Greyn's Anatomy - Kyle XY - October Road

Lupasin kommenttilaatikossa kertoa, kun olen nähnyt Greyn anatomian (Nelonen ke 21.00) parin viikon takaisen jakson. Nyt olen katsonut sen, ja viimeviikkoisenkin. Olihan se... No, iso juttu liittyi Meredithiin, ja itse asiassa mun on sanottava, että pidän sarjassa lähes kaikesta muusta paitsi kyseisestä anorektikosta. Minusta se on ärsyttävä muija. Sarja paranisi, jos se - ja varsinkin sen tekysyvälliset kertojanäänet - poistettaisiin. Joten en ehkä ihan täysillä ollut mukana käänteessä. Lisäksi on päivänselvää, miten tilanne lopulta ratkeaa (eihän Meredith voi valita kuin yhden kosijaehdokkaistaan, eikä kenellekään ole salaisuus, kuka se on). Mutta McDreamy on hauska (ja söötti, ks. alla), joten välillä niiden vuoropuhelut ovat kyllä hyvinkin viihdyttäviä. Mulla on vähän skitsofreninen suhtautuminen tähän sarjaan, kuten huomaatte!


Olen katsonut myös jokin aika sitten mainitsemiani Kyle XY:tä ja October Roadia. Kylen (Nelonen su 17.30) eka jakso oli ihan hauska: avaruuspojan toilailut normaaleissa asioissa syömisestä ja juomisesta lähtien olivat ihmeen sympaattisia, ja teinien sallittiin jopa olla teinejä eikä puhtoisia kiiltokuvaversioita. Toisessa jaksossa heräsi epäilys. Miten kauan samaa nuottia voidaan soittaa tehokkaasti? "Avaruuspoika ihmettelee tätä ja tuota. Hän kokee perusasiat vaikeiksi, mutta oppii aivan outoja juttuja yli-inhimillisen nopeasti." No, kenties sarja kehittyy.


October Road (Nelonen su 18.30) on ihan kamala. Hirvittävää dialogia, outoa juonenkuljetusta. Sinänsä kiinnostava perusajatus on teurastettu ja jauhettu sekavaksi mössöksi. Luin netistä, että tämä oli voittanut kriitikoilta vuoden huonoimman sarjan palkinnon. Täydestä syystä, sanon minä.

Veronica Mars (Subtv su n. klo 00.00).

Pitäisi kirjoittaa monesta uutuudestakin. Mutta aloitan tästä vanhasta.

Viime sunnuntain jälkeen täytyy sanoa, että olin unohtanut, miten hyvä Veronica Marsin 1. kausi on. En ollut aikonut katsoa näitä uusintoja, muta taidan sittenkin. Voisin jopa ostaa 1. kauden omaksi. (Mutta vain 1. kauden. Muut ovat siihen verrattuna ihan skeidaa.)

Veronican alkuperäinen tarina on tarkkaan mietitty, tasapainoinen, monimutkainen kokonaisuus, jossa kaikki liittyy kaikkeen. Sen huomaa vielä paremmin nyt, kun tietää loppuratkaisun. Pääjuoni on todella hyvä ja tyydyttävä. Veronican tausta on kiehtova. Käsikirjoitus on sulava, nokkela ja täynnä hauskoja kulttuuriviittauksia. Hienoa.

Myöhemmin sarja hajoaa, koska uudet pääjuonet eivät ole murto-osaksikaan yhtä vahvoja eivätkä jaksa kantaa kokonaisuutta. Kaikki pirstaloituu. Jälkiviisaana voi todeta, että sarja olisi pitänyt kirjoittaa rajallisen mittaiseksi. Alkuperäinen tarina, ei aneemisia jatkoyrityksiä. Ja kokonaisuus olisi ollut parempi kaapelilla, kuten sarjan luoja alun perin toivoi. Se olisi ollut synkempi. Tasalaatuisempi. Tavallisena teinisarjana Veronica joutui skitsofreenisesti vastaamaan hyvin monenlaisiin odotuksiin.

Pieni pirstaleisuus on tosin ensimmäisenkin kauden ongelma: asioihin ei syvennytä tarpeeksi, hahmot eivät esiinnyt kyllin säännöllisesti, sivujuonia pannaan pakettiin liian hätäisesti tai jätetään roikkumaan unohtuneina... mutta tämä kaikki on vielä siedettävällä tasolla. Eikä maailmassa ole täysin täydellistä sarjaa vielä tehtykään. Veronica Mars ei ole täydellinen, mutta ensimmäinen kausi on mielestäni eliittiluokan tv-viihdettä. Taidan tosiaan katsoa sen uudelleen.

Pakollinen Big Brother katsottu.

En katsonut taloon menoa. En katsonut torstain ohjelmaa. Mutta eilen blogatessani tirkistelin puolella silmällä uppo-outoja ihmisiä väsäämässä kasvihuonetta ja puhumasta tunteistaan.

Olihan se... No, itse asiassa harvinaisen tuskatonta. Melko ärsyttämättömiä tyyppejä sinne on haalittu. Ei montaakaan järkyttävää häsääjää, ihan hauskoja silti. Se yksi äänestyksessäkin jo oleva blondipimu toki on valittu ihan vain raivostuttamaan kaikki. Onkohan yleisö niin masokistista, että jaksaa katsella muijaa siitä ilosta, että kiduttaa kilpailijaparkoja sen läsnäololla? Briteissä voisi olla. Suomessa ehkä ei.

Enpä ajatellut jäädä BB-koukkuun. Suomessa en ole vielä koskaan jäänyt. Brittien BB:ssä olen joillakin kausilla. Lähinnä, koska joku kilpailija on ollut niin herttainen, kiva ja hauska, että olen vilpittömästi alkanut kannattaa häntä. Esimerkiksi se maailman ihanin homokampaaja (Brian?), joka voitti jonkun ihan niistä ekoista kausista. Ja äänestettiin vielä vuosiakin myöhemmin rakastetuimmaksi BB-kilpailijaksi ikinä. Se vaan oli niin aidosti hauska, nokkela... loputtoman hyväntuulinen, aina kiva ja reilu kaikille olematta silti tylsä, teennäinen tai kynnysmatto. Se on jotain, johon en itse pystyisi koskaan, koskaan, ikinä. Siksi kai ihailen. (En olisi kynnysmatto, pois se minusta. Olisin ilkeä minua ärsyttäville, ja noin stressaavissa oloissa minua alkaisi ärsyttää ihan kaikki, ja minua vihattaisiin.)


Parhaillaan tulee Tartu mikkiin -ohjelman uusinta: Hanna Pakarinen, joku Karoliina, Reino Nordin ja tuo tuo... onks se Jimi Pääkallo?

Tahdon sanoa, että Hanna Pakarinen on ihana. Tässä ohjelmassa on maailman ärsyttävintä, kun joku rohmuaa huomiota: tahtoo laulaa omat, parin ja toisen joukkueen laulut. Harvoin olen nähnyt ketään, joka on noin VÄHÄN sellainen! Hanna antaa muille tilaa tosi hienosti. Ja on aina sympaattinen ja puhuu ihastuttavan kotoisaa Kymenlaakson murretta. Ja osaa laulaa (tosin ei näköjään kauhean laaja ääniala).

Tuo Karoliina mikälie laulaa tosi hyvin, mutta on juuri semmoinen ärsyttävä huomiorohmu. Samoin tuo Jimi Pääkallo. Hyi hyi. Tosi moni esiintyvä taiteilija on, sen on oppinut tästä ohjelmasta. Kai se on heille luonnollista ja normaalioloissa lavalla hyväkin ominaisuus.