North and South (BBC 2004)

Koko kesän YLE1 on näyttänyt BBC:n historiallisia draamoja näin lauantai-iltaisin.


Ne ovat käsittääkseni kaikki uusintoja, mutta minulla on edelleen aukkoja kolmen vuoden ulkomaanaikani vuoksi. Tätäkään en ollut ennen nähnyt. Hyvä niin, on edes jotain katsottavaa kesäkuussakin. (Olen tosin katsonut myös Poirot-uusintoja, vaikka joissakin muistin juonen täsmälleen.)

Tämä neliosainen historiallinen sarja perustuu kirjaan, jota en ole lukenut. Tapahtumapaikka on Pohjois-Englanti, aika teollisen vallankumouksen alku 1800-luvulla. Ensimmäisen osan perusteella kyseessä on Ylpeys ja ennakkoluulo luokkataistelulla maustettuna. Hyvältä vaikuttaa.

Tällaiset sarjat elävät tai kuolevat päähenkilöiden kemian varassa. Tällä kertaa se toimii. Varsinkin herra Thornton (Richard Armitage, jonka nimen pistän mieleen) onnistuu ihanasti olemaan julma öykkäri ja silti niin karismaattinen ja herkkä. Tätä naistenromaanien peruskamaa, heh.

Pohjois-Englannin murretta on ihana kuunnella. Se on kuin sekoitus Skotlantia ja Englantia. Skottimurre kuulostaa kodilta, tästäkin tulee jo koti mieleen. Mutistavat pohjoismurteet ovat minusta ehdottomasti kauniimpia kuin etelän leveä aksentti. En tosin parhaalla tahdollanikaan muista, ajattelinko niin jo ennen kuin asuin Skotlannissa. Nykyään Emmerdale-murre ainakin kuulostaa älyttömän koomiselta.

Orgoglio eli Kunnian hinta.

Ihana Elisa loppui, mutta YLE on ostanut lisää italialaista sokeria. (YLE2 su klo 20.55.)

Tätä iloa riittääkin taas pitkälle: sarjasta on 3 tuotantokautta, joista jokaisessa 13 jaksoa. Sarjan suomenkielinen nimi on Kunnian hinta (Orgoglio tarkoittaa kirjaimellisesti 'ylpeys'). Se sijoittuu 1900-luvun alkuun ja tuntuu olevan tasan yhtä romanttista huttua kuin 1700-luvulle sijoittunut Elisakin. On vääryydellä erotettuja nuoruudenrakastettuja, pakkoavioliittoja ja kohtaamisia heinäladossa (kyllä, se ei näköjään ole suomalaisten yksinoikeus). Kauniita ihmisiä ja maisemia. Ah ja voi.

Katsominen on vähän kuin lukisi historiallista harlekiiniromaania. Historiasta tykkään, harlekiineja vihaan. Kärsivällisyyteni ei ehkä riittäisi tämän katsomiseen, ellei se olisi italiankielinen. Ainakin aluksi hattaraisuus tuntuu tukahduttavalta. Toisaalta Elisakin hiipi suosiooni pikkuhiljaa. Koska on ihanaa, että minulle tarjotaan juonellinen tilaisuus harjoitella italiaa, katson taatusti joka jakson. (Ja ymmärränkin varmaan 90%. Voisin katsoa ilman tekstejä. Se on miellyttävää.)

Hieman huolestuttaa, että uusi lähetysaika menee päällekkäin Maikkarin realitypaikan kanssa. Mitä teen, jos Amazing Race alkaa päälle? Yritän ehkä katsoa tiistain päiväuusinnat tästä sarjasta. No, se on sen ajan murhe.

Tänään tulee Ozin musikaalispektaakkeli.

Josta en hyvällä tahdollakaan saanut kaivettua kuvia esiin.

"Vankiladraaman musikaalijakso?"
Nii-in.

"Eikö se ole hieman kornia?"
Olisi ehkä yleensä.

Ozia katsoneet kuitenkin tietävät, että sarjaa jaksottavat surrealistiset välijuonnot. Ne on korvattu lauluilla. Ei itse vankiladraamaa. Hyvin toimii. Ja on hyvinkin katsomisen arvoista.

Beecher ja Schillinger vetävät dueton. Isä Mukada laulaa Tori Amosta. Sisar "West Side Storyn Anita" Pete pääsee käyttämään lahjojaan. Ja paljon, paljon muuta. What's not to love?

Nelonen klo 23.25. Siellä nähdään.

Sarjassamme erittäin satunnaisia tv-vinkkejä:

Tänään (YLE2 klo 17.10) tulee uusintana se Tartu mikkiin -jakso, jossa on vieraina Nina Tapio ja Hanna-Riikka Siitonen.

Ne tytöt laulaa niinku niin hyvin, että mulla meni kylmät väreet. Varsinkin loppuduetto on mahtava. Olen muistellut sitä kaiholla. Jari Sillanpääkin vajosi sen lumoihin.

Ajattelin itse katsoa uudelleen. Jos Tartu mikkiin on ikinä hyvä ohjelma, se on sitä tässä jaksossa. (Minusta se on muutenkin ihan viihdyttävä show. Turhauttavaksi sen tekevät huonot vieraat, mutta jos esiintyjät ovat laulutaitoisia, se on mukavaa perjantai-illan viihdettä.)

Nina Tapio lienee Suomen paras musikaalitähti. Hän todella tajuaa, miten sitä musiikkia pitää vetää. Uusi Pieni merenneito -dubbauksensa on sata kertaa parempi kuin Disneyn alkuperäinen. No, olen jo hiljaa, koska tämä ei liity telkkariin.

Virallinen tauko.

Minun piti kirjoittaa tämä jo ennen lähtöäni. Tätä blogia ei päivitetä ennen heinäkuun 18. päivää, koska olen ulkomailla (ks. pääblogi), enkä varmaankaan tule edes näkemään tv-laatikkoa ennen paluutani! Muutenkin tv on viettänyt hiljaiseloa kesä-heinäkuussa, joten saa nähdä, milloin seuraava kirjoitusaihe ilmestyy.

Muutama tv-asia minulla kuitenkin oli mielessä:

(1) Arvasin, että Survivorissa tapahtuu jotain tuollaista. Leipäännyin totaalisesti ja lopetin katsomisen finaalijakson puoliväliin. Itse asiassa en siksi edelleenkään tiedä, kuka voitti. Danni? Katsoin sen sijaan Diana-konsertin musikaaliosuuden. Arvelen tehneeni viisaan valinnan.

(2) Keller tuli takaisin Oziin <3 (olisko ollut eka kerta, kun olen tehnyt tuollaisen hymiön? Oli vissiin. Olisko pitänyt jättää tekemättä? Olis vissiin). Vasta silloin tajusin, miten paljon olin häntä kaivannut. Sarjan energiataso kohosi heti kymppiin. Nyt jää ikävä kyllä kaksi jaksoa näkemättä. Tähän saakka olin katsonut uusintakierroksen jokaisen jakson joka sekunnin. Ikävä rikkoa putki. Pakko varmaan katsoa netistä sitten palattuani, jotta pysyn täydellisesti mukana.

Televisio kesäterässä. Neiti Marple. Dirt (ja Oz).

Tuntuu, että katseluaikataulustani katoaa viikoittain sarjoja eikä tilalle tule mitään. Kesä vaikuttaa. Ainoat kunnolliset jatkajat ovat Oz (viimeksi hieno jakso... Tuli lopussa tippa linssiin) ja Dirt.

Viikonloppuiltojemme iloksi on tosin näytetty Agatha Christien Neiti Marple -elokuvia. Niitä jaksaa aina katsella. Olen perinteisesti pitänyt Marplesta vähemmän kuin Poirot'sta, mutta nyt hän onkin alkanut tuntua oikein kivalta tädiltä. Ehkä lintumainen Geraldine McEvan tekee niin hyvää työtä. Hänen tuikkivasilmäinen Marplensa on vähemmän itseään täynnä kuin Poirot (no, kukapa ei olisi) ja saa lapsenomaista iloa mysteerien ratkomisesta. Tapa, jolla hän saa jutut käsiinsä, tuntuu tosin paljon teennäisemmältä: On itsestään selvää, että mestarietsivä Poirot kohtaa jatkuvasti uusia tapauksia. Ihmiset kääntyvät hänen puoleensa. Eläkeläisrouva sen sijaan törmää aina uuden mysteerin keskelle yhtä epätodennäköisesti kuin vanha kunnon Viisikko.


Dirtissä ei ole eläkeläisrouvia, mutta se ei ole tuottanut minulle pettymystä ensimmäisen jakson jälkeen. Tykkään sarjasta enemmän kuin mistään uutuudesta useampaan vuoteen. Onhan se kylmä, kova ja pinnallinen, mutta jokin siinä sopii minulle. Saatan sekoitaa raflaavuuden ja realismin, mutta pidän paheidensa kanssa painiskelevia hahmoja samastuttavina. Olisi ollut helppoa luoda yksiulotteisia henkilöitä, jotka olisivat karikatyyrejä itsestään. Edes jääkuningatar Lucyn kohdalla ei mielestäni ole syyllistytty siihen. Hän on kaikesta huolimatta oikea ihminen, jolla on syitä olla sellainen kuin on.

Tietenkään Dirtissä ei eletä meidän todellisuudessamme, vaan jossain pari askelta sen takana. Paljastukset ovat suurempia ja peli julmempaa. Viime jakson polvilumpiojutussa päästiin jo sellaisiin sfääreihin, että harvemmin olen katsonut Oziakaan yhtä irvistellen. Brrh. Kenties juuri se saa minut vetämään jonkinlaiset yhtäläisyysmerkit sarjojen välille: molemmat kommentoivat oman aihepiirinsä realiteetteja, mutteivät pyri dokumentoimaan todellisuutta. Hahmot elävät selvästi fiktiossa. Se sopii minulle. Pidän nimenomaan fiktiosta, joka saa minut huomaamaan asioita omassa todellisuudessani - mutta rinnastusten ja yhtäläisyysmerkkien keinoin, ei yksinkertaisella sormella osoittelulla. Jos kerrotaan tarinaa, kerrotaan tarinaa. Tehdään taidetta, jota eivät sido todellisuutemme lait. Mutta parhailla tarinoilla on juurensa todellisuudessa, sanottavaa tästä maailmasta.

(Ja korkealentoisuuden vastapainoksi: sekään ei ole haitaksi, että olen aivan rakastunut Holtiin. Heh.)

Survivor: haluan vain sanoa...

...että tänään tullut kaksiosaisen finaalijakson ensimmäinen osa oli oikeesti tosi jännä. Ja kiristelen hampaitani, jos Rafe ei voita! Suutun varsinkin, jos Danni ei valitse sitä finaaliin. Rafe piti kiinni lupauksestaan, vaikka olisi ollut paljon järkevämpää tiputtaa Danni ja ottaa Lydia viimeiseen haasteeseen. Dannin on pakko pitää kiinni omastaan.

Se Rafe on tehnyt pelissä pelkästään asioita, joita voin kunnioittaa. Se on pitänyt kiinni lupauksistaan silloinkin, kun se ei olisi ollut viisasta. Lisäksi se ainoana kieltäytyi syömästä mayojen uhrikanaa, koska piti tekoa vääränä. En tiedä, olisinko itse ollut yhtä suoraselkäinen, mutta hän tunsi asiasta vahvasti. On tärkeää ja kunnioitettavaa kuunnella omatuntonsa ääntä noin vaikeissa olosuhteissa.

Ensi viikolla ratkaisu selviää. Tai netistä vaikka heti, mutta sitä ei pidä ajatella tai koko jutussa ei olisi mitään järkeä.

On ollut harvinaisen jännä kausi. Ja minä kun olin jo lähes valmis lopettamaan koko ohjelman katsomisen.

Trilleri ei viehätä

Yritin viime viikkoina puolella silmällä katsoa Operaatio Haadesta.

En jaksanut. Vika osa jäi kokonaan katsomatta. Minua ei kerta kaikkiaan jaksa kiinnostaa tusinatrilleri. Ei laadukaskaan. En pysy hereillä 24:n tai CSI:n parissa. Mulla on päässä joku sellainen juttu, että ihmissuhteiden pitäisi olla keskeisessä roolissa ja hahmojen kehittyä. Pelkkä toiminta ei pidä mielenkiintoa yllä. Nykymaailmassa tunnen olevani vähemmistössä, mutta niin se on.

Iloinen poikkeus on tietenkin Agatha Christie, varsinkin Hercule Poirot. Se on niin hassu setä ja minulle jo lapsuudesta rakas, että jaksan helposti seurata tusinamurhamysteerin alusta loppuun jopa silloin, kun se on minulle entudestaan tuttu. Poikkeuksethan ne vahvistavat säännön.

Tätä yleispätevää tekstiä voi soveltaa useimpiin trillereihin / dekkareihin / rikossarjoihin. Niistä ei täällä juuri kirjoitella.

Pieni kommentti Survivorista.

Joka kerta ajattelen, ettei sarja jaksa enää kiinnostaa.

Alussa se tuntuu tylsältä, kun ihmisiä on hirveästi eikä kukaan erotu joukosta. Pääasiassa katson sitä vanhasta uskollisuudesta (ja kun se tulee Amazing Racen paikalla). Vähitellen se kuitenkin imaisee mukaansa. Viimeiset pari jaksoa ovat olleet jo oikein kiinnostavia.

Halusin vaan sanoa, että olen valinnut suosikin. Se lienee aika yleinen valinta. Minusta herttainen Rafe (se punatukkainen homo eräopas) ansaitsisi voiton ehdottomasti eniten jäljillä olevista. Hän on harvinainen kilpailija: kiltti, mukava, melko epäurheilullinen - kaikkea sitä, millä yleensä päästään top neloseen muttei voiteta - mutta myös voittanut kolme koskemattomuutta putkeen. Lisäksi hän pärjäsi viime jakson muistipeleissä loistavasti. Samastun aina niihin, jotka pärjäävät älyjutuissa.

Toinen suosikkini olisi ollut ex-pelinrakentaja Gary, joka pelasi loistavasti ja suoraselkäisesti, vaikka oli alakynnessä. Ja pärjäsi myös hyvin älypeleissä. Mutta hän nyt putosi. Ja on se Rafe vielä herttaisempi. Itkee, jos pelissä tehdään jotain moraalitonta, muttei silti ole mikään kynnysmatto.

Sori, mutta nyt en tee sitä virhettä, että etsisin kuvia yhtään mistään. Tosi-tv-ohjelmissa silleen saa aina vahingossa selville voittajan.

Dirrrrt!

Kuva piti laittaa niin isona kuin sai, koska se on hieno.

Kylläpä kevään uutuudet ovatkin yllättäneet positiivisesti. Luulin, että Ugly Betty oli jotain, mutta entä tämä sitten! En odottanut Dirtiltä mitään. Vielä tovi sitten luulin sitä jonkinlaiseksi pikkuilkeäksi tilannekomediaksi, ilmeisesti rva Coxin (tarkoitan Arquetten) entisten töiden harhauttamana. Vasta tunnin keston huomaaminen muutti oletustani. Silti tuijotin suu auki, kun Dirt osoittautui oikein kunnolla mustaksi draamaksi. Siis kunnolla. Sarjassa on tunnetasolla jotain raakaa ja aitoa. Kaikilla Hollywoodissa lienee törkylehdistä rankat traumat, joita tässä kanavoidaan, ehkä terapeuttisestikin.

Mä olen kahden jakson jälkeen ihan myyty. Dirt onnistuu olemaan tyly ja karu olematta luotaantyöntävä, teennäinen tai vittumainen. Courteney Cox on syntynyt tällaiseen rooliin, ja uusi tuttavuus Josh Stewart onnistuttiin myymään minulle juuri sellaisena paradoksina kuin laskelmoitu oli: seksikkään epäseksikkäänä, sympaattisena antisankarina. Oli jopa ärsyttävää, miten selvästi lankesin ansaan. Siistiä. Ja mielisairaasta valokuvaajakaverista olisi millimetrin virheellä saanut imelän hahmon, mutta sekin tuntuu toimivan.

Olen viime jaksosta asti aktiivisesti odottanut seuraavaa. Koskahan mulla on viimeksi ollut tällainen olo uuden sarjan kanssa?

Sarjan viehätyksessä on muuten jotain samaa kuin kivassa Entouragessa siinä mielessä, että tässäkin tuntee pääsevänsä kurkistamaan showbisneksen kulissien taakse. Eri puolelle vain. Tällä kertaa ei kannateta nousevia julkkiksia (paitsi Stewartin hahmoa, ehkä).

Toivottavasti hyvä meno jatkuu. Bravo.

Eilen katselin O.C:ta ja mietin...

Pitäisikö minun hävetä sitä, että seuraan Orange Countyn elämää uskollisesti melkein joka viikko? Olen seurannut miltei alusta alkaen.
Ei. Enkä häpeä. O.C:ta ei lue seurattujen sarjojen listassani, koska pistän listalle lähinnä sellaiset, joita oikeasti seuraan = en tahdo jättää väliin ja pistän vaikka nauhalle, jos olen poissa (voisin tosin harkita bubblin' under -osaston lisäämistä). O.C:n missaaminen ei harmita... mutta tv:ni on aina auki, jos olen kotona tiistai-iltana.

Minusta "Kalifornian kauniiden ja rikkaiden mitättömät ihmissuhdemurheet, joista ainainen aurinko muiden huolien puutteessa kasvattaa elämää suurempia " on aliarvostettu sarja. (Nykyään. En tajua, miksi suosio on romahtanut, vaikka laatu on pysynyt harvinaisen tasaisena. No, ehkei ekaan kauteen verrattuna. No, tämä oli jo toinen keskustelu.) Tietysti juoni on pelkkää huttua, mutta sähäkkä kieli ja hupaisat tilanteet kilpailevat parhaiden tilannekomedioiden kanssa. Ja milloin komedioiden juonet muka hyviä ovat olleet? Täyttä huttuahan joku Frenditkin oli.

Ne, jotka moittivat O.C:ta, ovat mielestäni sijoittaneet sen väärään luokkaan. Eihän se edes yritä olla draamaa! Dramaattisimmillaan se on parodia itsestään. Koomisimmillaan se on hysteerinen ja saa minut hihittämään ääneen. Lisäksi se onnistuu olemaan tilannekomedioita jatkuvajuonisempi. Mikä sen viihdyttävämpää?

Jenkeissä juuri lopetetusta Veronica Marsista pedattiin vuosia Buffyn kruununperijää (-tärtä), mutta rehellinen mielipiteeni? O.C:n kieli on lähempänä maalia. Se on ihan yhtä sujuvaa, nokkelaa, kikkailevaaa, kulttuuriviittauksia vilisevää ja nautittavaa olemata silti täysin epärealistista ("ei kukaan oikeesti puhu noin"). Tulee Joss Whedon mieleen kaikilla hyvillä tavoilla. Jotkut sarjan luojan Josh Schwarzin itse kirjoittamista jaksoista ovat jopa rakenteellisesti yhtä taidokkaita. Lisäksi Adam Brody (Seth) on ilmeisen xandermainen (eikö muka? Eikö muka?!) ja ihan nero koomikoksi. (Jälkimmäistä on myös tämän vikan kauden paras lisäys, Autumn Reeser. Uikuttaja-Marissan korvaaminen tällä ihanalla tytöllä oli paras veto ikinä. Ryanistakin tuli äkkiä hauska!)

Tavallaan aloin katsoa tätä teinisaippuana pidettyä hattaraa juuri Buffyn etäisenä (etäisenä) korvikkeena. Se tavoittaa jotakin samaa, pääsee pop-kulttuurin ytimeen. Buffyssa nyt tietty oli sata muutakin tasoa, mutta kaikea ei voi saada ja jotain on jo paljon enemmän kuin ei mitään.

Niin. Että O.C:lle vähän kunniaa. Kun se ei lähde kyntämään liian syvälle saippuan suohon ja pitäytyy mainiossa komediassaan, se on ihan oikeesti hyvä.

Las Vegas

Tämä on melko satunnainen kommentti. Kääntäjänä toimimisessa on yksi omituinen puoli: se onnistuu puolivahingossa koukuttamaan sarjoihin, joita ei muuten tulisi seurattua.

Las Vegas (Nelonen ma klo 22.00) on höyhenenkevyt sarja. Ihan aivoton. Pelkkää hyvännäköistä pintaa ja kimallusta, joskus ihan hauskoja juttuja, muttei mitään, mistä voisi välittää. En taatusti katsoisi sitä minuuttia kauempaa... Mutta sitten minulle satuttiin antamaan sitä käännettäväksi oikein jaksokaupalla, ja vähitellen huomasin joutuvani siihen sisälle. Vieläkään siinä ei ole mitään erityisen jännittävää, mutta huomaan usein jämähtäväni katsomaan sitä näin maanantai-iltaisin. Ainakin puolella silmällä. Syytän tästä sataprosenttisesti ammattiani.

Hieman samoin kävi tovi sitten L-Wordin kanssa, mutta se onneksi jäi saman tien tauolle, joten ei tarvinnut ryhtyä tuijottamaan.

Mikä siinä Vegasissa sitten kiinnostaa edes hitusen verran? No, ensinnäkin sattui sellainen tuuri, että eka jaksoni oli 60-luvulle sijoitettu hassu fantasiajakso. Semmoiset viehättävät minua, joten sarjasta tuli parempi mielikuva kuin olisi pitänyt. Sitten siinä on semmoisia ihan hauskoja yhden rivin puujalkavitsejä, joille voi hymähdellä. Ja sitten siinä on hyvännäköisiä ihmisiä. Se pikkuinen, ilkeä kasinoemäntä (Sam?) on söötti... ja ensin en yhtään tajunnut sen naistennaurattajapojan viehätystä ("Häh, tuonko on tarkoitus olla hyvännäköinen?"), mutta sitten jotenkin lämpenin sille ja on se sittenkin melkoisen söpö (ja aivan hiton hyvännäköinen 35-vuotiaaksi. Näyttää ainakin 10 vuotta nuoremmalta. Menin ihan shokkiin, kun kävin työn takia Las Vegasin imdb-sivulla ja huomasin tämän. En ihan työn takia ;).

Viva Laughlin!

Nyt löytyi tv-uutinen, josta olen innoissani! CBS tuottaa ensi syksynä amerikkalaisen version Viva Blackpoolista. Tai alku ainakin on nyt tilattu. Toivon tosi kovasti, että hanke toteutuu. (Jenkkilässähän saatetaan pätkäistä sarjat vaikka kahteen ekaan jaksoon, jos yleisöä ei ala löytyä.) Vaikka sarja toteutuessaankin saatetaan USA:ssa teurastaa samaan tyyliin kuin Queer as Folk, pelastavia ominaisuuksia on monta:

(1) Sarja on Hugh Jackmanin tuottama, ja hän aikoo tämänhetkisen listan mukaan myös vierailla siinä. Tämä tarkoittaa, että musikaaliaspekti otetaan takuulla vakavasti ja toteutetaan hienosti. (Voisivatko näyttelijöiden äänet jopa erottua musiikista paremmin kuin alkuperäisessä? Se olis kivaa.) Vautsi.
(2) Buffy-fania ilahduttaa, että seiskakauden karismaattinen rehtori Wood (D.B. Woodside) on mukana jutussa.
(3) Mädchen Amick on enemmän kuin täydellinen Sarah Parishin korvike! Olen juuri Twin Peaksia ja Joeya katsellessani ihastellut, että se on aina ollut niin kovin nätti. Ja jotenkin samalla lailla tyylikäs.
(4) Mulla on semmoinen olo, että sarjan kuluukin olla niin muovinen ja tyylitelty, etteivät jenkit voi sitä pilata samalla lailla kuin monia muita. Jenkkityyli saattaa jopa sopia.
(5) Jos sarja menestyy, sitä takuulla jatketaan vaikka tekohengityksellä niin pitkään kuin ikinä mahdollista. Tämä on yleensä aivan liian pitkään ja lopputulokset ovat kammottavia (ja se viimeistään pilasi Queer as Folkin täydellisesti). Mutta hei, kyllä minä musikaalisarjaa katselen vaikka tekohengitettynä ihan niin kauan kuin sitä minulle näytetään, enkä valita yhtään!!!

Men can be intolerant, rabbits are pure.

Ensin huomautus: päätin sitten hetken mielijohteesta vetää luokitussysteemini uusiksi. Nyt ohjelmat pääsevät luokkiin vasta, kun jaksan innostua jostain sarjasta niin, että kirjoitan siitä toistuvasti. Saa nähdä, miltä tämmöinen järjestely tuntuu.


Mutta South Park: tää 11. kausi on oikeesti tosi hyvä! Parempi kuin moneen vuoteen. Jakso 5, The Fantastic Easter Special, oli mukavaa lääkettä joulujaksojen kaipuuseeni (niitä ei ole nähty sitten kasikauden). Ensinnäkin se on aivan sairaan hauska Da Vinci -koodi -parodia (olipa haastava yhdyssanakikkailu, mutta noin kai noiden viivojen on pakko mennä?) JA, mikä tärkeämpää, rakas Jeesus tulee pelastamaan päivän ensi kertaa sen jälkeen kun kuoli Irakissa pelastaakseen joulupukin hengen (6x17, Red Sleigh Down)! Vautsi.

Esimerkiksi näiden vuorosanojen kohdalla kieriskelin lattialla nauramassa:

"We are all part of a secret society, Stan. A very ancient, very important society of men who follow the way of the Rabbit, and protect the secret of the Easter bunny. We are called... the Hare Club For Men."

"All hail the cute rabbit, Snowball!"

"My Dad's in a rabbit-worshiping cult called the Hare Club For Men. They protect the secret of Easter but before they said what it was they were attacked by ninjas and put me in charge of Snowball."

"Look at the Pope's hat. It makes no sense, except that it was originally designed... for a rabbit."

"-But why would Jesus want a rabbit to run his church?
-Because Jesus knew no one man could speak for everyone in a religion. Men can be intolerant; rabbits are pure."

"Jesus: We have no choice, Kyle. You're going to have to kill me.
[--]
Kyle: Dude, you don't understand, I'm a Jew. I have a few hangups about killing Jesus.
Jesus: Just make it quick. Through the neck. I'll arise again immediately.
Kyle: Don't make me do this.
Jesus: My son, there is no time! DO IT!
Kyle: Eric Cartman can never know about this.
Jesus: I understand. And Kyle, happy Easter.
Kyle: Happy Easter, Jesus. "

Mysterious Skin tulee huomenna telkkarista!

Subtv ti 01.05.2007 klo 23.00.

Tämä leffa teki minuun aivan käsittämättömän suuren vaikutuksen, kun näin sen vahingossa elokuvateatterissa Glasgowssa. Taisin mennä katsomaan sitä vain, koska tapanani oli tuolloin käydä kerran viikossa, eikä silloin ollut mitään kiinnostavampaa. Päätin siis katsastaa, millaisen taidepläjäyksen 3rd Rock From the Sunin ja Buffyn teininäyttelijät (Joseph Gordon-Levitt ja Michelle Trachtenberg) ovat tehneet päästäkseen vakavasti otettavien näyttelijöiden kastiin.

Mutta sitten se olikin ihan oikeasti hyvä. Mysterious Skin vaikutti minuun harvinaisen vahvasti ja hallitsi mieltäni monta päivää. En muista montaakaan muuta kertaa, jolloin olisin jäänyt taide-elämyksen sfääreihin yhtä vahvasti yhtä pitkäksi aikaa. (Teatterista ulos kävellessä voi kyllä olla sellainen olo, mutta yleensä se aamuun mennessä haihtuu.)

Mistä on kyse? Pedofiliasta ja sen myöhemmästä vaikutuksesta uhrien elämään. Kaksi poikaa reagoi lapsuuden kokemuksiinsa hyvin eri tavoin. Voin kuvitella, että moni kokee aiheen vaikeaksi, mutta minusta se oli hirveän kiehtova. Ei kuitenkaan ehkä katsi katsoa, jos lasten hyväksikäyttö on rankka paikka.

Miksi se oli hyvä? Katsomisesta on jo muutama vuosi, joten en muista yksityiskohtia siitä, mitä ajattelin. Aihe ja sen käsittely olivat tavattoman kiinnostavat (tuli Lolita mieleen kaikilla hyvillä tavoilla). Näki heti, että teksti perustuu kirjaan, jälleen kaikilla hyvillä tavoilla. Lisäksi Joseph Gordon-Levitt oli täysin yllättäen kasvanut pitkätukkaisesta avaruuspojasta hirmuisen seksikkääksi ja magneettiseksi. (Tarkistin erikseen, että se on mua puoli vuotta vanhempi ;)

Aion itsekin katsoa uudelleen. Mutta varoitan vielä kerran, että älkää kantako kaunaa, jos leffa onkin ällöttävä eikä hyvä. Mua kun ei henkiset ällötykset ällötä vaan kiehtoo. (Siihen sen sijaan voi luottaa, että fyysinen ällötyskynnys on peruskatsojalle riittävän matala, jos minäkin leffasta tykkään.)

Sekalaisia tv-ajatuksia.

Katsoin tuossa kahta uutta sarjaa ja ajattelin niistä niitä näitä.

(1) Pelkkää lihaa (Nelonen pe klo 20.30). Tulipa katsottua puolikas jakso. Hevipojat sekoilee. Jännä yritys suomalaiseksi tilannekomediaksi. Sellaisia on loppujen lopuksi nähty aika harvoin? Silmiinpistävin elementti suoraan That 70s Showsta lainatut välipyörähtelyt ruudulla. Oli kai tuo ihan hauska, mutta vaikutelma jotenkin amatöörimäinen kenties juuri siksi, että jenkkiesikuvista muistutetaan aktiivisesti. Ei ole suomalainen ammattitaito yhtä korkealla. Voisin mä tätä silti kipeänä tai muuten tekemisen puutteessa katsoa. Ihan sympaattisia hetkiä.

(2) Life Isn't All Ha Haa He Hee (YLE1 la klo 22.00). Tässäpä sarja, jolla yhtä dorka nimi englanniksi ja suomeksi (Elämä se ei ole silkkiä vaan). Oikeastaan suomenkielistä nimeä ei voi syyttää mistään: jos on tuollainen lähtökohta, kaikki on sallittua. Kolmikymppisten Britannian intialaisten ihmissuhdesotkuja. Olen iloinen, että dorkasta nimestä huolimatta katsoin. Sarja oli laadukkaan tuntuinen ja sai minut kiinnostumaan. Varsinkin kässäri oli erittäin hieno ja sisälsi kauniita lauseita ja oivaltavia vastakkainasetteluja. Taidan katsoa lisää.

(3) Lisäksi kommentti vanhasta sarjasta. Veronica Mars veti pisteet kotiin hienovaraisella South Park -viittauksella: "What would Stan Marsh say in a situation like this?" Ei käytetty sarjan nimeä. Monikohan yhdisti nimen oikeaan juttuun?

Viittauksen pointti tosin meni vähän metsään. Yleensä Stan (tai Kyle) pitää puheen, jossa ei oikeastaan kiteytetä jakson opetusta sellaisenaan, vaan asetetaan jotain kyseenalaiseksi esimerkiksi äärimmilleen kärjistämällä. Veronica jatkaa vain: "I think we all learned a valuable lesson about faith. You give it to the people you love. But the people who really deserve it are the ones who come through even when you don't love them enough." Joka oli jakson opetus sellaisenaan.

Ja se puhe pitäisi ehdottomasti aloittaa tyyliin "I think we all learned something today." Muoto saa vaihdella, mutta ensin pitää sanoa erillisessä lauseessa oppineensa tänään jotain. Vasta sitten saa jatkaa ja kertoa, mitä oppi. Veronica hyppää suoraan asiaan. Ei ole Stan Marsh tarpeeksi tuttu. Pointsit silti yrittämisestä.

Street Time (2002-2003)

Tämmöinen sarja alkoi uudella Jim-kanavalla. Satuin katsomaan 2/3-silmällä. Hohdokkainta HBO-henkisessä (mutta Showtimen tuottamassa) kokonaisuudessa oli tietenkin Villin pohjolan Rob Morrow. Oli hämmentävän viettelevää nähdä Dr. Fleischman itsevarmana rikollisena. "Olet päässyt ulos kuorestasi. Ooh."

Heh. Emmätiiä. Outo efekti, mutta ilman sitä katsominen olisi saattanut jäädä lyhyeen. Yleensä kun en katso peruutettuja sarjoja. Tämä toisaalta on vähän niillä rajoilla, kun tehtiin kuitenkin kaksi kautta... No joo. Jos katson toiste, katson Morrow'n vuoksi. Muiden hahmojen kohtaukset eivät ihan hyvästä yrittämisestä huolimatta varsinaisesti liimanneet minua ruutuun. Rosoista yritystä oli, mutta imua ei ehkä ihan. Muttei yhden jakson perusteella voi varmasti sanoa.

Nykyäänhän Morrow on Numb3rsissa. Siinä ei tule yhtään samanlaista reaktiota. Johtunee siitä, että hahmo on tylsä ja jää suurisilmäisen neroveljen varjoon. On vähemmän kiehtovaa, että Fleischman on pysynyt hyvänä ja tiukkapipoisena ja mennyt töihin FBI:lle, kuin että hänestä on tullut viilee huumediileri.

Ugly Betty alkoi.

On kiire, mutta lyhyesti. Katsoin eilen ekan jakson.


Yhden jakson perusteella sarja vaikuttaa noin neljätoista kertaa paremmalta kuin ylimarkkinoinnin perusteella olin odottanut. Päädyin puolivahingossa katsomaan koko jakson aidosti kiinnostuneena. Harvoin hahmoihin pääsee noin nopeasti sisälle. Sympatiani heräsivät aivan täysin. Olin odottanut ärsyttäviä karikatyyreja, mutta sain joitakin kolmiulotteisia, aitoja hahmoja ja joitakin hauskoja karikatyyreja. Tosi jees. Katson varmasti lisää.

Olin päättänyt, etten joka viikko kirjoita Ozista...

...mutta... lyhyesti. Se Adebisin ja Saidin välienselvittely viime jakson lopussa. Energia. Vau. Ja kuka olisi sarjan alussa uskonut, että Adebisia kohtaan tuntisi tässä vaiheessa aitoa sympatiaa?

Tulin oikeasti surulliseksi. Mutta on se vaan hyvää tv:tä.

South Park: kausi 11

Minulta meinasi jäädä jenkeissä jo loppuaan lähestyvä South Parkin 11. kauden ensimmäinen puolikas vallan seuraamatta. Olen ollut liian kiireinen hankkimaan jaksoja käsiini. Lisäksi syksyllä esitetystä 10. kauden jälkiosasta jäi huono maku suuhun. Se oli kokonaan vailla huippuhetkiä. Oli joitakin ok-jaksoja ja monta pohjanoteerausta. Pelkäsin kai, että sama meno jatkuu.


Olisi pitänyt jaksaa uskoa. Olisi pitänyt muistaa, että edelliset loistavat jaksot olivat kuitenkin vain vuoden päässä, 10. kauden ekalla puoliskolla. (Mahtava kaksiosainen Cartoon Wars!)

Nyt olen vihdoin saanut aloitettua kauden katsomisen, ja neljästä ekasta jaksosta kolme on ollut aivan mahtavia! Ensin oltiin poliittisia - pilkattiin järjettömiä skandaaleja, joita tabusanojen käytöstä USA:ssa syntyy (Stanin isä sanoo vahingossa "nigger" telkkarissa, ja siitä se lumipalloefekti lähtee). Toka oli vailla sanomaa, mutta South Parkin toinen vahvuus onkin lasten kuvaaminen riemastuttavasti ja samastuttavasti tekemässä riiviömäisiä lasten juttuja. Cartman sekoili. Kyse oli homoepäilyistä ja käytännön piloista. Lopussa nauroin tosi kovasti.

Viimeistään kolmas jakso todisti minulle, että sarja on palannut loistovireeseen. Täit pikkupojan päässä vertautuvat ihmiseen maapallon loisena. "Hyväksikäyttämämme maailmako muka olisi elossa? Hah. Miten niin se yrittää tuhota meidät tajuttuaan, mitä teemme sille? Aargh, apua, aargh, happosade." Voi että. Samaan aikaan Matt Stonen alter ego, herkkä juutalainen Kyle osoittaa jälleen olevansa paras ihminen poikalaumassa ja yksinäinen, valveutunut täi lähtee eeppiselle vaellukselle. Oikeesti, tää on silkkaa neroutta.

4. osa... ei huono, mutta vähemmän hyvä. 24-parodia. Ihan hassuja oivalluksia stereotypioista ja terroristeista ja arkkivihollisista (arvasin totaalisesti sen englantilaisjutun), mutta kokonaisuus mulle enemmän kuin vähän liian mauton ja Cartmanin örvellykseen keskittynyt. 24:n väki oli kumminkin tykännyt niin, että lähetti South Parkin studioille ydinkärjen. Siis oikeesti. Leikkiydinkärjen arvostuksensa osoituksena.

Tervetuloa takaisin elämääni, South Park. Toivottavasti pysyt luonani vielä pitkään.

Mietin tässä, että 11 vuotta. Kuka olisi alussa uskonut, että alatyylinen sarja räävittömistä 8-vuotiaista kestää enemmän kuin kaksi kautta? Itse ainakin pidin sitä hetken huumana, trendijuttuna, jonka uutuudenviehätys katoaisi nopeasti. Olen ihan tosi iloinen, että olin väärässä. South Park on lunastanut paikkansa tv-historiassa. Sarja on kasvanut ja kehittynyt merkittävästi vuosien varrella. Siitä on tullut monta kertaa fiksumpi. Rohkea ja tabuja rikkova se on ollutkin aina.


Ei kun jatkamaan katselua...