Televisio kesäterässä. Neiti Marple. Dirt (ja Oz).

Tuntuu, että katseluaikataulustani katoaa viikoittain sarjoja eikä tilalle tule mitään. Kesä vaikuttaa. Ainoat kunnolliset jatkajat ovat Oz (viimeksi hieno jakso... Tuli lopussa tippa linssiin) ja Dirt.

Viikonloppuiltojemme iloksi on tosin näytetty Agatha Christien Neiti Marple -elokuvia. Niitä jaksaa aina katsella. Olen perinteisesti pitänyt Marplesta vähemmän kuin Poirot'sta, mutta nyt hän onkin alkanut tuntua oikein kivalta tädiltä. Ehkä lintumainen Geraldine McEvan tekee niin hyvää työtä. Hänen tuikkivasilmäinen Marplensa on vähemmän itseään täynnä kuin Poirot (no, kukapa ei olisi) ja saa lapsenomaista iloa mysteerien ratkomisesta. Tapa, jolla hän saa jutut käsiinsä, tuntuu tosin paljon teennäisemmältä: On itsestään selvää, että mestarietsivä Poirot kohtaa jatkuvasti uusia tapauksia. Ihmiset kääntyvät hänen puoleensa. Eläkeläisrouva sen sijaan törmää aina uuden mysteerin keskelle yhtä epätodennäköisesti kuin vanha kunnon Viisikko.


Dirtissä ei ole eläkeläisrouvia, mutta se ei ole tuottanut minulle pettymystä ensimmäisen jakson jälkeen. Tykkään sarjasta enemmän kuin mistään uutuudesta useampaan vuoteen. Onhan se kylmä, kova ja pinnallinen, mutta jokin siinä sopii minulle. Saatan sekoitaa raflaavuuden ja realismin, mutta pidän paheidensa kanssa painiskelevia hahmoja samastuttavina. Olisi ollut helppoa luoda yksiulotteisia henkilöitä, jotka olisivat karikatyyrejä itsestään. Edes jääkuningatar Lucyn kohdalla ei mielestäni ole syyllistytty siihen. Hän on kaikesta huolimatta oikea ihminen, jolla on syitä olla sellainen kuin on.

Tietenkään Dirtissä ei eletä meidän todellisuudessamme, vaan jossain pari askelta sen takana. Paljastukset ovat suurempia ja peli julmempaa. Viime jakson polvilumpiojutussa päästiin jo sellaisiin sfääreihin, että harvemmin olen katsonut Oziakaan yhtä irvistellen. Brrh. Kenties juuri se saa minut vetämään jonkinlaiset yhtäläisyysmerkit sarjojen välille: molemmat kommentoivat oman aihepiirinsä realiteetteja, mutteivät pyri dokumentoimaan todellisuutta. Hahmot elävät selvästi fiktiossa. Se sopii minulle. Pidän nimenomaan fiktiosta, joka saa minut huomaamaan asioita omassa todellisuudessani - mutta rinnastusten ja yhtäläisyysmerkkien keinoin, ei yksinkertaisella sormella osoittelulla. Jos kerrotaan tarinaa, kerrotaan tarinaa. Tehdään taidetta, jota eivät sido todellisuutemme lait. Mutta parhailla tarinoilla on juurensa todellisuudessa, sanottavaa tästä maailmasta.

(Ja korkealentoisuuden vastapainoksi: sekään ei ole haitaksi, että olen aivan rakastunut Holtiin. Heh.)

Survivor: haluan vain sanoa...

...että tänään tullut kaksiosaisen finaalijakson ensimmäinen osa oli oikeesti tosi jännä. Ja kiristelen hampaitani, jos Rafe ei voita! Suutun varsinkin, jos Danni ei valitse sitä finaaliin. Rafe piti kiinni lupauksestaan, vaikka olisi ollut paljon järkevämpää tiputtaa Danni ja ottaa Lydia viimeiseen haasteeseen. Dannin on pakko pitää kiinni omastaan.

Se Rafe on tehnyt pelissä pelkästään asioita, joita voin kunnioittaa. Se on pitänyt kiinni lupauksistaan silloinkin, kun se ei olisi ollut viisasta. Lisäksi se ainoana kieltäytyi syömästä mayojen uhrikanaa, koska piti tekoa vääränä. En tiedä, olisinko itse ollut yhtä suoraselkäinen, mutta hän tunsi asiasta vahvasti. On tärkeää ja kunnioitettavaa kuunnella omatuntonsa ääntä noin vaikeissa olosuhteissa.

Ensi viikolla ratkaisu selviää. Tai netistä vaikka heti, mutta sitä ei pidä ajatella tai koko jutussa ei olisi mitään järkeä.

On ollut harvinaisen jännä kausi. Ja minä kun olin jo lähes valmis lopettamaan koko ohjelman katsomisen.

Trilleri ei viehätä

Yritin viime viikkoina puolella silmällä katsoa Operaatio Haadesta.

En jaksanut. Vika osa jäi kokonaan katsomatta. Minua ei kerta kaikkiaan jaksa kiinnostaa tusinatrilleri. Ei laadukaskaan. En pysy hereillä 24:n tai CSI:n parissa. Mulla on päässä joku sellainen juttu, että ihmissuhteiden pitäisi olla keskeisessä roolissa ja hahmojen kehittyä. Pelkkä toiminta ei pidä mielenkiintoa yllä. Nykymaailmassa tunnen olevani vähemmistössä, mutta niin se on.

Iloinen poikkeus on tietenkin Agatha Christie, varsinkin Hercule Poirot. Se on niin hassu setä ja minulle jo lapsuudesta rakas, että jaksan helposti seurata tusinamurhamysteerin alusta loppuun jopa silloin, kun se on minulle entudestaan tuttu. Poikkeuksethan ne vahvistavat säännön.

Tätä yleispätevää tekstiä voi soveltaa useimpiin trillereihin / dekkareihin / rikossarjoihin. Niistä ei täällä juuri kirjoitella.

Pieni kommentti Survivorista.

Joka kerta ajattelen, ettei sarja jaksa enää kiinnostaa.

Alussa se tuntuu tylsältä, kun ihmisiä on hirveästi eikä kukaan erotu joukosta. Pääasiassa katson sitä vanhasta uskollisuudesta (ja kun se tulee Amazing Racen paikalla). Vähitellen se kuitenkin imaisee mukaansa. Viimeiset pari jaksoa ovat olleet jo oikein kiinnostavia.

Halusin vaan sanoa, että olen valinnut suosikin. Se lienee aika yleinen valinta. Minusta herttainen Rafe (se punatukkainen homo eräopas) ansaitsisi voiton ehdottomasti eniten jäljillä olevista. Hän on harvinainen kilpailija: kiltti, mukava, melko epäurheilullinen - kaikkea sitä, millä yleensä päästään top neloseen muttei voiteta - mutta myös voittanut kolme koskemattomuutta putkeen. Lisäksi hän pärjäsi viime jakson muistipeleissä loistavasti. Samastun aina niihin, jotka pärjäävät älyjutuissa.

Toinen suosikkini olisi ollut ex-pelinrakentaja Gary, joka pelasi loistavasti ja suoraselkäisesti, vaikka oli alakynnessä. Ja pärjäsi myös hyvin älypeleissä. Mutta hän nyt putosi. Ja on se Rafe vielä herttaisempi. Itkee, jos pelissä tehdään jotain moraalitonta, muttei silti ole mikään kynnysmatto.

Sori, mutta nyt en tee sitä virhettä, että etsisin kuvia yhtään mistään. Tosi-tv-ohjelmissa silleen saa aina vahingossa selville voittajan.

Dirrrrt!

Kuva piti laittaa niin isona kuin sai, koska se on hieno.

Kylläpä kevään uutuudet ovatkin yllättäneet positiivisesti. Luulin, että Ugly Betty oli jotain, mutta entä tämä sitten! En odottanut Dirtiltä mitään. Vielä tovi sitten luulin sitä jonkinlaiseksi pikkuilkeäksi tilannekomediaksi, ilmeisesti rva Coxin (tarkoitan Arquetten) entisten töiden harhauttamana. Vasta tunnin keston huomaaminen muutti oletustani. Silti tuijotin suu auki, kun Dirt osoittautui oikein kunnolla mustaksi draamaksi. Siis kunnolla. Sarjassa on tunnetasolla jotain raakaa ja aitoa. Kaikilla Hollywoodissa lienee törkylehdistä rankat traumat, joita tässä kanavoidaan, ehkä terapeuttisestikin.

Mä olen kahden jakson jälkeen ihan myyty. Dirt onnistuu olemaan tyly ja karu olematta luotaantyöntävä, teennäinen tai vittumainen. Courteney Cox on syntynyt tällaiseen rooliin, ja uusi tuttavuus Josh Stewart onnistuttiin myymään minulle juuri sellaisena paradoksina kuin laskelmoitu oli: seksikkään epäseksikkäänä, sympaattisena antisankarina. Oli jopa ärsyttävää, miten selvästi lankesin ansaan. Siistiä. Ja mielisairaasta valokuvaajakaverista olisi millimetrin virheellä saanut imelän hahmon, mutta sekin tuntuu toimivan.

Olen viime jaksosta asti aktiivisesti odottanut seuraavaa. Koskahan mulla on viimeksi ollut tällainen olo uuden sarjan kanssa?

Sarjan viehätyksessä on muuten jotain samaa kuin kivassa Entouragessa siinä mielessä, että tässäkin tuntee pääsevänsä kurkistamaan showbisneksen kulissien taakse. Eri puolelle vain. Tällä kertaa ei kannateta nousevia julkkiksia (paitsi Stewartin hahmoa, ehkä).

Toivottavasti hyvä meno jatkuu. Bravo.