3. lokakuuta 2008

Rome on tällä kaudella saanut minut lumoihinsa paljon paremmin kuin ensimmäisellä.

Sarjan hahmot ovat saaneet syvyyttä, eikä homma enää tunnu 80-prosenttisesti koreissa puitteissa patsastelulta.

Kenties tässä on apua hahmojen tuttuudesta katsojalle ja siitä, että heillä on enemmän keskinäistä historiaa. Mutta jos en aivan erehdy, kässärikin tuntuu parantuneen ja päälleliimatut seksikohtaukset vähentyneen.

Ensimmäisen kauden jälkeen en ajatellut näin, mutta nykyisellään on mielestäni harmi, ettei sarjaa ole tehty enempää. Olisin katsonut vaikka Jeesukseen asti - nythän Herodes jo pyörii kuvioissa. Mutta tämä olisi varmaan kaikissa olosuhteissa turhan huima toive.

Ehdoton bonus on isommaksi kasvanutta (mutta edelleen nuorta) Octavianusta näyttelevä Simon Woods. Näyttelijänvaihdos tuntuu jakavan mielipiteitä, mutta minusta Woodsin kylmä, vähäeleinen tulkinta hahmostaan on mahtava ja magneettinen. (Ensimmäinen Octavianus oli myös mahtava, mutta vaihdos oli ikävä kyllä melkoisen välttämätön. Poika oli liian nuori näyttelemään valtaan nousevaa Octavianusta. Myös näyttelijöiden samannäköisyydessä ja -oloisuudessa on minusta onnistuttu hienosti.)


Pidän myös Lucius Vorenuksesta ja Titus Pullosta. Kukapa ei pitäisi?

Yksi asia minua mietityttää aina kun katson miesten yhteisiä kohtauksia. Vorenuksen pitäisi olla fiksu johtajatyyppi, Pullon tyhmä (vaikkakin ehkä käytännöllisen nokkela) rivisotilas. Right? Miksi Pullolla sitten on kautta linjan silmissään fiksumpi katse kuin kaverillaan?

Olen tullut siihen tulokseen, että fiksua katsetta on hankala piilottaa. Olen nähnyt keskiälyisen oloisten näyttelijöiden esittävän valkokankaalla säkenöivää älykköä. Helppohan se on, kun nokkelat vuorosanat ovat valmiina. Älykkään katseen voi jossain määrin feikata, mutta olen tullut siihen tulokseen, että jos ihmisen silmien takaa loistaa skarppi äly, sitä on tosi vaikea kätkeä, vaikka muuten eläytyisikin nautinnolla tyhmään hahmoonsa.

Tällä olen vaivannut päätäni useimmissa Rooman jaksoissa viime aikoina. Outoa? Ehkä, mutta tulipa kirjoitettua.

En mie edes tiiä, onko Ray Stevenson mitenkään erityisen fiksu. Eipä joka tapauksessa osaa vakuuttaa minua yksinkertaisena sotilaana - mikä paradoksaalisesti on tehnyt hahmosta suuren suosikkini.

(Vielä yksi vaihtoehto on, että Kevin McKiddillä on jotenkin harvinaisen tyhmä katse. Ei tarkoitettu loukkaukseksi. :P)

No, kumpi on kumpi?


3 kommenttia:

Olli Sulopuisto kirjoitti...

Kiinnostava huomio tuo että näyttelijä ei voi peitellä älykkyyttään.

Voiko sitä laajentaa muihin ominaisuuksiin? Tai kääntäen: onko jotain, mitä ei vain voi feikata?

Anne kirjoitti...

Hmm. Olen joskus vähän miettinyt, että lavakarismaa ei ehkä voi feikata. Viittaan edelleen elokuviin, mieleen nousee Kirsten Dunstin Spider-Man kolmosessa valtavaa myötähäpeää aiheuttanut suoritus Broadway-laulajattarena.

Vaikka näyttelijä miten uskoisi olevansa suuri diiva ja yrittäisi ottaa lavan haltuun, se ei ehkä onnistu pelkän eläytymisen voimalla. Lavakarismaa joko on tai ei. Hmm?

Anne kirjoitti...

Ja tähän liittyen EHKÄ se, että joidenkin yleensä karismaattisten näyttelijöiden sotapäällikköinä joukoilleen karjumat inspiroivat puheet tuntuvat epäuskottavilta, jopa noloilta.

No, en tiiä, liittyykö se tähän oikeasti. Jos liittyy, niin silleen, että karisma väkijoukkojen edessä on eri asia kuin karisma kameran edessä? Jälkimmäistä filmitähdillä on tietysti luonnostaan, mutta jos ensin mainittua ei ole, paska säkä jos sitä vaativaan rooliin joutuu.