Amazing Race: 9. kausi

Ikisuosikkini Amazing Racen kausi loppuu kohta, enkä ole vielä kirjoittanut siitä mitään. Korjataanpa tilanne.

Teksti olettaa, että muutkin ovat katsoneet tähän saakka (= älä lue, jos et tahdo tietää, ketkä selviävät loppuun asti). Eikä kuvia taaskaan ole, koska reality-kisoja googlaamalla saa satavarmasti voittajan selville, vaikka käyttäisi vain kuvahakua. Ja sitten taas itkettää.

Tämä kausi on ollut siitä hieno, että kivat parit ovat päässeet pitkälle ja ikävät/tylsät pudonneet. Olen ollut tyytyväinen kisan etenemiseen oikeastaan koko ajan.

Alusta saakka suosikkejani ovat olleet San Franciscon hipit. Ne ovat paitsi positiivisia, mukavia ja viihdyttävän sanavalmiita, myös selkeästi kisan sivistyneimmät tyypit. Ne oikeasti tietävät asioita maiden historiasta ja kulttuurista. Ja vaivautuvat aina matkalla uuteen maahan opettelemaan fraaseja paikallisella kielellä. Niin kuin itse tekisin. En tajua, mikseivät useammat kilpailijat tee sitä lentomatkoilla. Se saisi paikalliset suhtautumaan turisteihin paljon positiivisemmin.

Matkan varrella olen yllättäen tykästynyt myös hippien pahimpiin kilpailijoihin, Don Juan -kaveruksiin. Ne ovat pinnallisia, mutta myöntävät sen aseistariisuvan häpeämättömästi. Lisäksi ne ovat tasan yhtä viihdyttävän sanavalmiita kuin hipitkin, kieltämättä mukavia katsella - ja oikeastaan aika mukavia kavereitakin. Alussa oletin ne jostain syystä häikäilemättömiksi alfauroksiksi, mutta ne ovatkin pääasiassa pelanneet reilusti.

Finaalin lähestyessä olen kerrankin niin onnellisessa asemassa, että kannatan aidosti kahta kolmesta jäljellä olevasta joukkueesta. Minulle on oikeasti ihan sama, kumpi edellä mainituista kaksikoista voittaa. Ilahtuisin molemmista. Tuntuu, että homma ei voi mennä pahasti pieleen. Jee.

Lopuksi haluaisin peräänkuuluttaa parempaa tasoa kisan alfaurostarjontaan. (Joka kaudellahan mukana siis pitää olla pariskunta, jossa ylikierroksilla käyvä luolamies raivoaa jatkuvalla syötöllä vaimolleen ja koko maailmalle.) Tämä kauden lääkäri-hoitsupari Jonathan ja Victoria oli ihan surkea. Mies kyykytti vaimoaan totuttuun tapaan, mutta oli itse ihan paska kilpailija, pisti vaimon tekemään vaikeimmat hommat ja syytti tätä silti kaikista vastoinkäymisistä. Aargh.

Tuli valtava ikävä vitoskauden Colinia ja Christietä. Siinä oli kunnon alfauros. Huusi vaimolleen koko ajan ja piiskasi tätä eteenpäin, mutta oli itse oikeasti superhyvä kaikessa ja vaikka kantoi toisen maaliin, jos tämä ei jaksanut. (Tuntuu huomattavasti oikeutetummalta huutaa parilleen, jos itse pystyy kaikkeen siihen, mitä vaatii toiselta... ainakin minusta.) Viitoskaudella ei vielä ollut sääntöä siitä, että Roadblock-tehtävät piti jakaa tasan, ja jätkä teki niistä kaikki (tai kaikki paitsi yhden?). En unohda ikinä, miten nopeasti se kiipesi köyden avulla ylös pystysuoraa kallionseinämää, kun tippuminen uhkasi.

Tule takaisin, Colin.

TV-tiivistystä kuukauden varrelta

Ainakin näistä on pitänyt kirjoittamani.

(1) Rooman loppu oli... ihan ok. Lopetus tuntui kahteen erikoispitkään jaksoon hätäisesti typistetyltä kolmannelta kaudelta. Eipä sitä noissa puitteissa paljon tuon paremmin olisi voinut toteuttaa. Kai. Emmätiiä. Jotenkin tyhjä olo jäi.

Aika outoa, että kiinnyin sarjaan loppumetreillä. Harvoin käy niin. Toisaalta harvaa sarjaa jaksan katsoa, jos ei heti kiinnosta. Tässä historiallinen elementti sai minut pysymään mukana edes
puolella silmällä. Poikkeustilanne, poikkeusreaktio.


(2) Mad Men (Nelonen ke klo 22) onkin sopivasti Rooman korvaaja. Olen katsonut kolme ensimmäistä jaksoa. Kaksi ekaa olivat jatkuvaa tupakointia ja sovinismia, enkä muutamaa nokkelaa dialoginpätkää lukuun ottamatta nähnyt niissä oikein mitään positiivista. Ahdisti. Ajattelin, etten katso enää montaa jaksoa, jos ei homma parane, vaikka miten pitäisi olla laatusarja.

Kolmosjaksossa taso onneksi nousi merkittävästi. Sarja alkoi tuntua kiehtovalta ja sympaattiselta. Tajusin, että tämähän aikookin oikeasti kertoa päähenkilöistään ihmisinä eikä keskittyä pelkkään ajankuvaan ja heh-heh-vanhanaikaisiin markkinointistrategioihin. Nyt suhtaudun kokonaisuuteen toiveikkaasti. Oikein odotan ensi viikkoa.


(3) The O.C. on minulle se salainen pahe, jollainen jokaisella pitää olla. Muut saippuasarjat? Ehei, ei. Greyn anatomia? Gilmoren tytöt? Ei oikein jaksa kiinnostaa. Mutta O.C. on minusta niin napakasti ja toimivasti käsikirjoitettu, että nautin sen katsomisesta.

Sarjan luoja Josh Schwartz on poikkeuksellisen hyvä kuljettamaan tarinaa ja kirjoittamaan nokkelaa dialogia. Uusintojen alkaessa katsoin pilottijaksoa oikein ajatuksella, ja ainoa harha-askel koko tunnin mittaisessa jaksossa on lopun "oho, äiti pakkasi kamansa päivässä ja jätti poikansa noin vain"-käänteen kohtalainen epäuskottavuus.

Välillä sarjassa joutuu tietenkin tuijottamaan huonompien rivikäsikirjoittajien jaksoja. Niitäkin yhdistää silti nokkeluus ainakin Sethin ja Ryanin yhteisissä osioissa.

On kuitenkin myönnetävä, että katson sarjaa surffaten samalla netissä. Koomiset kohtaukset, erityisesti kaiken Sethin ja Ryanin yhteisen dialogin, katson suurella mielenkiinnolla. Saippuajutut ja erityisesti kaiken, missä Mischa "en ihan oikeesti osaa näytellä, mutta jollain ilveellä olen päässyt telkkariin murjottamaan" Barton on mukana, silmäilen miten kuten. The O.C:n saippuassa on silti se pelastava elementti, että sarja tietää olevansa saippuaooppera. Se on usein lähestulkoon parodia itsestään. Paras mahdollinen elementti missä tahansa sarjassa on, että se tietää mitä on ja nauraa itselleen.

Rooman ilkeät käsikirjoittajat, kuolkaa pois aka Oliko se pakko tappaa?

Joskus fiktiivisen henkilön kuolema on katsojalle kova paikka.

Näin olin ainakin aiemmin ymmärtänyt muiden puheista. On olemassa Buffy-faneja, jotka eivät vielä vuosien jälkeenkään ole antaneet Joss Whedonille anteeksi erään tietyn hahmon kuolemaa. (Ei spoilata sitä tässä.)

Itse olin viime viikkoon asti mystisesti säästynyt tällaiselta vahvalta reaktiolta. Kyllä, hahmojen kuolemat ovat koskettaneet minua. Olen itkenyt. Herranen aika, itkin jopa South Parkissa, kun Chef kuoli. Olen kuitenkin aina kyennyt rationaalisesti näkemään kuolemien mielekkyyden sarjan kokonaisuuden ja draaman kaaren kannalta. Olen hyväksynyt ne. Olen liikuttunut, mutten turhautunut.

Jostain syystä Rooman toissaviikkoinen jakso oli eri asia.

Älä lue enempää, jos et halua tietää kuka kuolee.



Onhan Roomassa kuollut ihmisiä roppakaupalla. Verinen sarja. En olisi järkyttynyt miltei yhdenkään hahmon kuolemasta... mutta tämä? Kaunis, viaton Eirene! Hahmo oli valopilkku synkässä maailmassa, ja olin ihastellut käsikirjoittajien tapaa pistää hänet johdonmukaisesti puhumaan huvittavan epätäydellistä englantia.

En yhtään kyennyt järkeistämään tätä kuolemaa draaman kaarten tai juonen yleisten linjojen näkökulmasta (enkä vieläkään näe sitä väistämättömänä tai edes tarpeellisena, vaikka olen yrittänytkin järkeistää). En myöskään itkenyt. Tuijotin telkkaria synkän epäuskon vallassa ja vihasin käsikirjoittajia. Ja mietin: "Ai, tältä niistä Buffy-faneista tuntuu."

Olen vieläkin vihainen. Olen hiukan tottunut ajatukseen, mutta kyllä tämäkin katkeruus voi kestää monta vuotta.

Hetkellisesti teki mieli lopettaa sarjan katsominen siihen paikkaan. Jatkoin kumminkin. En vielä oikein tiedä, kannattiko. Kahta vihoviimeistä jaksoa edelsi vuosien aikahyppy, kaikki on synkkää ja muuttunutta, seksillä shokeeraaminenkin on näköjään tehnyt paluun. Vihoviimeisen jakson nähtyäni päätän, kannattiko. (Uusien tapahtumien parhaita puolia: Marcus Antonius on ihmeen kuuma egyptiläisessä silmämeikissä. Pullo on vihdoin oman elämänsä päähenkilö ja hyvä johtaja, kun Vorenius lähti Egyptiin varjostamasta.)

Rome on tällä kaudella saanut minut lumoihinsa paljon paremmin kuin ensimmäisellä.

Sarjan hahmot ovat saaneet syvyyttä, eikä homma enää tunnu 80-prosenttisesti koreissa puitteissa patsastelulta.

Kenties tässä on apua hahmojen tuttuudesta katsojalle ja siitä, että heillä on enemmän keskinäistä historiaa. Mutta jos en aivan erehdy, kässärikin tuntuu parantuneen ja päälleliimatut seksikohtaukset vähentyneen.

Ensimmäisen kauden jälkeen en ajatellut näin, mutta nykyisellään on mielestäni harmi, ettei sarjaa ole tehty enempää. Olisin katsonut vaikka Jeesukseen asti - nythän Herodes jo pyörii kuvioissa. Mutta tämä olisi varmaan kaikissa olosuhteissa turhan huima toive.

Ehdoton bonus on isommaksi kasvanutta (mutta edelleen nuorta) Octavianusta näyttelevä Simon Woods. Näyttelijänvaihdos tuntuu jakavan mielipiteitä, mutta minusta Woodsin kylmä, vähäeleinen tulkinta hahmostaan on mahtava ja magneettinen. (Ensimmäinen Octavianus oli myös mahtava, mutta vaihdos oli ikävä kyllä melkoisen välttämätön. Poika oli liian nuori näyttelemään valtaan nousevaa Octavianusta. Myös näyttelijöiden samannäköisyydessä ja -oloisuudessa on minusta onnistuttu hienosti.)


Pidän myös Lucius Vorenuksesta ja Titus Pullosta. Kukapa ei pitäisi?

Yksi asia minua mietityttää aina kun katson miesten yhteisiä kohtauksia. Vorenuksen pitäisi olla fiksu johtajatyyppi, Pullon tyhmä (vaikkakin ehkä käytännöllisen nokkela) rivisotilas. Right? Miksi Pullolla sitten on kautta linjan silmissään fiksumpi katse kuin kaverillaan?

Olen tullut siihen tulokseen, että fiksua katsetta on hankala piilottaa. Olen nähnyt keskiälyisen oloisten näyttelijöiden esittävän valkokankaalla säkenöivää älykköä. Helppohan se on, kun nokkelat vuorosanat ovat valmiina. Älykkään katseen voi jossain määrin feikata, mutta olen tullut siihen tulokseen, että jos ihmisen silmien takaa loistaa skarppi äly, sitä on tosi vaikea kätkeä, vaikka muuten eläytyisikin nautinnolla tyhmään hahmoonsa.

Tällä olen vaivannut päätäni useimmissa Rooman jaksoissa viime aikoina. Outoa? Ehkä, mutta tulipa kirjoitettua.

En mie edes tiiä, onko Ray Stevenson mitenkään erityisen fiksu. Eipä joka tapauksessa osaa vakuuttaa minua yksinkertaisena sotilaana - mikä paradoksaalisesti on tehnyt hahmosta suuren suosikkini.

(Vielä yksi vaihtoehto on, että Kevin McKiddillä on jotenkin harvinaisen tyhmä katse. Ei tarkoitettu loukkaukseksi. :P)

No, kumpi on kumpi?

Puolensa ja puolensa...

Paras asia siinä, että HBO:n sarjat ovat siirtyneet YLElle?

Tekstitykset saa pois. Voi miten minä nautin.

Huonoin asia siinä, että HBO:n sarjat ovat siirtyneet YLElle?

YLE ei tajua, että nuoret ihmiset eivät istu kotona katsomassa telkkaria viikonloppuiltaisin. Jos trendikkään hankinnan tarkoitus on kosiskella nuorempaa yleisöä, niin kuin ainakin Subbarilla mainostamisesta voi päätellä, lippulaivasarjoja tulee näyttää arki-iltaisin niin kuin kaupalliset kanavat jo tekevät. Mutta esimerkiksi Sopranos tulee perjantai-iltaisin. Nappisuoritus. Voi jee.

Mutta mahdollisuus saada tekstit pois päältä (ja lisäbonuksena mainoskatkottomuus) on niin iso juttu, että positiivinen miltei sittenkin ajaa negatiivisen ohi minun kirjoissani.

Entourage jatkuu taas.

En oikein tiedä, mikä tässä viehättää. Yleensä paljon mitään ei tapahdu.

Jotenkin poikien törmäilyä julkkismaailmassa on vaan niin kiva katsoa. Huomaan hymyileväni paljon ruudun ääressä. Tulee hyvä mieli. Ja onhan se jännittävää, muka nähdä julkkiselämän kulissien taakse.

En ole hulluna kaikkiin Vincen hang-around-kavereihin, mutta Jeremy Piven täydellä syötöllä käsittämättömiä rivouksia latelevana Ari Goldina on joka ikisen Emmy-ehdokkuutensa ansainnut.


Tässä on muuten myös melkomoisen hyvät tekstitykset. En koe tavanomaisen jatkuvaa tarvetta ostaa DVD pelkästään nähdäkseni sarjan ilman häiritsevää tekstiä alareunassa. Monissa TV-elämyksissä tämä on todellinen ongelma.

Lupaava musikaalisarja Brittein saarilta?

Googlailin tuossa, että mitähän se Hewerin Mitch tekee seuraavaksi (lähinnä siinä toivossa, että lähtis vaikka West Endiin). Löysin tällaisen ilahduttavan uutuuden!

ITV Productions in conjunction with Globe Productions are to produce a unique musical drama that promises to be one of the television events of 2008.

Britannia High will feature a group of super-talented young performers who sing, dance and act in a fictional performing arts school.

Each episode will be driven by the fictional scripted stories of life at Britannia High and will include original musical numbers performed by the cast, composed by Gary Barlow and his team of world renowned songwriters and choreographed by Arlene Phillips.

Britannia High will climax with a 90-minute live episode, taking the form of an end-of-term Students’ Showcase, featuring performances from the cast, intertwined with drama segments that conclude the story and journey of the characters.

Ainakin teoriassa kuulostaa tosi hyvältä. On suorastaan ihme, ettei tällaista ole tehty jo aiemmin - Britannia rakastaa musikaaleja. No, viime vuosien realityroolitusohjelmat ovat epäilemättä tehneet projektista ajankohtaisen.

En ikävä kyllä uskalla olla kuin varovaisen toiveikas: nettikommenttien mukaan sarjan pääkäsikirjoittaja on kynäillyt lähinnä (saippuaooppera) Coronation Streetiä, eikä järin hyvin edes sitä. Mutta toivottavasti musiikki ja tanssi pelastavat kaiken. Barlow'n Garya vastaan mulla ei ole mitään.

On suorastaan käsittämätöntä, että joka toinen nettiuutinen Amerikan puolella tituleeraa sarjaa "euroversioksi High School Musicalista". Anteeksi, kuinka? Miten HSM kuuluu kuvioon, kun Fame on NIIN paljon ilmeisempi vertailukohta? Pelkäävätkö toimittajat, ettei kukaan enää muista kasarihittiä? Vai eivätkö he edes lukeneet sarjan kuvausta? Huoh.

Ugly Betty alusta Nelosella ma - pe klo 17.00!

Ugly Betty on huippusarja. Nyt siihen on tilaisuus päästä alusta asti mukaan, kun Nelonen alkaa uusia sitä arkisin klo 17.



Tänään, maanantaina, kaikilla on tilaisuus tsekata, tekeekö ensimmäinen jakso heihin yhtä hyvän vaikutuksen kuin se minuun teki. Tunsin jo ensimmäisen tunnin aikana kiintyväni henkilöihin. Sellaista tapahtuu TV:n maailmassa vain aniharvoin (kröhömBuffykröhöm).

Skins (Sub, ti klo 21.00)

Minun on pitänyt jo todella pitkään kehua Subin hankkimaa Skins-nu...

Hmm. Meinasin kirjoittaa "nuortensarjaa", mutta se lienee turhan suppea määritelmä, jos sarja uppoaa näin hyvin aikuiseenkin. "Draamasarjaa"? Vaikka sitä.


Skins on Briteissä kohonnut suorastaan kulttimaineeseen ja voittanut palkintoja. Eikä suotta. Se on loistavasti käsikirjoitettu, kuvattu ja näytelty. Sen ääreen liimautuu väkisin. Tämä on ensimmäinen sarja... sitten Ozin uusintakierroksen?... jota oikeasti odotan jo päiväkausia etukäteen.

Jenkkisarjoihin verrattuna sarja sisältää suorastaan typerryttävän annoksen todentuntuisuutta. (Angstaavatko oikeat teinit kuukausikaupalla kuvauksellisella rannalla melodramaattisista pikkuaikuisten O.C.-sydänsuruistaan? Vai istuvatko he kenties koulussa ja käyvät bileissä tekemässä vastuuttomia asioita, joita useimpia alaikäiset eivät saisi tehdä?) Toivon, ettei Skinsin bile- ja huumekulttuuri täysin kuvaa keskivertobrittinuorten todellisuutta. Lievä liioittelu on kuitenkin sata kertaa parempi asia kuin kiiltokuvahahmot ja sokerinen siloittelu. Lisäksi huumeet ovat Briteissä niin paljon halvempia ja yleisempiä kuin Suomessa, etten ikävä kyllä edes ole varma liioittelun asteesta.

On suunnattoman kurjaa, että minulta jäi iso osa 1. tuotantokaudesta väliin Italiassa ollessani. Olen hyvin vakavissani harkinnut DVD-paketin ostamista. Saatanpa sen tehdäkin. Voisin ostaa 1. ja 2. kaudet, koska ne ovat itsenäinen kokonaisuus: sarjan hahmot lähtevät yliopistoon ynnä muihin uusiin seikkailuihin, ja syksyllä 2008 alkavalle seuraavalle kaudelle palkataan kokonaan uusi näyttelijäkaarti. Tämä on tavallaan haikeaa, mutta silti kannatettavaa. Teinihahmojen yhdessä pitäminen lukion jälkeen on sarjoissa aina keinotekoista. Elleivät he nyt sitten ole kaikki niin työväenluokkaisia, että menevät suoraan töihin - mikä Britanniassa olisi oudompaa kuin Suomessa. Oikeat teinit lähtevät eri yliopistoihin. Heitä ei voi enää seurata yhdessä. Siinä se.

Ihastuin sarjaan aivan muiden ansioiden kautta, mutta nyt siirrytään taas musikaalirintamalle. Sori vaan - en tiedä, miten näin aina pääsee käymään. Toissaviikolla alkaneen 2. tuotantokauden alussa minuun on tehnyt aivan erityisen vaikutuksen Mitch Hewerin esittämä söpöinen homopoika Maxxie, joka tanssii niin loistavasti, että ruutu kuumenee, ja osaa viimeviikkoisen koulumusikaaliesiintymisensä perusteella laulaakin. Hahmo haluaa lukion jälkeen lähteä West Endiin koe-esiintymään, eikä minulla ole epäilystäkään siitä, että näyttelijä voisi oikeastikin pärjätä siellä. Voisin katsoa tyypin tanssia vaikka viikon putkeen.

Tanssia... ja sen jälkeen muutakin. (Tanssikohtauksesta alkoi 2. kausi ja taas liimauduin ruudun ääreen ensi hetkestä lähtien.)



Musikaalia: (Esiintyvät koulun spektaakkelissa Osama! The Musical. Tähän on leikattu yhteen kaikki musikaaliosat. Hommaan liittyy outo stalker-skenaario, joka varmaan jää hieman hämäräksi koko jaksoa katsomatta.)



Lisää tanssia:

Shakespeare Re-Told (YLE1 pe klo 23.30)

YLE on muuten uusinut BBC:n moderneja Shakespeare-filmatisointeja vuodelta 2005 nimikkeellä William S.

Tänään tulee viimeinen, The Taming of the Shrew. Shakespearen sovinistisin näytelmä (jota ainakin yksi Glasgow'n luennoitsija koki mestarin itsensäkin parodioivan kypsemmässä myöhemmässä työssään Much Ado About Nothing) ei meinaa toimia nykyajassa millään realistisella tasolla, mutta kiinnostava se ainakin on.

Lähinnä halusin päästä sanomaan, mitä viimeksi ajattelin: Rufus Sewell on omituisessa roolissaan niin vetävä, että huh. (Ja livenä odottamattomasti seksikkäämpi kuin Jude Law, kun sattumalta näin molemmat Lontoossa punaisella matolla.)

"You do that again, and I'll hit you back. Harder." Alkoi ihan heikottaa.

Televisione all'italiana

Olin kuukauden Italiassa. En katsonut suomalaista TV:tä. Italialaista TV:tä katsoin nyt ja aiemmin sen verran, että kolme asiaa kiinnitti huomioni:

(1) Italiassa tulee täsmälleen samoja ulkomaalaisia (ts. amerikkalaisia) sarjoja kuin Suomessa. Ainoa ero on, että animaatiota ja mangaa tulee enemmän eikä vain lapsille.

(2) Dubbaukseen tottuu niin nopeasti, että on vaikea uskoa. Pois kohdaltaan menevät suun liikkeet lakkaavat ihan oikeasti häiritsemästä. Kun italialaiset kysyvät minulta, eivätkö tekstitykset häiritse elokuvan seuraamista, vastaan, että kyllä ne periaatteessa häiritsevät enemmän kuin dubbaus - vaikka me tekstityskulttuurissa kasvaneet olemmekin oppineet lukemaan ne lähes alitajuisesti. (Fakta on, että lukemiseen kuluva aika, vaikka lyhytkin, on pois kuvan katsomiselta = häiritsee seuraamista. Se, häiritseekö dubbaus elokuvaan eläytymistä kaksin verroin, on aivan toinen kysymys. Italialaiset dubbaajat kuitenkin ovat todella hyviä ja näyttelevät ihan oikeasti, eivät vain lue vuorosanoja. Muutaman viikon totuttelun jälkeen (tapahtui jo 2004) yllätyin reaktiostani positiivisesti. Vaikka en teksityksiä dubbaukseen vaihtaisikaan, molemmat tavat ovat toimivia.)

(3) Italian kotimaisen TV:n suurin ero suomalaiseen on älytön seksistisyys, paljas pinta ja naisten esineellistäminen. Jok'ikisessä visailuohjelmassa on vähintään viisi puolialastonta tanssityttöä, jotka ketkuvat juontajan ympärillä. Juontaja on aina mies ja yleensä keski-ikäinen. Ohjelma voi täysin tavallinen koko perheen tietokilpailu - tytöillä ei ole mitään tekemistä sisällön kanssa.

Dr. Horrible's Sing-Along Blog

Pistäydyn hetkeksi pois Italian auringossa vietettävältä blogilomalta kertoakseni TV-tapahtumasta, jota ei edes nähdä TV:ssä vaan Internetissä.


Joss Whedonin käsikirjoittajien lakon aikana luoma verkkomusikaalispektaakkeli Dr. Horrible's Sing-Along Blog on katsottavissa ilmaiseksi Internetissä tämän viikonlopun. Ja vain tämän viikonlopun! (Sen jälkeen show täytyy ostaa iTunesista tai myöhemmin DVD:llä.)

Olen tykännyt kovasti. Eka osa käynnistyy vähän hitaasti (ja vitsitkin tuntuivat omaan korvaani vähän tyhmiltä), mutta toka on jo aivan täyttä rautaa. Aitoa Whedonia. En juksuta.

Tästä pääsee käsiksi kaikkiin kolmeen vartin mitaiseen osaan: http://drhorrible.com.

Band of Brothers - HBO:n laatudraamaa

Kylläpä TV:stä tulee tällä hetkellä hyvää ohjelmaa. Varsinkin YLEn ohjelmisto näyttää mainiolta. Yleensä kesän pitäisi olla heikkoa aikaa, mutta tämä näyttää minusta paremmalta kuin kevät. Ikävää vain, että lähden heinäkuuksi maasta ja kaikki mahdollinen katselu kärsii.

Band of Brothers (YLE1 ke klo 22.40) on laadukkaaksi kehuttu sarja, jota en ollut vielä koskaan nähnyt. Nyt olen katsonut kaksi ensimmäistä jaksoa, ja laadukashan se tosiaan on. Näyttelijät ovat hienoja, ja sotaa kuvataan hyvin realistisen oloisesti. Niin realistisesti, että minun on äärettömän vaikea samastua sarjan hahmoihin: en voi käsittää, että he ovat vapaaehtoisesti keskellä kaaosta ja kuolemaa. (Kaikki eivät toki olleet II maailmansodassa vapaaehtoisesti, mutta amerikkalaiset olivat.) Kiehtovaa heitä on silti katsoa.


En ole kokenut sotaa toistaiseksi liian ahdistavana. Ihmetyttää tosin, vieläkö siinä riittää kuvattavaa kahdeksan jakson verran. Vai siirtyyköhän sarjan loppuosa kuvaamaan sodan jälkeistä aikaa?

No, katsomalla kysymyksiin saataisiin vastaus. Ikävä kyllä vietän viisi viikkoa Italiassa, joten tämäkin sarja menee aivan harakoille. Taida sentään ehtiä mukaan loppuhuipennukseen... juuri ja juuri. Liekö sen arvoistakaan sitten. Huoh. No, kai tämä uusitaan taas.

Erityisen vaikutuksen minuun on tehnyt Damian Lewis (päärooli, Winters). Taas kerran. Aivan aukotonta näyttelijäntyötä, ja vielä vieraalla aksentilla. En olisi ikinä arvannut miestä britiksi, ellen tietäisi. (Okei, muistan näistä kahdesta jaksosta tasan yhden kohdan, jossa hätkähtäen mietin, että mikäs engelsmanni nyt puhui. Sitten tajusin, että se oli Lewisin vuorosana. Jonkinlainen lievä lipsahdus, jonka olisin unohtanut saman tien, ellen olisi aiemmin erityisesti miettinyt asiaa.)

Ensimmäinen traileri Whedonin Dollhousesta.

Tässä on linkki traileriin.

EDIT: Nyt myös juutuubissa, ei välttämättä kauaa:



Virallinen traileri. Näyttää hemmetin hyvältä. Oleyhtähyväkuinbuffy, oleyhtähyväkuinbuffy... jooko?

Sarja saa ikävä kyllä ensi-iltansa vasta tammikuussa 2009, vaikka 13 jakson tilauksesta onkin jo kuvattu ensimmäinen. Miten IHMEESSÄ maltan odottaa yli puoli vuotta?

Andrew Lloyd Webberiä American Idolissa

Huomenna (la, Subtv klo 19) American Idol -kilpailijat esittävät yksinomaan Andrew Lloyd Webberin biisejä. Itse ainakin aion liimautua tv:n ääreen, vaikka valikoima kapea onkin... eikö musikaalibiisejä yleisemmin millään voinut ottaa mukaan?



En ole seurannut kisaa kovin aktiivisesti, mutta tää poika on ollut tosi aseistariisuva aina, kun olen nähnyt. Nyt se vissiin vetää Memoryn - odotan innolla!

Vielä kerran: Studio 60 - Life on Mars - Northern Exposure

Ensivaikutelmat osoittautuivat oikeiksi viimeisen uusien sarjojen ryppään kohdalla.

Studio 60 on päässyt viikon odotetuimman sarjan paikalle. Se vaan toimii mulle. Näppärä dialogi, kuumeinen tahti, karismaattiset näyttelijät. On se toisaalta tosiaan kumma, että valitan aina rikosjuttujen ratkomiseen tai ihmissuhteisiin keskittyvien sarjojen yksiulotteisuutta, mutta työhullujen yhtä lailla yksiulotteista elämää jaksan katsoa nikottelematta.

No, toisaalta sarjaan on ympätty mukaan ihmissuhteita huomattavasti enemmän kuin keskivertodekkariin. Juonetkin ovat paljon jatkuvampia. Ei ilmiö siis täysi mysteeri ole. Tästä päästäänkin kätevästi viimeiseen kommenttiin: olisivatpa ihmissuhdekuviot hieman vähemmän ennalta-arvattavia! Sorkinia selkeästi kiehtovat yhdessä työskentelevät ex-puolisot.

Amanda Peet on minusta muuten harvinaisen ihana nyt, kun näyttelee fiksua naista. Ennen se on ollut komedienne muiden joukossa. Tässä se on tyylikäs, sympaattinen ja säihkyväsilmäisen nätti.


Life on Marsia en jaksa katsoa. Siinä on liikaa etsiväntyötä ja liian vähän muuta elämää. Se on varmasti laadukas sarja, mutta ei mua varten.


Northern Exposure on vaan niin symppis. Lähinnä olen naureskellut seuraavalle:

On hassua, että varhaisteininä aistin Fleischmanin ja Maggien aggressiivisen kemian paljon alitajuisemmin. En oikein tiennyt, miksi niiden vehtailujaksoja riitelemisen välillä oli niin tärkeää odottaa kuin kuuta nousevaa. Oli vain. Nyt tuntuu, että katsojaa lyödään viestillä päähän - eihän parin yhteiskohtauksissa muuta tehdäkään kuin alleviivataan kemiaa. Tuntuu miltei tuurilta, että homma toimii silti. Se voisi mennä käsittämättömän pahasti pieleen, mutta Morrow ja Turner onnistuvat tasapainoilemaan raivon ja himon välillä uskottavasti. Suorastaan samastuttavasti. ;)

Lisäksi olen yllättynyt siitä, miten iso rooli inkkari-Edillä on ollut sarjan alusta lähtien. Shelly taas tuntuu toistaiseksi sivuhahmolta. Myöskään seksikäs radio-Chris ei päässyt edes puhumaan pilotissa(!), mutta rooli on onneksi kasvanut jo muutamassa jaksossa.

Skottileffa Ae Fond Kiss tulee tänään.

Täytyypä mainita, että Ykköseltä tulee tänään (pe) klo 21:30 Glasgow'hun sijoittuva elokuva Ae Fond Kiss, jossa esiintyy mm. minun oma kotikatu (Oakfield Avenue) ja lähikahvila (Offshore, Gibson Street)!

Ei mikään mestariteos, mutta ihan kiinnostava kuvaus rasismista, kulttuurien välinen Romeo ja Julia -tarina. Olen toki sen jo nähnyt. Saatan katsoa pelkkien aksenttien vuoksi, heh.

Tom Lenk + Britney-biisi + Gethsemane

Tämä on parasta, mitä olen nähnyt kuuteensataan vuoteen. Voisiko Tom Lenk olla ihanampi?

Olin muutenkin jo myyty, mutta viimeinen puoliminuuttinen on tosiaan Jesus Christ Superstaria.

Harmi, ettei nörttitrio olisi ikinä mahtunut muutenkin ylitäyteen Once More with Feelingiin. Osaavat vissiin kaikki laulaa.

(Kenties selitys ei-fanaatikoille? Tom Lenk on Buffyn Andrew. Henk. koht. ehkä lempihahmoni koko show'ssa... no, en ehkä voi sanoa ihan noin. Paitsi jos mietitään pelkkää seiskakautta, jolloin esimerkiksi Xander ja Giles on kutistettu varjoiksi itsestään. No, joka tapauksessa Andrew tasapainoilee suosikkihahmokisan ylitäydellä jaetulla ykkössijalla. Ehdottomasti.)

Studio 60 - Life on Mars - Northern Exposure - Ugly Betty

Ainakin näitä olen katsonut lähiaikoina.

Studio 60 on the Sunset Strip (Sub, ma klo 22) on ilahduttava sarja ainakin kahdella tapaa: (1) Olin West Wingin ensimmäisten kausien fani siitä huolimatta, että mikään sarjan aihepiirissä ei kiinnostanut minua millään lailla. Aaron Sorkinin dialogi oli niin jumalaista, että jäin tuijottamaan tv-ruutua hypnoosissa ja havahduin vasta mainoskatkolle. Tässä on samoja aineksia, vaikka kokonaisuus on vähemmän hypnoottinen. (2) Matthew Perry ansaitsee olla telkkarissa. Aina. Tahdon katsoa häntä aina. Minua ilahduttaa tieto siitä, ettei nokkela sanailu tässä tapauksessa ole illuusiota: mies on livenä ainakin kuusi kertaa hauskempi kuin käsikirjoitettuna. Varsinainen nykypäivän Oscar Wilde (joka tunnettiin siitä, että laukoi spontaanisti tekstiä, jota kokonainen tiimi keskitason komediakäsikirjoittajia olisi joutunut hiomaan viikon).

Life on Mars (Sub, ma klo 21) on kirjoitettu, näytelty, kuvattu ja tuotettu tosi hyvin. BBC-laatua parhaimmillaan. Lisäksi hyvää, hyvin käytettyä musiikkia. Toivoisin, että voisin myös nauttia 70-luvun rujosta maailmasta. Siinä on ensinäkemältä jotain niin luotaantyöntävää, etten ole varma, haluanko katsoa.

Northern Exposure (MTV3, ke klo 14.50) ei ensimmäisen jakson perusteella ole kadottanut viehätystään ajan hampaisiin. Tykkään. Katson uusintakierroksen. Sarja varmaankin elää ja kuolee lähinnä sen varassa, pitääkö tri Fleischmania sympaattisena, samastuttavana hahmona vai ruikuttavana juppina, jota tahtoisi vetää pataan. Itse lukeudun Fleischmanin faneihin, joten sarja toi-mii.

Ugly Betty (Nelonen, ma klo 20) jatkuu. Ugly Betty on sairaan hyvä. Huippunasevaa dialogia, camp-henkeä, hahmot samaan aikaan ylivedettyjä ja samastuttavia. Tulos: täydellinen. Pitäisi kuitenkin ehkä odottaa dvd-boksia, koska sarjan tekstitykset ahdistavat minua. Ei niissä teknisesti vikaa ole, mutta ne paljastavat vitsejä liian aikaisin ja joutuvat tiivistämään konekivääridialogia ahdistavasti. Tahtoo katsoa ilman.

Pakko nopeasti sanoa...

...että 90-luvun suursuosikki Villi Pohjola (Northern Exposure) alkaa tänään (ke) uusintana Maikkarin iltapäivissä! Klo 14.50.

Harmi, että monet ovat tuolloin töissä. Luulen, että katsojia olisi löytynyt parempaankin aikaan suoritetulle uusinnalle. Itse joudun tästä lähtien pitämään tauon töistä keskiviikkoisin kolmen maissa.

Odotan jännityksellä, onko sarja yhtä hyvä kuin teininä ajattelin. Se on tietenkin voinut muuttua ihan huonoksi ja ärsyttäväksi. Toivottavasti ei.


En ole ikinä tainnut nähdä ihan ensimmäistä jaksoa, joten tämä on todella jännää.

Lisää Torchwoodista + Elämäni paras vieraileva näyttelijä -palkinnon saa...

Olin joka tapauksessa kirjoittamaisillani Torchwoodista, joten taidan vastata äskettäin saamaani, alle kopioituun kommenttiin tässä kirjoituksessa. (Onks ihmisten oikeesti pakko sanoa "postaus"? ...se ei ole suomea.)

Hei, tämän postauksen ansiosta huomasin tämän sarjan alkamisen aikoinaan, kiitoksia siitä. Tosin muutaman jakson katsomisen jälkeen oli lopetettava, kun sarja ei sitten kuitenkaan ollut saman tyyppinen kuin Doctor Who ja henkilöt, varsinkin Owen, alkoivat ärsyttää suunnattomasti. Oletko itse jaksanut vielä seurata sarjaa?

Palasin nyt kommentoimaan, koska näin tämän viikon jakson ihan sattumalta ja ilokseni lopussa kuului Tardisin ääni ja puhuttiin tohtorista... Odotukset ovat siis korkealla huomisen jakson suhteen! T: Doctor Who -fani

Sarja on tosiaan melkoisen epätäydellinen, mutta olen sitä kuitenkin jaksanut katsoa... lähinnä aiemmin ylistämäni silmänilon vuoksi. Se Owen on kieltämättä melko ahdistava hahmo, enkä kauheasti välitä isoja silmiään muljauttelevasta Gwenistäkään, mutta muut ovat mielestäni ihan jees. Seassa on ollut muutama oikeesti aika hyvä jakso (esim. semmoinen kuin Out of Time, numeroa en jaksa nyt tsekata), mutta välillä myös ihan hirveää skeidaa. Hahmoihin tai maailmaan ei mielestäni ole päästy pitkäjänteisesti sisälle. Enkä voi kuin huokaillen kuvitella, miten paljon syvemmin Buffy olisi käsitellyt samoja sinänsä kiinnostavia juonikuvioita. Tehnyt niistä metaforia (eiku allegorioita?) jostain suuremmasta. Siitä ei ole tässä jälkeäkään.

Olet ehkä jo ottanutkin asiasta selvää, mutta jos jäit ihmettelemään, mitä ne Tardis-äänet olivat ja mitä jaksojen välillä oikein tapahtui, niin kyseessähän oli ykkös- ja kakkoskauden välinen aukko, jonka aikana Jack tosiaan kävi sompailemassa Tohtorin luona. Seikkailun näkee kuitenkin vain Dr Whon puolella, ja Torchwood jatkui nyt tapahtumien jälkeisestä tilanteesta.

Sitten se, mistä minun alun perin piti kirjoittaa. Tästä tokan kauden ekasta jaksosta nautin aivan suunnattomasti. Ensinnäkin: Mielestäni se toimi varsinkin dialogin tasolla oikein kivasti. Käsikirjoitusryhmä oli päättänyt skarpata.

Tärkeintä kuitenkin oli... James Marsters. Spike! Spike! Spike!


Marstersin pahapoikavampyyri kuului aina ykkösjuttuihini Buffyssa. Vain fiktiivinen hahmo voi olla samaan aikaan niin tyly mutta silti sielukas, S&M-henkinen mutta romanttinen, katufiksu mutta syvällinen. Iso osa ansiosta kuuluu Marstersille, joka esitti hahmoaan todella moniulotteisesti. (Hän kuulemma yritti koko ajan tosi kovasti, koska pelkäsi vakavissaan, että katsojat lakkaavat hetkenä minä hyvänsä pitämästä liian kamalia asioita tekevästä hahmosta. Kaikkea vielä.)

Olihan se nyt sitten kiva, että saimme jakson verran lisää Spikeä aivan toisessa sarjassa. Marstersin Torchwood-hahmo on nimittäin täydellinen Spike-klooni hiusten väriä lukuun ottamatta. (Ja vailla kaikkea omaatuntoa ja inhimillisyyttä, jonka hahmo omaksui Buffyn edetessä. Kakkoskauden alun täyspaha tappaja-Spike siis.) Jopa aksentti oli sama, missä ei ole mitään järkeä, koska Marsters on amerikkalainen ja kapteeni Jack puhuu amerikkalaisella aksentilla. Miksi ihmeessä vanha kollega siis puhuukin brittienglantia? (Kuulemma siksi, että Marsters halusi näytellä paikallisella aksentilla, asenteella "maassa maan tavalla".)

Marstersin piti alun perin esiintyä Buffyssa vain kakkoskauden alussa, mutta hän sai niin katsojat kuin käsikirjoittajatkin rakastumaan hahmoonsa ja kaappasi lopulta show'n itselleen siinä määrin, että viimeisillä kausilla sarja keskittyi häneen enemmän kuin muihin sivuhahmoihin yhteensä. Samaa (toki toteutumatta jäävää) potentiaalia on aistittavissa tässäkin. Spiken tavoin kapteeni John on loistava sarkastinen sivuhahmo, joka kyseenalaistavalla läsnäolollaan sähköistää jokaisen kohtauksensa ja tekee myös tylsistä hyvishahmoista ympärillään äkkiä moninkertaisesti mielenkiintoisempia.

Olin aivan täpinöissäni koko jakson ajan. Se johtui sekä sarjan aidosti aika hauskaksi yltyneestä dialogista että siitä, että sain katsella Marstersia elementissään. Kuka olisi uskonut, että Spikea saataisiin ruudulle lisää vielä Buffyn loppumisen jälkeenkin?

Tudors (Nelonen to klo 22.00).

Se on tyylikäs. Se on nätti. Se on historiallisilta faktoiltaan harhaanjohtava, mutta onnistuu toisaalta pienillä yksityiskohdilla luomaan ihailtavan osuvaa epookkitunnelmaa. Alastomuutta on tarpeettoman paljon. (Joo-o, kuninkaalle ei sanottu "ei", mutta onko kaikki seksi-iloittelut pakko näyttää? Ja eikö kukaan nainen sano "ei" muillekaan kuin kuninkaalle? Onko hovissa niin kertakaikkisen tylsää?)

Jonathan Rhys Meyers onnistuu sekä näyttelemään hyvin että täyttämään ohjaajan toiveet seksiä tihkuvasta olemuksesta. Se on suoranainen ihme, isot aplodit. Jonathan on mielestäni jo vuosia ollut sen sortin ilo silmälle, että jaksan katsoa sarjaa pelkästään hänen vuokseen, ellei laadussa tapahdu kerrassaan jyrkkää notkahdusta.

Jäämme alustavasti odottavalle kannalle.

Kaksi hyvin erilaista suositusta.

Nelonen on ryhtynyt näyttämään South Parkia aivan alusta arki-illoissa.

En ole toistaiseksi jaksanut katsoa, koska olen nähnyt ekan kauden jaksot jo moneen kertaan. Huomenna (keskiviikkona, klo 23.25) saattaa kuitenkin olla pakko. Silloin näytetään ensimmäinen jakso, jonka perusteella sarjaa saattoi epäillä ensivaikutelmaa kantaaottavammaksi. Jakso on Big Gay Al's Big Gay Boat Ride. Siinä Stanin koira paljastuu homoksi ja löytää paikkansa maailman herttaisimman homon isännöimästä homoeläinten turvakodista. Siellä jokainen saa olla oma itsensä.

Jakso on jotenkin vaan niin sympaattinen, ettei sitä voi katsoa hymyilemättä. Siitä alkaa myös Stanin ura eläinten ystävänä. (Sarjassa on jatkuvuutta ja sisäistä logiikkaa. Esimerkiksi tämä asia. Useimmissa asioissa Kyle on se herkempi ja syvällisempi, mutta eläinten oikeudet ovat toistuvasti lähellä nimenomaan Stanin sydäntä. En tiedä, tahtovatko Trey ja Matt tällä ilmaista jotain itsestään. Stanhan on Trey ja Kyle Matt, aina vanhempien nimiä ja ammatteja myöten.)

Ai niin. Sitä koiraa näyttelee George Clooney.




Komediasta draamaan. Lauantaina (Nelonen klo 15.55) nähdään Emma Thompsonin kirjoittama ja tähdittämä Sense and Sensibility (Järki ja tunteet).

Olen nähnyt ties miten monta kertaa, mutta se vaan on niin hyvä. Samastun Emma Thompsoniin jotenkin ihmeellisesti. Alan Rickman on ihana. Nuori Kate Winslet näyttelee eläväisesti ja laulaa kuin enkeli. Ja järkeväkin nainen voi saada Hugh Grantin!

Minua aina itkettää, kun katson tätä yksin.

Maailma on pieni.

Maailma on pieni.

Maailma on pieni. Sain hyperventilaatiokohtauksen. Eipä tässä oikeastaan muuta.

Linkki kuviin, joista jälkimmäistä ei ehkä kannata avata, kun pomo tai asiakas seisoo takana (vaikkei se nyt mitään pornoa ole).

Päivä ei voisi alkaa tämä aurinkoisemmissa merkeissä :D

(Mitä? Jos heteromiehet saavat innostua tyttöjen keskinäisestä pussailusta, niin..?)