ARVIO: Skins, 3. tuotantokausi

On se kumma. Mikä niissä ristiin panevissa, päihteitä täysin järjettömästi käyttävissä teineissä muka viehättää?


Vai onko se kumma? Skins on tasalaatuisen hyvä. Se on kekseliäästi kuvattu ja käsikirjoitettu. Näyttelijät ovat ikäänsä nähden hämmästyttävän lahjakkaita. Ja jotenkin sitä sekopäistä "kaikki naivat kaikkea mikä liikkuu" -meininkiä on hauska katsella. Varsinkin, kun pääsee yli siitä harhasta, että sarja edes yrittäisi olla millään lailla realistinen.

Tässä kaikessa juoni näyttelee mitättömän pientä roolia. Se on pohjimmiltaan melko tyypillistä "kuka lopulta saa kenet"-saippuaoopperaa, mutta onnistuu vaikuttamaan suuremmalta.

Äskeiset kappaleet pätevät sataprosenttisesti sarjan 1. ja 2. tuotantokauteen, mutta pääosin myös tähän kolmoseen, jossa on uudet hahmot ja näyttelijät. Räväkkä veto sekin. Jos halutaan kertoa nuorista, kerrotaan sitten nuorista. Vältetään kaikki Beverly Hills 10 vuotta myöhemmin -syndroomat.


Näyttelijöiden lahjakkuuden ylistämisestä täytyy kolmoskaudella hiukan tinkiä: sankariksi tarkoitettu Freddie jää puisevaksi pökkelöksi, koska rooliin valittu Luke Pasqualino (kuvassa vasemmalla) on selkeästi enemmän komea kuin lahjakas. Toisaalta on hämmentävää, että sarjaan on onnistuttu kaivamaan noinkin näyttelijäntaitoiset identtiset kaksoset! Luulisi olevan vaikeaa.

Puiseva sankari muodostuu sarjan edetessä vakavaksi ongelmaksi, koska hänen pitäisi olla mukana piinaavan jännittävässä kolmiodraamassa. Draamasta ei tule millään lailla jännittävää, koska sankarittaren ristiksi ei parhaalla tahdollakaan voi toivoa tuollaista ankeaa pökkelöä. Jännitä siinä sitten. Toivoin loppuun asti yllätysratkaisua X, ihan millaista tahansa.


Sankaritar on kyllä lumoava. Hahmo, jonka idea on olla niin upea ja vangitseva, että KAIKKI rakastuvat ja ylistävät kauniiksi, on lähes aina epäuskottava. Yleensä katsoja suostuu pitkin hampain hyväksymään draaman todellisuuden: kaikki rakastuvat tuohon siksi, kun se on tämän homman tähti. Kaya Scodelarion Effy on kuitenkin oikeasti kaunis ja hypnoottinen. Suostun uskomaan, että kaikki rakastuvat.

Sääli vain, että hahmoa oli pakko pehmentää, kun hän siirtyi sivuhahmosta päähenkilöksi. Olinkin miettinyt, miten tuollainen hahmo VOI olla riittävän moniulotteinen kantamaan sarjaa. Olin toivonut, että voisi olla. Ei voinut olla. Piti muuttua.


Myös kolmiodraaman kolmatta osapuolta pitää kehua. Oikeastaan varsinkin häntä. Jack O'Connell, Cook. En olisi uskonut, että noin vastenmielisestä hahmosta saa sarjan kiehtovimman. Luen asian sekä näyttelijän että käsikirjoittajien ansioksi. Ennakkoluuloton idea, jonka O'Connell on kyllin lahjakas toteuttamaan uskottavasti. Vulgaarin, ruokottoman naistenmiehen nostaminen epätodennäköiseksi (anti)sankariksi on ehdottomasti kolmoskauden kiehtovin elementti ja paras ansio.


Saippuajuonten puolesta kolmoskausi häviää kakkoselle ja ykköselle. Tylsää kolmiodraamaa painotetaan liikaa. Toivottavasti neloskausi on jännempi ja sisältää uusia kuvioita. Nämä ehdittiin kaluta NIIN loppuun. Ei riittävästi yllätyksiä.

Tulipa silti valvottua yömyöhään jaksojen parissa. Sarjassa on jotain hämmentävän koukutavaa, ja saatoin valvoa puolitoista tuntia pitempään kuin olin ajatellut, kun oli pakko katsoa jakso loppuun ja sitten vielä seuraavakin. Nyt odotan nelosta kuin kuuta nousevaa.

Tämä blogi nykymuodossaan...

...kaatui sinä päivänä kun hankin tallentavan digiboksin.

En enää katso sarjoja TV:n tahdissa. Tallennan kaiken kiinnostavan ja katson jälkijunassa. Mieluiten, kun koko sarja on näytetty ja voin katsoa sen ilman tarpeettomia viikon cliffhangereita.

Koska viime aikoina katsomani sarjat eivät katseluhetkellä ole enää tulleet TV:stä, on tuntunut hölmöltä kirjoittaa niitä. Eihän teksti ole samalla lailla yleishyödyllinen. Lukija on joko jo katsonut sarjan tai ärsyyntyy tajutessaan, että olisi ehkä kannattanut katsoa. Tms.

Olen miettinyt asiaa. Tilanne on hyväksyttävä, se ei tästä muutu. Voin kai silti kirjoittaa TV:stä? Olkoon olematta yleishyödyllistä. Tuleehan sarjoista uusintoja. Ja netistä löytyy.

Sivupalkissa ei enää ole "tällä hetkellä seuraan"-palkkia, koska en tällä hetkellä seuraa mitään reaaliajassa. (Paitsi kun Amazing Race - ja vähemmän tärkeinä varmaan myös Survivor / American Idol - taas alkaa. En halua seuraavana päivänä tahattomia spoilerikommentteja.)

Jossain vaiheessa saatan lisätä "digiboksi tallentaa tällä hetkellä"-palkin. Sekin kuitenkin tuntuu hataralta, koska en välttämättä katso kaikkea tallennettua. Joko en ehdi tai totean ekojen jaksojen perusteella, ettei tämä sittenkään kiinnosta tarpeeksi.

En halua luoda vääriä mielikuvia, joten lopetan näin: tallentava digiboksi on paras ystäväni. Sen ainoa huono puoli on ollut tämän blogin kooma. Saan nykyään katsottua hirmu paljon enemmän mielekkäitä ohjelmia, kun katson aamulla meikatessa ja päivällä lounasta syödessä jotain aiemmin tallennettua kiinnostavaa. Tallentava digiboksi on ollut paras hankintani vuosiin.

Click! (Nelonen tänään su 14.6. klo 21)

Tänään telkkarista tulee leffa, joka sai minut tekstittäessäni itkemään kuin vesiputous. Ihan vaan, jos joku haluaa tarkistaa, reagoiko samalla tavalla. (Mulle tää oli jotenkin sellainen "kivikin itkisi" -elämys, vastoin KAIKKIA odotuksia.)

Mielestäni en kuitenkaan tekstittänyt Neloselle, joten tässä on vissiin eri tekstit? Outoa sinänsä. Pitäisi ehkä tarkistaa, onko samat, koska silloin multa pimitetään uusintakorvauksia.

Tässä tekstissä (tavallaan) paljastuu American Idolin voittaja.

Älä lue, jos et halua tietää.
















Semifinaalin perusteella (finaalia siis vielä näkemättä) en yhtään ihmettele kisan loppuratkaisua. Kris Allenin omaperäinen kitaraversio Kanye Westin biisistä Heartless oli selkeästi semifinaalin paras esitys. Minulle tuli kylmiä väreitä koko biisin ajan. Yleensä niin innovatiivinen Adam Lambert ei päässyt lähellekään mieleenpainuvuudessa tai kylmissä väreissä. Ei toivoakaan. Minäkin olisin äänestänyt Krisiä semifinaalin perusteella. (Lisäksi se on niin söötti, niin söötti... ja sen pieni blondivaimokin on söötti. Ei noin herttaisen oloisille ihmisille voi toivoa kuin hyvää.)

Katsellaan nyt sitten vielä finaali ensi viikonloppuna. Odotan innolla, vaikka tuloksen tiedänkin.

Heartless AI:n semifinaalissa:



Heartless Ellen DeGeneres Show'ssa:

Nyt loppui Mad Men (Nelonen, ke klo 22.00).

Katsottavat ohjelmat käyvät vähiin. Kesän lähestymisen huomaa. Huoh.

Sinänsä hyvä asia: ehdin tehdä enemmän muuta, ja ehkä jopa katsoa digiboksilta pois osan sinne kertyneestä.

Nykyään "tällä hetkellä seuraan" -lista on pysynyt autiona senkin vuoksi, että digiboksi tallentaa kiinnostavia sarjoja, joista en välttämättä ehdi katsoa jaksoakaan kun sarja vielä pyörii TV:ssä. Sarjan loputtua saatan katsastan sen, huomata hyväksi ja katsoa kokonaan... mutta olenko missään vaiheessa "seurannut sitä TV:stä"? Hmm.

Ehkä ko. listan alle kuuluisi "tällä hetkellä katson digiboksilta" -lista. Kuulostaa järkevältä, itse asiassa.

Mad Menistä piti sanomani, että se on hyvä sarja. Toisinaan olen ehtinyt miettiä, onko se yliarvostettu, muttei se pitemmän päälle ole. Usein paljon mitään ei tapahdu, mutta juuri siksi vähäeleisyydestä erottuvat dramaattiset hetket ovat sitä näyttävämpiä. Viimeinen jakso kohosi yllättävän suureen draamaan, joka ei ehkä olisi tuntunut suurelta muualla, mutta tässä suuni loksahti auki. Kerrassaan koskettavaa. (Viittaan Peggyn ja Peterin keskusteluun.)

Erityisen kiehtovaa on, miten luontevaksi 50-60-lukujen todellisuus on muodostunut. Ekoissa jaksoissa oli vaikeaa päästä yli itsetarkoituksellisuuden tunteesta: jokainen sisällä poltettu savuke ja miehiä alistuvasti palveleva nainen tuntui alleviivaavalta, sosiaalipornomaiselta kikalta, todella epärealistiselta, samastuminen vaikeaa tai mahdotonta (varsinkin näin itseään elättävänä naisena). Nyt ko. asiat ovat itsestäänselvyyksiä, sarjan todellisuus ehyt, ja hahmojen odottaa käyttäytyvän siihen sopivalla tavalla. Jos joku toimii yllättävän modernisti, se tuntuu kevyesti yhtä oudolta kuin sisätupakat alussa. Eikä historiallisuus ole itsetarkoituksellista. Kaikki fiktion maailmat ovat fiktiivisiä. Tämä fiktiivinen maailma sattuu sijaitsemaan 60-luvulla, muttei määrity vain ko. elementin kautta.


January Jones on minusta ihanan kaunis nainen varsinkin tuollaiseksi posliininukeksi laitettuna (ja ihana nimi, vieläpä oikea, ei taitelija-!). Ja totta kai seksipommisihteeriä (Christina Hendricks) pitää myös arvostaa, kurvit kunniaan.

(Seksikkäitä miehiä sarjassa ei varsinaisesti ole. Tai, no... Jon Hamm ei sytytä minua haastatteluissa / oikeassa elämässä, mutta hahmonsa on ajoittain melko vastustamaton.)

Tosi-TV x 4

(1) American Idol kiehtoo edelleen. Olen tullut siihen tulokseen, että nuori Allison on kisan paras laulaja. Heikkoa Don't Speak -versiointia lukuun ottamatta esiintynyt aina täydellisesti, itsensä näköisesti, ja... ehkä nuottikorvani on vajaa, mutta tyttö on ainoa, jonka äänessä en käytännöllisesti katsottuna koskaan ole havainnut epäpuhtauksia. Se laulaa ihanan vahvasti ja vaivattomasti, ääni on miellyttävä, ja äänen hallinta täydellinen - tyttö pääsee aina juuri sinne minne yrittääkin ilman heikkoja hetkiä tai harha-askelia.

Ikävää, ettei se voita. On meinannut j0 tipahtaakin pari kertaa. Rock ei ilmeisesti ole tarpeeksi in USA:ssa eikä tyttö tarpeeksi nätti.

Muut suosikkini edelleen Adam, Danny ja Kris. Muut jäljellä olevat saavat tipahtaa missä järjestyksessä vain, kunhan tippuvat ennen näitä neljää. Danny ja Kris ovat sympaattisia tyyppejä, mukavat pehmeät äänet. Adam pätee niin sillä, millä musikaaleissa usein säväytetään: "Onpa upea, huiman korkea sävel! Tuosta ei korkeammalle pääse... oho, se pääsi."

(2) Olen katsellut aika innottomasti Surviorin Kiinan kautta, joka loppui juuri maikkarilla. Oli aika turhauttava kausi, liian monen hyvän pelaajan tie katkesi heistä riippumattomiin seikkoihin, ja muutama tallukka pelasi tyhmästi eikä uskaltanut ottaa riskejä. Enkä oikein löytänyt kunnon suosikkeja. Kuudenneksi kivunnut Erik oli viimeinen sympaattinen, mutta tavallaan niin tossukka, että ansaitsikin pudota. Sen jälkeen mulle oli aivan sama, kuka voittaisi, eikä voittajan selviäminen herättänyt mitään tunteita.

Mutta onneksi olkoon, Jeff Probst. Olet joko loistava näyttelijä tai edelleen aidosti niin innoissasi ohjelmastasi, että sait minutkin ihan liekkeihin haastattelu-muistelujaksossa. Jakson alussa ei voinut vähempää kiinnostaa, lopussa en malttanut odottaa seuraavaa kautta. Aika mestarillinen saavutus.

Probst on minusta aina ollut hyvä juontaja. Se on luonteva, sanavalmis ja esittää fiksuja (varmaan jonkun muun kirjoittamia) kysymyksiä. Se vaikuttaa aidosti kiinnostuneelta juontamansa kisan pienistäkin yksityiskohdista. Eikä jostain ihmeen syystä vaikuta kyllästyneeltä edes hokemaan "The tribe has spoken", "Worth playing for?" ja "Immunity, back up for grabs."

Amazing Race on muuten parempi ohjelma, mutta Phil on tosi ilmeetön juontaja Jeffiin verrattuna. Se näyttää melkein häpeävän, jos erehtyy hymyilemään tai nauramaan. Ihme kivikasvo.

Lisäksi olen aina kaivannut sarjaan muistelujaksoa. Nyt voittajat katoavat ruudusta käytännöllisesti katsoen heti maaliviivan ylitettyään. Tulee tyhjä olo. Loppuu kesken. Survivor-muistelujaksosta jää tyydyttynyt olo: kausi on käsitelty loppuun ja kysymyksiin vastattu. On seuraavan aika.

Sarjoissa on tietenkin se iso ero, että Survivor jättää paljon enemmän avoimia kysymyksiä. Strategiasta sun muusta. Miksi joku toimi niin kuin toimi. Olivatko jutut totta vai pelkkää strategiaa. Amazing Racessa jokaisen miksi-kysymyksen vastaus olisi: "Kunhan yritin tehdä nopeasti." Heh. MUTTA muistelujaksossa voisi kysellä esimerkiksi, miten kisa muutti parien suhteita ja ketkä ovat pysyneet ystävinä. Jotain.

(3) Amazing Racesta puheen ollen... Ei ole tämäkään maailman kiinnostavin kausi. Alussa siltä jopa vaikutti, mutta kiinnostavat ja etniset joukkueet putosivat nopeasti (mikä varmaan vitutti tuottajiakin). Oudoin juttu ovat olleet ne Chow'n veljekset, jotka eivät tuntuneet tajuavan olevansa kilpailussa. Olin ilkeän iloinen, kun putosivat. Olivat varmasti tosi mukavia tyyppejä, mutta ihan väärässä paikassa pilaamassa pelin henkeä.

Alusta asti olen kannattanut niitä narkkarimallipoikia. Ovat pahiksella tavalla komeita ja sopivan kilpailuhenkisiä (= tajuavat olevansa kisassa, mutteivät ole tarpeettoman ilkeitä). Kaukana ovat silti mistään kaikkien aikojen suosikeista.

Kun barbitytöt meinasivat pudota, olin yllätyksekseni kauhistunut. Ne ovat hirveitä tyyppejä, mutta kenties ensimmäinen tyttöjoukkue, jolla ihan oikeasti on mahdollisuudet voittaa kisa. Haluan nähdä ne finaalikolmikossa ja saattaisin jopa olla iloinen, jos ne voittaisivat. En niinkään niiden vuoksi tyyppeinä vaan, koska naisjoukkue voittaisi vihdoin.

(4) Katsoin Survivor-vieroitusoireissani jakson tilalle tullutta Naisten maailmaa, mutta ei ehkä PYSTY. Ihan hirveää kuraa. Kauhea sosiaalipornokertojanääni, eikä formaattia jotenkin ole mietitty loppuun asti. Ei ole rakennetta, eikä naisille ainakaan ekassa jaksossa annettu tarpeeksi konkreettisia keinoja (esim. palkinto- ja rangaistussysteemiä) hallita miehiä. Hypin digiboksilla eteenpäin, kun myötähäpeä kävi liian suureksi, muttei se jakso siitä parantunut, vaikka loppuun asti sinnittelinkin.

South Park on tällä kaudella ollut aika jees.

Jäljellä on vielä kaksi jaksoa. Viisi on jo tullut. Joukossa ei ole ollut yhtään pohjanoteerausta, ainakin yksi mestariteos kyllä.

Jakso 1303, Margaritaville, ylsi suorastaan eeppisiin mittasuhteisiin rinnastaessaan ihmisten kohtalonuskoisen laman pelon kristinuskoon. Leukani loksahti lattiaan. Jakso oli ehdottomasti parasta sitten viime kauden Britney-jakson (1202).

Josta muuten haluankin nyt kirjoittaa, koska en näköjään ole kirjoittanut, ja se oli kenties paras koskaan näkemäni TV-puolituntinen. Oikeesti. Haukoin henkeä ja - myönnetään pois - lopussa itkin. Elämys oli vaikuttava monella tasolla, joista yksikään ei ollut karun animaation ja WC-huumorin taso.

Mikäli pelkäätte samaa kuin minä: ei, jakso ei pilkkaa Britneyä, vaikka jakson nimen (Britney's New Look) nähdessäni ainakin minä ajattelin: "Ei voi olla. Onko pakko? Eikö sitä tyttöparkaa voisi jättää rauhaan?"

Nimenomaan.

South Park 1202, Britney's New Look. Katsokaa se jollakin Internetin kymmenistä southparkinkatselusivustoista sitä odotellessa, että virallisen southparkstudios.com-sivuston ilmainen jaksokirjasto avautuu myös pohjoismaalaisille. Ja kaveriksi 1303, Margaritaville.


Tulipa kirjoitettua kaikenlaista. Alun perin tulin kertomaan, että nauroin tälle laululle vedet silmissä ja mahaani pidellen. Varsinkin loppuosalle. Kappale avautuu paremmin jakson 1305 (Fishsticks) myötä, mutta aika absurdi on koko jakso, joten absurdiutta voi ehkä arvostaa sellaisenaankin. Trey Parker, olet mun musikaalijumala.

Jesus Christ Superstar tulee taas.

Tuo alkuperäinen 70-luvun hippiversio, maanantai 13.4. MTV3 klo 11.45. Musiikillisesti ei paras, mutta sisältää karismaattisen Jeesuksen.

Onhan nyt sentään pääsiäinen.

En kylläkään tiedä, miksi leffa tulee Jeesuksen ylösnousemuksen päivänä, vaikka loppuu Jeesuksen kuolemaan (jos tuo spoilasi liikaa, kannattaa ehkä parantaa kristinuskon tuntemustaan ;). Ehkä musikaali olisi muille päiville liian hilpeä juttu.

American Idol jatkaa porskuttamista.

Mukana on monta niin oikeesti hyvää laulajaa, että kisaa katselee mielikseen.

Olen alkanut vilpittömästi tykätä vaimonsa menettäneestä nyyhky-Dannysta. Karsinnoissa en vakuuttunut sen taidoista vaan ajattelin, että ihan OK laulaja on noussut suursuosioon sympatiapisteillä. Finaaleissa tajusin yllättäen, että sehän on oikeesti hyvä. Sillä on tosi miellyttävä äänen väri, mitä Adam Lambertilla ei ole, vaikka sen ääniala onkin edelleen eri sfääreissä muiden kanssa. Tytöistä tykkään siitä 16-vuotiaasta rokkarista, koska silläkin on luonnollinen ja todella miellyttävä ääni. Ja luonnollinen tyyppi muutenkin. Toivottavasti yhden asian rock-tyyli ei ala puuduttaa viikkojen mittaan.

On siellä muitakin hyviä. Osa niistä jättää kylmäksi yksinomaan sen vuoksi, että r'n'b-lurittelu ei ikinä ole purrut muhun. Lisäksi joukossa on niitä, jotka eivät ansaitse voittoa ja jotka on pitkälti otettu mukaan pudotettaviksi. (Se Anoop ainakin edustaa kiintiövähemmistöä. Sokeakaan ei ole parasta laulajaa nähnytkään [ARGH, mikä tahaton puujalkavitsi, pakko jättää tähän], mutta onhan se upeeta kun on sokea kisassa. Ynnä muita.)

Kisasta on koko ajan tippunut huonoja. Alexis Grace ehkä vähän turhan aikaisin, mutta yleisesti ottaen Ameriikan kansa osaa näköjään äänestää oikein.

Kuvassa kolme suosikkiani, kaksi jo tippunutta ja Kris Allen, joka on kanssa ihan kiva.


Joo-o, pitäis varmaan jostain muustakin kirjoittaa.

American Idolia, taas.

Älkää käsittäkö väärin: kyse ei nyt oikeastaan ole siitä, että pitäisin Adam Lambertia maailman ihanimpana. Ainakaan vielä ei miehen esiintyminen ole saanut sydäntäni sykkimään erityisen nopeasti. Mutta tuomareiden kehut ovat! Sydänparka on pakahtua ilosta ja ylpeydestä joka kerta kun Adamin äänialaa hehkutetaan kuin maailmassa ei olisi koskaan nähty vastaavaa. Tällä kertaa Kara sanoi sen laulaneen nuotteja, joita hän ei ollut tiennyt olevan olemassakaan. (Kaikki ylistivät, mutta juuri Kara tuntuu keskittyvän äänialaan.) Go, musikaaliammattilaiset!

Eikö musiikin ammattilainen tosiaan ole moista koskaan kuullut? Itselleni tuli vahvat musikaalitakaumat samaisista vahvoista korkeista äänistä. Muuten Adam kyllä yrittää olla laulamatta liikaa musikaalitekniikalla, ja varmasti hyvä niin.

Black or White on uusin kappale. Seuraan kisaa muutoin Suomen telkkarista, mutta oli pakko hakea Youtubesta jo etukäteen tämä esitys. Tarkoittamani vahva korkea ääni esimerkiksi kohdassa 1.21.



Vertailukohdaksi se, mitä Adam on tähän asti työkseen tehnyt, eli Wicked, Dancing Throuhg Life. (Mies oli L.A:n produktion vara-Fiyero. Fiyero on show'n miespääosa.) Aika hauskaa :D Filmatut lavashow't näyttävät aina aika dorkalta ja ylivedetyltä, älkää välittäkö siitä. Sama esiintyminen voi näyttää teatterissa täysin luontevalta.

Toisilla sitä äänialaa riittää!

Musikaaliteksti kopioidaan nyt useampaan blogiin. Saadaanpa näihin sisältöä vaihteeksi.

American Idol juuri äsken:

"WHO has a range like that?!" (Uusi Cara-tuomari tyrmistyneen, epäuskoisen kehuvaan sävyyn.)

Musical theatre performers do, honey. Duh.

98% tavallisista levylaulajista ei pärjää musikaaliteatterissa, sanottiin juuri yhdessä gradukirjassa, jota luen. Monen oopperalaulajankaan ääniala ei riitä. Musikaalisäveltäjät on sadisteja ;)

Ko. poika on musikaalinäyttelijä, jota on koko kisan ajan ajan haukuttu teatreaalisuudesta. Mutta viimeistään nyt tuomarien oli pakko myöntää, että sen laulutaito on täy-sin omassa sarjassaan.

Ah. Ylpeä hetki.

Olen tällä kaudella jäänyt American Idol -koukkuun. Olisin ilman tätäkin. Mutta olisipa tää poika ollut mukana viime kauden Lloyd Webber -jaksossa!


Jätkä muuten kanavoi musikaalikollegaansa Tony Vincentiä niin monella tasolla, että naurattaa.(Tsekatkaa vaikka Tonyn hiukset Wikipedia-linkissä!!) Mutta on onneksi aivan yhtä hyvä.

Pushing Daisies (Sub ti klo 22.00)

Olen nyt katsonut kolme (vai neljäkö jo... ei, kolme) jaksoa tätä ilahduttavaa ja innovatiivista sarjaa. Tykkään.

Onhan sarja häiritsevyyteen asti samantyylinen kuin Amelie, varsinkin kerronnan osalta, mutta onnistuu useimmiten olemaan olematta samalla lailla ärsyttävä kuin Amelie.

Tärkeimpänä erona se, että keskushenkilö ei ole helvetin ärsyttävä. Kaikkea muuta. Se on aika ihana. En ollut tätä ennen nähnyt Lee Pacen viehätystä (Wonderfallsista muistan lähinnä kulmakarvat negatiivisessa mielessä, Miss Pettigrew Lives for a Dayssa ajattelin, että karismaattinen kaveri, mutta harmi ettei muuten ole tyyppiäni). Nyt näin viehätyksen kertaheitolla. Kukaan, joka näyttelee silmillään tuolla tavalla, ei voi olla kiinnittämättä huomiotani. Vika olikin hahmoissa. Tämä on niitä miehiä, joiden pitäisi aina näytellä kidutettuja, sisäisten ristiriitojen repimiä hahmoja. The Fallin näin sittemmin, yhtä ihana suoritus samasta syystä.

Öö, tarkoitukseni ei varsinaisesti ollut vouhkata näyttelijästä vaan kenties kertoa, miksi pidän sarjasta muutenkin. Syy 2 (tärkein): aito omaperäisyys on aina hyvästä. Pidän surrealistisista, absurdeista asioista. Siitä, ettei fiktiossa pelottavia, hengengaarallisiakaan asioita tarvitsekaan pelätä hysteerisesti, vaan niihin on normaalia suhtautua kevyesti ja... äh, kääntäkää itse "flippant", sitä yritän sanoa. Tämä sarja nyt vaan sattuu sopimaan minulle, vaikka joskus maaninen kertoja alkaakin ärsyttää samalla lailla kuin Ameliessa.


Sitten olisi vielä syy 3, joka on sivuseikka kahteen ekaan verrattuna, odottamaton bonus: Tiesin etukäteen, että musikaalitähti Kirstin Chenoweth esiintyy tässä. (Pikkuruinen blondi on iso nimi, mm. Broadwayn alkuperäinen Glinda Wickedissä.) EN kuitenkaan tiennyt, että sehän laulaakin! Makeeta. Ja erittäin hyvin sarjan maailmaan ja tunnelmaan sopivaa. Kaikki hyvät jutut liittyy tavalla tai toisella musikaaleihin, halusin tai en (ja halusivatpa muut tai eivät :D). Näin se vaan on. (Ai niin, ja vielä. Toinen niistä tädeistä, Ellen Greene, on myös musikaalitähti, Little Shop of Horrorsin Audrey. Mutta hänen Audrey-tulkintansa on makuuni ihan liian hölmö ja sössöttävä, joten en ole suurin fani.)

Niin, ja sarjahan on jenkeissä jo lopetettu. Ei siitä sen enempää. Ei auta surra. Pitää nauttia täysin siemauksin siitä, mitä on. Näin vahvat fantasiaelementit eivät varmaan sovi kaikille, mutta suosittelen sarjaa silti.

Buffy hyvä, alku heikko --> voisiko alun jättää välistä?

Katson parhaillaan Buffya läpi Marjukka-siskon kanssa.

Tämä on käytännössä neljäs kierrokseni. #-1: Olin teininä katsonut satunnaisia jaksoja sen verran, että tunsin hahmot nimeltä. Pidin sarjaa "ihan kivana". #0: Sarjaan hullaannuttuani luin koko homman käsikirjoituksina netissä ja olin todella vakuuttunut tekstin laadusta. #1: Katsoin kaudet sekavassa järjestyksessä miltei kokonaan, mitä nyt netistä sattui löytämään. #2: DVD-boksin ostettuani katsoin koko sarjan Jannan kanssa Skotlannissa. Näin joitakin jaksoja ekaa kertaa vasta tällä kierroksella. #3: Katsoin koko sarjan Mirrin ja Suvin kanssa viikonloppumaratoneina Suomessa. Ja tämä on sitten #4. Aina kun pääsen loppuun, haluan aloittaa alusta. Olen kenties sekaisin. Jostain se halu vaan tulee, joka kerta.

En voi kirkkain silmin väittää, että Buffy olisi maailmankaikkeuden paras TV-sarja. Jotain erityistä siinä kuitenkin on, minulle. Se on moniulotteinen. Käsikirjoitus pysyy kasassa todella hyvin, eivätkä jatkuvien juonten langat tipahtele käsikirjoittajien käsistä. Varsinkin sarjan edetessä jatkuvat juonet ja viikon hirviö -tarinat kietoutuvat yhteen saumattomasti, eikä X-files-tyyppisiä kilometrin päähän erottuvia JUONIJAKSOJA tarvita erikseen. Sarjan hahmoihin kiintyy hämmästyttävän vahvasti, ja huumorin, jännityksen ja teinisaippuan yhdistelmä toimii. Viimeisenä muttei vähäisimpänä: jaksojen juonet eivät ole satunnaista mättöä vaan allegorioita aikuistumisesta.


On suunnaton harmi, että ensimmäinen kausi on huono. Paska, suoraan sanottuna. Tiedän ainakin yhden ihmisen, joka pettyneenä jätti leikin kesken ja kyräilee nykyään Buffy-faneja halveksuvasti. Mutta... ihan oikeesti, se ensimmäinen kausi ei ole Buffya! Se on jonkinlainen kalpea prototyyppi.

Olen tällä katselukerralla kiinnittänyt erityistä huomiota siihen, missä kohtaa sarja todella alkaa toimia ja tuntua itseltään. Se ei tapahdu ykkös- ja kakkoskauden rajalla. Toivo heräilee asteittain.
#1: Ensimmäinen toivoa herättävä merkki on erään vampyyripariskunnan saapuminen jaksossa 203. Se kuitenkin herättää toivoa ehkä enemmänkin heissä, jotka jo tuntevat kyseiset hahmot ja tietävät, mitä odottaa.
#2: Ensimmäinen jakso, jossa minusta on merkittävän moniulotteinen, ei-mustavalkoinen juoni, on 204, Inca Mummy Girl. Jaksoa ei kuitenkaan yleisesti pidetä kovin loistavana. Olen mielipiteeni kanssa vähemmistössä. Ko. jaksosta kuitenkin alkaa selkeä noususuhdanne.
#3: Yleisesti hyväksytympi käännekohta lienee jakso 207, Lie to Me. Se on Joss Whedonin itsensä kynäilemä ja ohjaama, ja onnistuu ensi kertaa löytämään melko täydellisen draaman ja komedian tasapainon. Jos sen katsoo eikä silti pidä näkemästään, voi jo paremmalla omallatunnolla sanoa, ettei pidä Buffysta.

Olemme siskon kanssa juuri saapumassa tuplajaksoon 208/209, jonka viime kierroksella painoin mieleeni todellisena H-hetkenä: "Ahaa. Nyt tämä tuntuu Buffylta." Voin raportoida, olenko tälläkin kertaa samaa mieltä.

Ihmisen, joka haluaa nopeasti selvittää, onko Buffy juuri hänelle katsomisen arvoinen sarja, kannattaisi varmaan jotenkin pikakelata ensimmäinen kausi. Tupla-avausjakso 101/102 tietenkin pitää katsoa, koska hahmot tapaavat siinä.

Jos ei halua skipata koko 1. kauden pääjuonta ja hypätä suoraan parempiin aikoihin (mikä sekin olisi mahdollista), pitää luonnollisesti nähdä viimeinen jakso 112, jossa juoni ratkeaa. Siinä välissä lienee hyödyllistä katsoa 107, jossa valotetaan Angelin historiaa (jos ei valmiiksi tiedä perusasioita), sekä mahdollisesti finaalia edeltävä 111, Out of Mind, Out of Sight, jossa pohjustetaan jonkin verran finaalin tapahtumia.

Jos haluaa katsoa viikon hirviö-jaksoja, parhaat yksilöt lienevät 106, The Pack ja 110, Nightmares. Muut jaksot ovat melkoista pakkopullaa, eikä niissä muistaakseni tapahdu mitään juonellisesti tärkeää. (Okei, 105, Never Kill a Boy on the First Date, sisältää juonijuttuja eikä muutenkaan ole sietämätön. Mutta ainakin jaksot 103, 104, 108 ja 109 voi jättää pois kurjuutensa minimoimiseksi.)

2. kauden koittaessa voi jättää kaksi ekaa jaksoa välistä ja aloittaa suoraan jaksosta 203. Sen jälkeen ei montaa väliin jätettävää jaksoa taida ollakaan. (Jakso 205, Reptile Boy, on tosin vahva ehdokas.)

Siitä se ilo sitten vähitellen alkaa.

Welcome to the Wonderful World of Timeshifting

(1) Olen päivittänyt sivupalkin, jonka tiedot olivatkin melko vanhentuneita.

(2) Tallentava digiboksi on mahtava juttu. Minulla ei aiemmin ollut sellaista, koska muka ennalta fiksuna ostin mieluummin tavallisen boksin ja tallentavan DVD-soittimen. Ajattelin, että minua harmittaisi, ettei asioita saa kovalevyltä talteen. Mutta eihän se edes harmita. Hyvin harvoja juttuja haluaa säilyttää. Ja jos haluaa, niistä yleensä pitää niin paljon, että ne tahtoo ostaa, jotta lahjakkaat tekijät saavat palkkion työstään minulta henk. koht. (Aika idealistista ajattelua, tiedän, mutta en lataa musiikkia tai leffoja ilmaiseksi, koska siitä kerta kaikkiaan tulisi paha mieli. TV-sarjoja saatan ladata/katsoa streamina, mutta se tuntuu eri asialta, kun tuleehan ne ilmaiseksi TV:stä kuitenkin. Niinku muka ilmaiseksi. Loogista logiikkaa?)

Käytännössä DVD-soitin-digiboksikombon käyttö osoittautui sen verran hankalaksi, että vaivauduin tallentamaan vain todella kiinnostavia asioita. Nyt kun on tallentava digiboksi, tallennan ihan kaiken! Niin kuin kaikki nykyään tekevät. Ihan kaiken. Tänäänkään tuskin alan katsoa Amazing Racea ysiltä, vaan annan mennä ajastettuna boksille ja rupean katsomaan sitten, kun saan etumatkaa mainoskatkoihin.

Muuten, yeisöjen tendenssi lähetysajoista riippumattomuuteen näkyy selvästi myös kanavien vuodenvaihteessa uudistuneessa ohjelmoinnissa eiku ohjelmatarjonnassa... sanaa "programming" ei vissiin tässä yhteydessä oikein voi kääntää "ohjelmointi"?). Varsinkin kolmonen ja Sub ovat alkaneet lähettää sarjojen uusintoja yhden maissa yöllä, aikaan, jolloin hyvin harva katsoo niitä suorina, mutta tallentimet raksuttavat.

Ohjelmien tallentamisessa on yksi loistava puoli, jota en edes tullut ajatelleeksi etukäteen. Pystyn katsomaan enemmän kiinnostavaa TV:tä samassa ajassa. Voin antaa jonkun American Idolin (jota ei tarvitse tapittaa nenä kiinni ruudussa) pyöriä taustalla, kun laitan aamiaista, syön ja meikkailen. Lounastauolla voin katsella jotain keskittymistä vaativaa sarjaa, ja illalla tovin lisää - mutta silloin, kun minulle sopii ja on oikeasti aikaa. Ennen saatoin aivolepoa tarvitessani tuijottaa lounaalla mitä lie Extreme Makeoveria, joka nyt sattui keskellä päivää tulemaan. Nyt moinen turhuus on jäänyt ikuisesti historiaan. Huraa, huraa.