Tosi-TV x 4

(1) American Idol kiehtoo edelleen. Olen tullut siihen tulokseen, että nuori Allison on kisan paras laulaja. Heikkoa Don't Speak -versiointia lukuun ottamatta esiintynyt aina täydellisesti, itsensä näköisesti, ja... ehkä nuottikorvani on vajaa, mutta tyttö on ainoa, jonka äänessä en käytännöllisesti katsottuna koskaan ole havainnut epäpuhtauksia. Se laulaa ihanan vahvasti ja vaivattomasti, ääni on miellyttävä, ja äänen hallinta täydellinen - tyttö pääsee aina juuri sinne minne yrittääkin ilman heikkoja hetkiä tai harha-askelia.

Ikävää, ettei se voita. On meinannut j0 tipahtaakin pari kertaa. Rock ei ilmeisesti ole tarpeeksi in USA:ssa eikä tyttö tarpeeksi nätti.

Muut suosikkini edelleen Adam, Danny ja Kris. Muut jäljellä olevat saavat tipahtaa missä järjestyksessä vain, kunhan tippuvat ennen näitä neljää. Danny ja Kris ovat sympaattisia tyyppejä, mukavat pehmeät äänet. Adam pätee niin sillä, millä musikaaleissa usein säväytetään: "Onpa upea, huiman korkea sävel! Tuosta ei korkeammalle pääse... oho, se pääsi."

(2) Olen katsellut aika innottomasti Surviorin Kiinan kautta, joka loppui juuri maikkarilla. Oli aika turhauttava kausi, liian monen hyvän pelaajan tie katkesi heistä riippumattomiin seikkoihin, ja muutama tallukka pelasi tyhmästi eikä uskaltanut ottaa riskejä. Enkä oikein löytänyt kunnon suosikkeja. Kuudenneksi kivunnut Erik oli viimeinen sympaattinen, mutta tavallaan niin tossukka, että ansaitsikin pudota. Sen jälkeen mulle oli aivan sama, kuka voittaisi, eikä voittajan selviäminen herättänyt mitään tunteita.

Mutta onneksi olkoon, Jeff Probst. Olet joko loistava näyttelijä tai edelleen aidosti niin innoissasi ohjelmastasi, että sait minutkin ihan liekkeihin haastattelu-muistelujaksossa. Jakson alussa ei voinut vähempää kiinnostaa, lopussa en malttanut odottaa seuraavaa kautta. Aika mestarillinen saavutus.

Probst on minusta aina ollut hyvä juontaja. Se on luonteva, sanavalmis ja esittää fiksuja (varmaan jonkun muun kirjoittamia) kysymyksiä. Se vaikuttaa aidosti kiinnostuneelta juontamansa kisan pienistäkin yksityiskohdista. Eikä jostain ihmeen syystä vaikuta kyllästyneeltä edes hokemaan "The tribe has spoken", "Worth playing for?" ja "Immunity, back up for grabs."

Amazing Race on muuten parempi ohjelma, mutta Phil on tosi ilmeetön juontaja Jeffiin verrattuna. Se näyttää melkein häpeävän, jos erehtyy hymyilemään tai nauramaan. Ihme kivikasvo.

Lisäksi olen aina kaivannut sarjaan muistelujaksoa. Nyt voittajat katoavat ruudusta käytännöllisesti katsoen heti maaliviivan ylitettyään. Tulee tyhjä olo. Loppuu kesken. Survivor-muistelujaksosta jää tyydyttynyt olo: kausi on käsitelty loppuun ja kysymyksiin vastattu. On seuraavan aika.

Sarjoissa on tietenkin se iso ero, että Survivor jättää paljon enemmän avoimia kysymyksiä. Strategiasta sun muusta. Miksi joku toimi niin kuin toimi. Olivatko jutut totta vai pelkkää strategiaa. Amazing Racessa jokaisen miksi-kysymyksen vastaus olisi: "Kunhan yritin tehdä nopeasti." Heh. MUTTA muistelujaksossa voisi kysellä esimerkiksi, miten kisa muutti parien suhteita ja ketkä ovat pysyneet ystävinä. Jotain.

(3) Amazing Racesta puheen ollen... Ei ole tämäkään maailman kiinnostavin kausi. Alussa siltä jopa vaikutti, mutta kiinnostavat ja etniset joukkueet putosivat nopeasti (mikä varmaan vitutti tuottajiakin). Oudoin juttu ovat olleet ne Chow'n veljekset, jotka eivät tuntuneet tajuavan olevansa kilpailussa. Olin ilkeän iloinen, kun putosivat. Olivat varmasti tosi mukavia tyyppejä, mutta ihan väärässä paikassa pilaamassa pelin henkeä.

Alusta asti olen kannattanut niitä narkkarimallipoikia. Ovat pahiksella tavalla komeita ja sopivan kilpailuhenkisiä (= tajuavat olevansa kisassa, mutteivät ole tarpeettoman ilkeitä). Kaukana ovat silti mistään kaikkien aikojen suosikeista.

Kun barbitytöt meinasivat pudota, olin yllätyksekseni kauhistunut. Ne ovat hirveitä tyyppejä, mutta kenties ensimmäinen tyttöjoukkue, jolla ihan oikeasti on mahdollisuudet voittaa kisa. Haluan nähdä ne finaalikolmikossa ja saattaisin jopa olla iloinen, jos ne voittaisivat. En niinkään niiden vuoksi tyyppeinä vaan, koska naisjoukkue voittaisi vihdoin.

(4) Katsoin Survivor-vieroitusoireissani jakson tilalle tullutta Naisten maailmaa, mutta ei ehkä PYSTY. Ihan hirveää kuraa. Kauhea sosiaalipornokertojanääni, eikä formaattia jotenkin ole mietitty loppuun asti. Ei ole rakennetta, eikä naisille ainakaan ekassa jaksossa annettu tarpeeksi konkreettisia keinoja (esim. palkinto- ja rangaistussysteemiä) hallita miehiä. Hypin digiboksilla eteenpäin, kun myötähäpeä kävi liian suureksi, muttei se jakso siitä parantunut, vaikka loppuun asti sinnittelinkin.

South Park on tällä kaudella ollut aika jees.

Jäljellä on vielä kaksi jaksoa. Viisi on jo tullut. Joukossa ei ole ollut yhtään pohjanoteerausta, ainakin yksi mestariteos kyllä.

Jakso 1303, Margaritaville, ylsi suorastaan eeppisiin mittasuhteisiin rinnastaessaan ihmisten kohtalonuskoisen laman pelon kristinuskoon. Leukani loksahti lattiaan. Jakso oli ehdottomasti parasta sitten viime kauden Britney-jakson (1202).

Josta muuten haluankin nyt kirjoittaa, koska en näköjään ole kirjoittanut, ja se oli kenties paras koskaan näkemäni TV-puolituntinen. Oikeesti. Haukoin henkeä ja - myönnetään pois - lopussa itkin. Elämys oli vaikuttava monella tasolla, joista yksikään ei ollut karun animaation ja WC-huumorin taso.

Mikäli pelkäätte samaa kuin minä: ei, jakso ei pilkkaa Britneyä, vaikka jakson nimen (Britney's New Look) nähdessäni ainakin minä ajattelin: "Ei voi olla. Onko pakko? Eikö sitä tyttöparkaa voisi jättää rauhaan?"

Nimenomaan.

South Park 1202, Britney's New Look. Katsokaa se jollakin Internetin kymmenistä southparkinkatselusivustoista sitä odotellessa, että virallisen southparkstudios.com-sivuston ilmainen jaksokirjasto avautuu myös pohjoismaalaisille. Ja kaveriksi 1303, Margaritaville.


Tulipa kirjoitettua kaikenlaista. Alun perin tulin kertomaan, että nauroin tälle laululle vedet silmissä ja mahaani pidellen. Varsinkin loppuosalle. Kappale avautuu paremmin jakson 1305 (Fishsticks) myötä, mutta aika absurdi on koko jakso, joten absurdiutta voi ehkä arvostaa sellaisenaankin. Trey Parker, olet mun musikaalijumala.

Jesus Christ Superstar tulee taas.

Tuo alkuperäinen 70-luvun hippiversio, maanantai 13.4. MTV3 klo 11.45. Musiikillisesti ei paras, mutta sisältää karismaattisen Jeesuksen.

Onhan nyt sentään pääsiäinen.

En kylläkään tiedä, miksi leffa tulee Jeesuksen ylösnousemuksen päivänä, vaikka loppuu Jeesuksen kuolemaan (jos tuo spoilasi liikaa, kannattaa ehkä parantaa kristinuskon tuntemustaan ;). Ehkä musikaali olisi muille päiville liian hilpeä juttu.

American Idol jatkaa porskuttamista.

Mukana on monta niin oikeesti hyvää laulajaa, että kisaa katselee mielikseen.

Olen alkanut vilpittömästi tykätä vaimonsa menettäneestä nyyhky-Dannysta. Karsinnoissa en vakuuttunut sen taidoista vaan ajattelin, että ihan OK laulaja on noussut suursuosioon sympatiapisteillä. Finaaleissa tajusin yllättäen, että sehän on oikeesti hyvä. Sillä on tosi miellyttävä äänen väri, mitä Adam Lambertilla ei ole, vaikka sen ääniala onkin edelleen eri sfääreissä muiden kanssa. Tytöistä tykkään siitä 16-vuotiaasta rokkarista, koska silläkin on luonnollinen ja todella miellyttävä ääni. Ja luonnollinen tyyppi muutenkin. Toivottavasti yhden asian rock-tyyli ei ala puuduttaa viikkojen mittaan.

On siellä muitakin hyviä. Osa niistä jättää kylmäksi yksinomaan sen vuoksi, että r'n'b-lurittelu ei ikinä ole purrut muhun. Lisäksi joukossa on niitä, jotka eivät ansaitse voittoa ja jotka on pitkälti otettu mukaan pudotettaviksi. (Se Anoop ainakin edustaa kiintiövähemmistöä. Sokeakaan ei ole parasta laulajaa nähnytkään [ARGH, mikä tahaton puujalkavitsi, pakko jättää tähän], mutta onhan se upeeta kun on sokea kisassa. Ynnä muita.)

Kisasta on koko ajan tippunut huonoja. Alexis Grace ehkä vähän turhan aikaisin, mutta yleisesti ottaen Ameriikan kansa osaa näköjään äänestää oikein.

Kuvassa kolme suosikkiani, kaksi jo tippunutta ja Kris Allen, joka on kanssa ihan kiva.


Joo-o, pitäis varmaan jostain muustakin kirjoittaa.