieman vähemmän ennalta-arvattavia! Sorkinia selkeästi kiehtovat yhdessä työskentelevät ex-puolisot.

Amanda Peet on minusta muuten harvinaisen ihana nyt, kun näyttelee fiksua naista. Ennen se on ollut komedienne muiden joukossa. Tässä se on tyylikäs, sympaattinen ja säihkyväsilmäisen nätti.


Life on Marsia en jaksa katsoa. Siinä on liikaa etsiväntyötä ja liian vähän muuta elämää. Se on varmasti laadukas sarja, mutta ei mua varten.


Northern Exposure on vaan niin symppis. Lähinnä olen naureskellut seuraavalle:

On hassua, että varhaisteininä aistin Fleischmanin ja Maggien aggressiivisen kemian paljon alitajuisemmin. En oikein tiennyt, miksi niiden vehtailujaksoja riitelemisen välillä oli niin tärkeää odottaa kuin kuuta nousevaa. Oli vain. Nyt tuntuu, että katsojaa lyödään viestillä päähän - eihän parin yhteiskohtauksissa muuta tehdäkään kuin alleviivataan kemiaa. Tuntuu miltei tuurilta, että homma toimii silti. Se voisi mennä käsittämättömän pahasti pieleen, mutta Morrow ja Turner onnistuvat tasapainoilemaan raivon ja himon välillä uskottavasti. Suorastaan samastuttavasti. ;)

Lisäksi olen yllättynyt siitä, miten iso rooli inkkari-Edillä on ollut sarjan alusta lähtien. Shelly taas tuntuu toistaiseksi sivuhahmolta. Myöskään seksikäs radio-Chris ei päässyt edes puhumaan pilotissa(!), mutta rooli on onneksi kasvanut jo muutamassa jaksossa.

Skottileffa Ae Fond Kiss tulee tänään.

Täytyypä mainita, että Ykköseltä tulee tänään (pe) klo 21:30 Glasgow'hun sijoittuva elokuva Ae Fond Kiss, jossa esiintyy mm. minun oma kotikatu (Oakfield Avenue) ja lähikahvila (Offshore, Gibson Street)!

Ei mikään mestariteos, mutta ihan kiinnostava kuvaus rasismista, kulttuurien välinen Romeo ja Julia -tarina. Olen toki sen jo nähnyt. Saatan katsoa pelkkien aksenttien vuoksi, heh.

Tom Lenk + Britney-biisi + Gethsemane

Tämä on parasta, mitä olen nähnyt kuuteensataan vuoteen. Voisiko Tom Lenk olla ihanampi?

Olin muutenkin jo myyty, mutta viimeinen puoliminuuttinen on tosiaan Jesus Christ Superstaria.

Harmi, ettei nörttitrio olisi ikinä mahtunut muutenkin ylitäyteen Once More with Feelingiin. Osaavat vissiin kaikki laulaa.

(Kenties selitys ei-fanaatikoille? Tom Lenk on Buffyn Andrew. Henk. koht. ehkä lempihahmoni koko show'ssa... no, en ehkä voi sanoa ihan noin. Paitsi jos mietitään pelkkää seiskakautta, jolloin esimerkiksi Xander ja Giles on kutistettu varjoiksi itsestään. No, joka tapauksessa Andrew tasapainoilee suosikkihahmokisan ylitäydellä jaetulla ykkössijalla. Ehdottomasti.)

Studio 60 - Life on Mars - Northern Exposure - Ugly Betty

Ainakin näitä olen katsonut lähiaikoina.

Studio 60 on the Sunset Strip (Sub, ma klo 22) on ilahduttava sarja ainakin kahdella tapaa: (1) Olin West Wingin ensimmäisten kausien fani siitä huolimatta, että mikään sarjan aihepiirissä ei kiinnostanut minua millään lailla. Aaron Sorkinin dialogi oli niin jumalaista, että jäin tuijottamaan tv-ruutua hypnoosissa ja havahduin vasta mainoskatkolle. Tässä on samoja aineksia, vaikka kokonaisuus on vähemmän hypnoottinen. (2) Matthew Perry ansaitsee olla telkkarissa. Aina. Tahdon katsoa häntä aina. Minua ilahduttaa tieto siitä, ettei nokkela sanailu tässä tapauksessa ole illuusiota: mies on livenä ainakin kuusi kertaa hauskempi kuin käsikirjoitettuna. Varsinainen nykypäivän Oscar Wilde (joka tunnettiin siitä, että laukoi spontaanisti tekstiä, jota kokonainen tiimi keskitason komediakäsikirjoittajia olisi joutunut hiomaan viikon).

Life on Mars (Sub, ma klo 21) on kirjoitettu, näytelty, kuvattu ja tuotettu tosi hyvin. BBC-laatua parhaimmillaan. Lisäksi hyvää, hyvin käytettyä musiikkia. Toivoisin, että voisin myös nauttia 70-luvun rujosta maailmasta. Siinä on ensinäkemältä jotain niin luotaantyöntävää, etten ole varma, haluanko katsoa.

Northern Exposure (MTV3, ke klo 14.50) ei ensimmäisen jakson perusteella ole kadottanut viehätystään ajan hampaisiin. Tykkään. Katson uusintakierroksen. Sarja varmaankin elää ja kuolee lähinnä sen varassa, pitääkö tri Fleischmania sympaattisena, samastuttavana hahmona vai ruikuttavana juppina, jota tahtoisi vetää pataan. Itse lukeudun Fleischmanin faneihin, joten sarja toi-mii.

Ugly Betty (Nelonen, ma klo 20) jatkuu. Ugly Betty on sairaan hyvä. Huippunasevaa dialogia, camp-henkeä, hahmot samaan aikaan ylivedettyjä ja samastuttavia. Tulos: täydellinen. Pitäisi kuitenkin ehkä odottaa dvd-boksia, koska sarjan tekstitykset ahdistavat minua. Ei niissä teknisesti vikaa ole, mutta ne paljastavat vitsejä liian aikaisin ja joutuvat tiivistämään konekivääridialogia ahdistavasti. Tahtoo katsoa ilman.

Pakko nopeasti sanoa...

...että 90-luvun suursuosikki Villi Pohjola (Northern Exposure) alkaa tänään (ke) uusintana Maikkarin iltapäivissä! Klo 14.50.

Harmi, että monet ovat tuolloin töissä. Luulen, että katsojia olisi löytynyt parempaankin aikaan suoritetulle uusinnalle. Itse joudun tästä lähtien pitämään tauon töistä keskiviikkoisin kolmen maissa.

Odotan jännityksellä, onko sarja yhtä hyvä kuin teininä ajattelin. Se on tietenkin voinut muuttua ihan huonoksi ja ärsyttäväksi. Toivottavasti ei.


En ole ikinä tainnut nähdä ihan ensimmäistä jaksoa, joten tämä on todella jännää.

Lisää Torchwoodista + Elämäni paras vieraileva näyttelijä -palkinnon saa...

Olin joka tapauksessa kirjoittamaisillani Torchwoodista, joten taidan vastata äskettäin saamaani, alle kopioituun kommenttiin tässä kirjoituksessa. (Onks ihmisten oikeesti pakko sanoa "postaus"? ...se ei ole suomea.)

Hei, tämän postauksen ansiosta huomasin tämän sarjan alkamisen aikoinaan, kiitoksia siitä. Tosin muutaman jakson katsomisen jälkeen oli lopetettava, kun sarja ei sitten kuitenkaan ollut saman tyyppinen kuin Doctor Who ja henkilöt, varsinkin Owen, alkoivat ärsyttää suunnattomasti. Oletko itse jaksanut vielä seurata sarjaa?

Palasin nyt kommentoimaan, koska näin tämän viikon jakson ihan sattumalta ja ilokseni lopussa kuului Tardisin ääni ja puhuttiin tohtorista... Odotukset ovat siis korkealla huomisen jakson suhteen! T: Doctor Who -fani

Sarja on tosiaan melkoisen epätäydellinen, mutta olen sitä kuitenkin jaksanut katsoa... lähinnä aiemmin ylistämäni silmänilon vuoksi. Se Owen on kieltämättä melko ahdistava hahmo, enkä kauheasti välitä isoja silmiään muljauttelevasta Gwenistäkään, mutta muut ovat mielestäni ihan jees. Seassa on ollut muutama oikeesti aika hyvä jakso (esim. semmoinen kuin Out of Time, numeroa en jaksa nyt tsekata), mutta välillä myös ihan hirveää skeidaa. Hahmoihin tai maailmaan ei mielestäni ole päästy pitkäjänteisesti sisälle. Enkä voi kuin huokaillen kuvitella, miten paljon syvemmin Buffy olisi käsitellyt samoja sinänsä kiinnostavia juonikuvioita. Tehnyt niistä metaforia (eiku allegorioita?) jostain suuremmasta. Siitä ei ole tässä jälkeäkään.

Olet ehkä jo ottanutkin asiasta selvää, mutta jos jäit ihmettelemään, mitä ne Tardis-äänet olivat ja mitä jaksojen välillä oikein tapahtui, niin kyseessähän oli ykkös- ja kakkoskauden välinen aukko, jonka aikana Jack tosiaan kävi sompailemassa Tohtorin luona. Seikkailun näkee kuitenkin vain Dr Whon puolella, ja Torchwood jatkui nyt tapahtumien jälkeisestä tilanteesta.

Sitten se, mistä minun alun perin piti kirjoittaa. Tästä tokan kauden ekasta jaksosta nautin aivan suunnattomasti. Ensinnäkin: Mielestäni se toimi varsinkin dialogin tasolla oikein kivasti. Käsikirjoitusryhmä oli päättänyt skarpata.

Tärkeintä kuitenkin oli... James Marsters. Spike! Spike! Spike!


Marstersin pahapoikavampyyri kuului aina ykkösjuttuihini Buffyssa. Vain fiktiivinen hahmo voi olla samaan aikaan niin tyly mutta silti sielukas, S&M-henkinen mutta romanttinen, katufiksu mutta syvällinen. Iso osa ansiosta kuuluu Marstersille, joka esitti hahmoaan todella moniulotteisesti. (Hän kuulemma yritti koko ajan tosi kovasti, koska pelkäsi vakavissaan, että katsojat lakkaavat hetkenä minä hyvänsä pitämästä liian kamalia asioita tekevästä hahmosta. Kaikkea vielä.)

Olihan se nyt sitten kiva, että saimme jakson verran lisää Spikeä aivan toisessa sarjassa. Marstersin Torchwood-hahmo on nimittäin täydellinen Spike-klooni hiusten väriä lukuun ottamatta. (Ja vailla kaikkea omaatuntoa ja inhimillisyyttä, jonka hahmo omaksui Buffyn edetessä. Kakkoskauden alun täyspaha tappaja-Spike siis.) Jopa aksentti oli sama, missä ei ole mitään järkeä, koska Marsters on amerikkalainen ja kapteeni Jack puhuu amerikkalaisella aksentilla. Miksi ihmeessä vanha kollega siis puhuukin brittienglantia? (Kuulemma siksi, että Marsters halusi näytellä paikallisella aksentilla, asenteella "maassa maan tavalla".)

Marstersin piti alun perin esiintyä Buffyssa vain kakkoskauden alussa, mutta hän sai niin katsojat kuin käsikirjoittajatkin rakastumaan hahmoonsa ja kaappasi lopulta show'n itselleen siinä määrin, että viimeisillä kausilla sarja keskittyi häneen enemmän kuin muihin sivuhahmoihin yhteensä. Samaa (toki toteutumatta jäävää) potentiaalia on aistittavissa tässäkin. Spiken tavoin kapteeni John on loistava sarkastinen sivuhahmo, joka kyseenalaistavalla läsnäolollaan sähköistää jokaisen kohtauksensa ja tekee myös tylsistä hyvishahmoista ympärillään äkkiä moninkertaisesti mielenkiintoisempia.

Olin aivan täpinöissäni koko jakson ajan. Se johtui sekä sarjan aidosti aika hauskaksi yltyneestä dialogista että siitä, että sain katsella Marstersia elementissään. Kuka olisi uskonut, että Spikea saataisiin ruudulle lisää vielä Buffyn loppumisen jälkeenkin?

Tudors (Nelonen to klo 22.00).

Se on tyylikäs. Se on nätti. Se on historiallisilta faktoiltaan harhaanjohtava, mutta onnistuu toisaalta pienillä yksityiskohdilla luomaan ihailtavan osuvaa epookkitunnelmaa. Alastomuutta on tarpeettoman paljon. (Joo-o, kuninkaalle ei sanottu "ei", mutta onko kaikki seksi-iloittelut pakko näyttää? Ja eikö kukaan nainen sano "ei" muillekaan kuin kuninkaalle? Onko hovissa niin kertakaikkisen tylsää?)

Jonathan Rhys Meyers onnistuu sekä näyttelemään hyvin että täyttämään ohjaajan toiveet seksiä tihkuvasta olemuksesta. Se on suoranainen ihme, isot aplodit. Jonathan on mielestäni jo vuosia ollut sen sortin ilo silmälle, että jaksan katsoa sarjaa pelkästään hänen vuokseen, ellei laadussa tapahdu kerrassaan jyrkkää notkahdusta.

Jäämme alustavasti odottavalle kannalle.

Kaksi hyvin erilaista suositusta.

Nelonen on ryhtynyt näyttämään South Parkia aivan alusta arki-illoissa.

En ole toistaiseksi jaksanut katsoa, koska olen nähnyt ekan kauden jaksot jo moneen kertaan. Huomenna (keskiviikkona, klo 23.25) saattaa kuitenkin olla pakko. Silloin näytetään ensimmäinen jakso, jonka perusteella sarjaa saattoi epäillä ensivaikutelmaa kantaaottavammaksi. Jakso on Big Gay Al's Big Gay Boat Ride. Siinä Stanin koira paljastuu homoksi ja löytää paikkansa maailman herttaisimman homon isännöimästä homoeläinten turvakodista. Siellä jokainen saa olla oma itsensä.

Jakso on jotenkin vaan niin sympaattinen, ettei sitä voi katsoa hymyilemättä. Siitä alkaa myös Stanin ura eläinten ystävänä. (Sarjassa on jatkuvuutta ja sisäistä logiikkaa. Esimerkiksi tämä asia. Useimmissa asioissa Kyle on se herkempi ja syvällisempi, mutta eläinten oikeudet ovat toistuvasti lähellä nimenomaan Stanin sydäntä. En tiedä, tahtovatko Trey ja Matt tällä ilmaista jotain itsestään. Stanhan on Trey ja Kyle Matt, aina vanhempien nimiä ja ammatteja myöten.)

Ai niin. Sitä koiraa näyttelee George Clooney.




Komediasta draamaan. Lauantaina (Nelonen klo 15.55) nähdään Emma Thompsonin kirjoittama ja tähdittämä Sense and Sensibility (Järki ja tunteet).

Olen nähnyt ties miten monta kertaa, mutta se vaan on niin hyvä. Samastun Emma Thompsoniin jotenkin ihmeellisesti. Alan Rickman on ihana. Nuori Kate Winslet näyttelee eläväisesti ja laulaa kuin enkeli. Ja järkeväkin nainen voi saada Hugh Grantin!

Minua aina itkettää, kun katson tätä yksin.

Maailma on pieni.

Maailma on pieni.

Maailma on pieni. Sain hyperventilaatiokohtauksen. Eipä tässä oikeastaan muuta.

Linkki kuviin, joista jälkimmäistä ei ehkä kannata avata, kun pomo tai asiakas seisoo takana (vaikkei se nyt mitään pornoa ole).

Päivä ei voisi alkaa tämä aurinkoisemmissa merkeissä :D

(Mitä? Jos heteromiehet saavat innostua tyttöjen keskinäisestä pussailusta, niin..?)

Kidnapped (Nelonen to klo 22)

Satuin katsomaan kolme neljäsosaa sieppaussarjan kolmannesta jaksosta.


Hitto, kun näitä tällaisia draamoja on niin paljon, ettei ikinä tiedä, mikä onkin yllättäen hyvä. En siksi ollut aikaisemmin tajunnut, että tätä kannattaisi katsoa. Aihe ei ole maailman omaperäisin, mutta tämän jakson perusteella Kidnapped vaikutti oikein laadukkaalta, hyvin kirjoitetulta ja näytellyltä sarjalta. Laatusarjalta. Ei sokeriselta perustavaralta. En tiedä, miten paljon alitajuista vaikutusta oli sarjassa vilisevillä Ozin näyttelijöillä (ja kaiken huipuksi musikaalitähti Anthony Rappilla), mutta tällainen mielikuva joka tapauksessa syntyi ;)

Aion katsoa sarjaa mahdollisuuksien mukaan. Kiinnostuin tarinasta ja hahmoista ja haluan nähdä, mitä seuraavaksi tapahtuu. (Ja sarja, jolla on heti tällainen vaikutus, on automaattisesti perusonnistunut.)

Ja ai niin - loistavaa, että kerrankin on tehty rajallisen pituinen sarja, jolla on alku ja loppu. Neljätoista jaksoa on kirjoitettu ja kuvattu. Siinä kaikki. Ei löysiä, tilanteen mukaan kehittyviä juonia. Selkeä tarina. Enemmän tällaisia.

Doctor Who + Queer as Folk = Torchwood?

Doctor Whon synkempi pikkuveli hurmasi minut ensi silmäyksellä.

Torchwoodin alkuasetelmasta tuli mieleen emosarja Doctor Who. Söpösti korneista hirviöistä ja itsetietoisesta camp-asenteesta tuli mieleen Buffy. K-15-elementeistä tuli mieleen (sekä 2000-luvun Doctor Whon että tämän luojan) Russell T. Daviesin aiempi mestariteos Queer as Folk (joka minun kirjoissani on mahdollisesti paras koskaan tehty sarja). Yhdistelmä = nerokas!

Mistäkö on kyse? Sana "Torchwood" on anagrammi sanoista "Doctor Who". Se oli alkujaan yksinkertaisesti Doctor Who:n tuotantomateriaalista salassapitosyistä käytetty koodinimi. Russell T. Davies oli ollut kehittämässä aikuisemmalle yleisölle suunnattua yliluonnollista sarjaa jo ennen Doctor Who -projektia. Kun idea herätettiin eloon spin off -sarjan muodossa, se sai nimekseen Torchwood. Sarja tapahtuu samassa maailmassa kuin Doctor Who, ja monet hahmot vierailevat sarjoissa ristiin. Mutta siinä missä Doctor Who on aina ollut koko perheen kamaa, Torchwoodin maailmassa nähdään myös seksiä ja synkempiä juttuja.


Mutta nyt on oltava rehellinen. En tiedä, olisivatko pelkkä herttainen camp-henkisyys ja dialogiltaan hykerryttävän sutjakas, mutta juoneltaan hivenen aukkoinen (tai hätäinen?) avauskäsikirjoitus vieneet minulta jalkoja alta, ellei päähenkilö Captain Jack Harkness olisi tehnyt sitä. "Sex on legs" on idiomi, jota nyt haluaisin käyttää. Minuun näköjään vetoaa aivan täysillä tällainen käsittämätön, muovinen täydellisyys. (Onneksi tunnen aika monta naista, joita se oksettaa - perusmiehilläkin lienee maailmassa vielä toivoa. ;) Tai no, analysoidaanpa asiaa hetken aikaa. Yli-itsevarma, dominantti käytös? Check. Huomiota herättävät, tietäväiset silmät? Check. Bling! Yhtälö osoittautui odotettua yksinkertaisemmaksi.

Tätä loppuosaa pyydän maailmalta anteeksi jo etukäteen. Musikaalit seuraavat minua elämäni joka alalle, vaikken edes yritä. Vannon, että ihastuin hahmoon ja näyttelijä John Barrowmaniin ihan ilman taustatietoja. Kun sitten lähdin tutkimusmatkalle Internetin ihmemaahan (kuten pakkomielteenäni tällaissa tilanteissa on :D), tajusin, että tämä jätkähän on raskaan sarjan musikaalitähti! Niinku oikeesti. Esiintynyt lukuisissa isoissa West End -musikaaleissa, saavuttanut vakiintuneen aseman, julkaissut levyjä, istunut viime vuosien musikaalitähtienetsintäohjelmien tuomaristoissa Andrew Lloyd Webberin rinnalla. Olen jopa nähnyt hänet The Producers -leffassa, jossa hän lauloi Springtime for Hitlerin. Tottahan se on, kun nyt mietin. Hehe. Mutten olisi ikinä tajunnut yhteyttä omin avuin.

Nythän sitten on niin, että Barrowman on tästä lähin idolini numero yksi. Musikaalitähteys räjäytti potin - tuosta ei enää pakkaus parane. Tai no... ehkä sittenkin: kaiken ihmeellisyyden lisäksi mies on kotoisin Glasgow'sta. (Sieltä hän tosin muutti yhdeksänvuotiaana Yhdysvaltoihin, eli Torchwoodin aksentti on aito. Mutta nyt hän on asunut Britanniassa jo kauan ja puhuu kuulemma sukunsa kanssa edelleen skottiaksentilla.)

Loppukommenttina on vielä kysyttävä: miten se voi olla 40-vuotias?!?! Olisin veikannut 29. Jos yläkanttiin, niin 32. Mutta se onkin sit 40. Meinasin tippua tuolilta.


Palataksemme Torchwoodiin: sarjalla on muitakin avuja kuin päähenkilönsä, vaikka tästä pelottavaksi muodostuneesta tekstistä voisi päätellä toisin. Tarkoitin, mitä sanoin avauskappaleessa. Ja aion ehdottomasti jatkaa katselemista.

Luovutin vihdoin Jerichon suhteen.

Tajusin toki nopeasti, että Jericho on sokerista, ennalta-arvattavaa sankari- ja yhteisöllisyyslässytystä. Minua kuitenkin jaksoi kiinnostaa tarinan aihe: millaista on elää apokalyptisessa maailmassa?


Ikävä kyllä apokalyptisuudestakaan ei ole irronnut mitään valtavan kiinnostavaa. Näkemys on kovin pessimistinen. Eikä koko maailma ilmeisesti ole tuhoutunut missään elämää suuremmassa ydiniskussa - Amerikkaan vain on hyökätty suuressa mittakaavassa. Tämä herättää väistämättä kysymyksen siitä, miksi ihmeessä muu maailma ei ole jo ilmestynyt auttamaan! Tokihan tositilanteessa kävisi näin. YK-joukot karauttaisivat paikalle viimeistään säteilyn laskeuduttua. Ydinkatastrofin pitäisi kohdata koko maailmaa, jotta ihmiset todella jäisivät oman onnensa nojaan. Yhtälö ei ihan mene jakeluun.

Mutta sarja onkin juuri niin periamerikkalainen, että muun maailman totaalinen unohtaminen on täysin odotettavaa. Kun ihmissuhdekuvioitakin on pyöritetty melko neuvottoman tuntuisesti (ihan kuin kirjoittajat eivät olisi etukäteen päättäneet, mitä tahtovat tehdä), en jaksa enempää. Jätän sarjan tähän. Kävin lukemassa salaisuudet Wikipediasta, se riittää minulle. Hehe.

Taas tulee musikaalia telkkarista.

High School Musical 2 (YLE2 su klo 19.10) - Musikaalitähditetty Tartu Mikkiin (YLE2 pe klo 21)

Tänään saamme ihailla High School Musicalia numero 2. Jos siis viimekertainen sai sinut himoitsemaan lisää teinien seikkailuja, rukouksiisi on vastattu. Tästä toisesta tv-elokuvasta huomaa ensimmäisen suosion: tuotantoarvot ovat selkeästi paremmin kohdallaan ja kässäri on hiotumpi - mielestäni jopa oikein onnistunut, kun ottaa huomioon, että kohdeyleisönä ovat varhaisteinit. Ilahduttavaa on myös, että ensimmäisestä osasta lahjakkaimpana esiintyjänä erottunut blondipahis Sharpayn Ryan-veli (joka hatuistaan muistetaan) on ansaitusti päässyt paljon suurempaan rooliin.

Musiikin taso ei ikävä kyllä ole parantunut. Miltei päin vastoin: biisit on tällä kertaa ylimiksattu niin metallisen kuuloisiksi, ettei musikaalille tärkeä illuusio siitä, että hahmot laulavat oikeasti tilanteessa, toteudu oikein ollenkaan.


Tartu Mikkiin sisältää ensi perjantaina koko rahan edestä musikaalitähtiä. Minut vetää ruudun ääreen varsinkin TTT:n Jari Ahola, joka on ihan mielettömän hyvä laulamaan ainakin niiden esitysten perusteella, joissa olen hänet nähnyt. Niinku oikeesti to-del-la hyvä. Työkaveri ja kyseisen karaokeohjelman juontaja, Hintsasen Sami, jää kirkkaasti toiseksi, vaikka pätevä onkin.

Huff (Nelonen ke klo 23.25)

Huff on laatusarja, joka vie minut henkilökohtaisesti aikamatkalle. Katsoin sen ensimmäistä kautta Glasgow'ssa kaapelikanavalta. Olin aivan eri kulttuurissa ja mielentilassa. Ei ollut tekstityksiä. Näin monen vuoden jälkeen tuntuu melkoisen oudolta katsoa toista kautta täällä Suomessa. (Ja jostain syystä tekstitykset häiritsevät minua harvinaisen kovasti. Yritän kestää.)

Huff on todella hyvin kirjoitettu sarja. Ja aivan poikkeuksellisen hienosti näytelty. Nautin ensimmäisestä kaudesta todella paljon. Sarja eroaa tavanomaisista suosikeistani siinä, että siinä ei tapahdu mitään valtavan ihmeellistä. Se kuvaa psykiatrin ja hänen perheensä elämää todentuntuisesti. On teinipoika, alkoholistimummo, hullu veli ja rappioelämää viettävä nuoruudenystävä. Kaikki elävät elämäänsä, ja jotenkin tästä saadaan harvinaisen toimivaa draamaa.

Aion todellakin katsoa tämän toisen kauden. Lisää ei ikävä kyllä ole tehtykään.

Guitar Heron looginen jatko-osa on...

En olekaan aikoihin hehkuttanut South Parkia.

11. kauden toinen puolikas on yhtä jaksoa vaille paketissa. Se on ollut ihan ok, mutta varsinaisia huippujaksoja ei ole ollut. Ilmeisesti Trey & Matt eivät kuitenkaan tunne itseään uupuneiksi, koska jatkoivat sopimusta äskettäin 15. kauteen. Ilman jatkoa maaliskuussa alkava 12. kausi olisi jäänyt viimeiseksi.


On pakko mainita yksi asia uusimmasta jaksosta Guitar Queer-o. Siinä Stan ja Kyle saavuttavat menestystä, mainetta ja mammonaa Guitar Hero -pelin kentillä. En ole aikoihin nauranut tv:lle niin makeasti kuin seuraavalle kohtaukselle: Stan menee kauppaan, josta osti Guitar Heron. Pelikauppias kysyy, miten pelaaminen sujuu, ja kaivaa sitten tiskin alta pelin loogisen jatko-osan. Jotain "rentouttavaa", joka saa soiton kulkemaan paremmin.

"Have you ever heard of... Heroin Hero?"

Ehe ehe ehe.

"You could call it the ultimate first person shooter."

Stan myös ostaa kyseisen pelin, joka on naurettavan addiktiivinen ja täysin järjetön. Pelaaja jahtaa ikuisesti lohikäärmettä, jota ei voi saada kiinni. Myöhemmin pelikauppias mainitsee vielä pelin Rehab Hero, mutta siihen ei enää lähdetä.

High School Musical tulee tänään tv:stä.

Vinkkini kiinnostanee vain musikaalifaneja ja 8 - 14 -vuotiaiden tyttöjen vanhempia. Tänään, sunnuntaina, on mahdollisuus nähdä, mikä on viime vuosina villinnyt USA:n varhaisteinit. YLE2 klo 19.10.

High School Musicalin soundtrack oli vuoden myydyin levy, ja sen jatko-osa oli katsotuin kaapeli-tv-ohjelma koskaan. Ikinä. Kautta aikojen. (Se on oikeesti aika iso saavutus. Kaikkien suursarjojen finaalit ja urheilulajien huippuhetket jäivät kakkosiksi.)


Vouhkaukseen nähden itse teos on yllättävän keskinkertainen. Se on ihan symppis, mutta varsinkaan musiikki ei ole erityisen mukaansatempaavaa. (Paras hetki on Stick to the Status Quo koulun ruokalassa - siinä on oikeaa musikaalitunnelmaa.) Tarina on kopioitu Greasesta ja tuhansista samanhenkisistä nuorisoelokuvista. Kässäri on ihan ok, mutta käänteet toki arvaa sadan kilometrin päästä. (Olen muuten sitä mieltä, että kakkososan tarina ja kässäri olivat toimivammat. Suorastaan virheettömät. Aukottoman tyylipuhtaat. Ennalta-arvattavat toki silti, mutta nuortenelokuvat ja musikaalit eivät yleensä loistakaan yllättävyydellään.)

Mutta tämän tv-musikaalin laatu onkin sivuseikka. Vaikutukset ovat tärkeämpiä kuin itse tuote. Halvalla tehty hattara on tehnyt musikaaleista taas siistin jutun nuorison keskuudessa ja sai heidät esimerkiksi sankoin joukoin katsomaan Hairsprayta. Se on yksinomaan hienoa.