Red Nose Day tuli Suomeen!

Se pyörii parhaillaan kakkosella. (Tästä tulee nyt tuplapostaus, koska mielestäni aihe liittyy selvästi telkkariin, mutta on sitten kuitenkin paljon laajempi.)

Olin ihan ihmeissäni, kun näin ensimmäisiä mainoksia Nenäpäivästä. Niissä ei mitenkään isosti toitotettu, että päivä on Suomen ensimmäinen, joten mietin huuli pyöreänä, olenko ollut sokea ja kuuro tai asunut kiven alla. Britanniassa päivää oli mahdoton olla huomaamatta, ja se oli minulle siellä upouusi elämys. Yhtälö oli omituinen.

Onneksi ratkaisu selvisi. En ole huomiokyvytön, vaan päivä on Suomessa ihkaensimmäinen.

Olen oikein tyytyväinen siitä, että homma on tuotu Suomeen. En tietenkään vielä tiedä, toteutuuko kotimainen versio yhtä hyvin, mutta ainakin Briteissä Red Nose Day on oikeasti hauska. Ja sen esiintyjinä itseään nolaamassa on oikeasti isoja nimiä. En tiedä, onko kukaan liian iso tulemaan mukaan. Ehkä kuningasperhe? Tony Blairkin on ollut mukana. Posh ja Becks. The Office. Sitä rataa.

Toivotaan, että homma onnistuu ja perinne juurtuu tänne meillekin. Meillä tietysti on jo Nälkäpäivä (pitääkö näitä kirjoittaa isolla? ei ehkä, hui), kun taas Briteissä Red Nose Day on se vuoden isoin keräyspäivä. Heidän Nälkäpäivänsä. Mutta eiköhän hyväntekeväisyysteemaisia päiviä mahdu suomalaiseen vuoteen kaksikin.

Suomen nenät ovat muuten paljon tyylikkäämpiä kuin jättimäiset brittiversiot!

Olen katsonut Huumaa ekoja kertoja elämässäni.

Heikki Paasosen läsnäolo on houkutellut minut Suomen Ant & Decin pariin.

Minulta vei vuosia tajuta, että tämä on tosiaan sama ohjelma kuin Britannian Ant & Dec. En ehkä olisi ikinä tunnistanut, ellei noita pikkuhaastattelijoita olisi. Suomen kopio ei ole tehnyt suurta vaikutusta. Jotenkin se on tosi teennäistä vääntöä.

Ainoa hauska osuus on, kun juontajat kilpailevat uuden taidon opettelussa. On jollain lailla mukavakin ajatus, että he joutuvat joka viikko kehittämään itseään! Ja lopputulos on aika viihdyttävää katsottavaa.

Intouduin oikeastaan kirjoittamaan tätä, koska äsken leukani putosi lattiaan. Ajattelin, että a cappella -ryhmän mukana laulamisesta tulee jotain niin kauheaa, että tärykalvot ovat vaarassa. Sehän on ihan TOSI vaikeaa. Mutta molemmat selvisivät siitä! Lauloivat nuotilleen! Varsinkin ansaitusti voittaneen Heikin falsettikiekaisut olivat oikeesti aika vakuuttavia.

Koska laulutaito on mahtava ominaisuus, näen molemmat juontajat nyt entistä paremmassa valossa. Ohjelma ei silti vakuuta.

Kun Rob ja Amber toivat Survivorin Amazing Raceen.

Amazing Racen MTV3:lla pyörivä kausi on ollut... Jänskä? Kiinnostava? Erilainen? Ärsyttävä? Pilattu? Kaikkia edellä mainituista?


Siis, joo-o. Survivor Allstarsin voittajat, askeettisissa eräoloissa aidon suhteen aloittanut kihlapari Rob ja Amber, nähdään nyt Amazing Racessa. Ymmärrän täysin, miksi heidät on sinne valittu. He tuskin jättävät ketään kylmäksi. Omat tunteeni ovat käsittämättömän ristiriitaiset.

Tyypit oikeasti vetävät kisassa kuin se olisi Survivor. Juonittelevat ja kikkailevat. Aluksi kihisin kiukusta ja koin heidän pilaavan ohjelman. Muutaman jakson jälkeen olen tottunut ajatukseen, ja oikeastaan soisin pirullisten söpöläisten pääsevän pitkälle omintakeisella taktiikallaan. Heitä on hauska katsoa.

Jos tässä kisassa saisi äänestää väkeä pihalle, Rob ja Amber olisivat lentäneet ensimmäisinä. Muut kilpailijat vihaavat heitä. Sekin on tuonut kisaan epätyypillistä "me vastaan muut" -henkeä. Mutten voi syyttää vihakerhoa mistään: R & A ovat jo voittaneet miljoonan. Eivät tarvitse toista. Lisäksi he saavat jatkuvasti epäreilua etua siitä, että heidät tunnistetaan Survivorista ja tullaan tarjoamaan apua. Kaiken huipuksi he pelaavat tietoisesti likaista peliä ja nauravat päälle.

Survivorissa pidin Robista ja Amberista. He olivat hyviä juonittelemaan ja hurmaamaan ihmisiä, sopivat siihen kisaan täydellisesti. Eivät he hullummin ole tässäkään rallissa pärjänneet, vaikka homma on paljon enemmän omien avujen varassa. Minulla on heihin tällä hetkellä omituinen viha-rakkaus-suhde: toivon periaatteessa heille koko ajan pahaa, mutta onnittelen silti mielessäni onnistumisista ja toivon, etteivät he putoaisi. Vielä. Kohta. Muttei nyt. Eikä nytkään. Kunhan eivät voita. Hehe.

Rob oli saarella minusta seksikäs. Se oli suhteellisen komea, äärimmäisen itsevarma ja karismaattinen. Se pyöritti koko showta pikkusormellaan, juonitteli ja petti ja nauroi päälle. Pois päästyään se on lihonut 30 kiloa ja näyttää rumalta pullapojalta, jenkkifutiksen pelaajalta. Mutta siinä on silti jotain vetoavaa. Se edustaa täsmälleen sitä omituista miestyyppiä, joka ärsyttää minua koko ajan niin, että tekee mieli repiä hiuksia päästä - mutta vetää silti puoleensa. (Minulla on outo, masokistinen miesmaku. Viehätyn tyypeistä, joista en oikeastaan pidä. Tämä pitää paikkansa myös tosielämässä ja saattaa olla syy siihen, että olen aina vaan sinkku. ...Yli-itsevarmuus. Se on avain sydämeeni. Sillä saa kaiken muun anteeksi. Tiedoksi vaan ;)

Hehe. Blogin ja "oikean" kirjoittamisen ero: en keksi muuta yhteyttä, jossa tulisi kirjoitettua tekstiä, joka alkaa tv-arvostelulla ja päätyy henkilökohtaisiin pohdiskeluihin.

Jos kirurgit ja supersankarit tappelis, kummat..?

Hittoako MTV3:n pitää aloitaa Heroes Nelosen menestyssarjojen päälle?

Heroes alkaa ensi viikon jälkeen tulla keskiviikkoisin klo 21, Greyn anatomian päälle ja ennen Jerichoa. Ärsyttää vähän. Mie olen katsonut sitä Greyn anatomiaa. No ei. Rauhoitun. Jos rehellisiä ollaan, paikka on varmaan hyvä ja ihan reilu. Sankareilla ja Jericholla voi ollakin yhteistä katsojakuntaa, joille syntyy mukava putki, eikä Greyn kohdeyleisö ole laisinkaan sama kuin supersankariohjelman.

Mutta mie olisin katsonut molempia. Höh. Nyt tulee varmaan katsastettua ainakin jakso Heroesia. Se kiinnostaa. Jos se on hyvä, Grey saa jäädä. Ehkei se edes ole hyvä.

Ugly Betty on todella hyvä.

Niinku oikeesti.

Huomaan maanantaisin odottavani, että kello lyö kahdeksan ja saan taas sukeltaa sarjan maailmaan. On todella kekseliästä sekoittaa itseironinen saippuaisuus (paraatiesimerkkinä viime jakson lopun käänne) aidosti tunteviin, moniulotteisiin hahmoihin. Henkilöt ovat samaan aikaan karikatyyrejä ja samastuttavia. Kiehtovaa, toimivaa. Äärimmäisen. Kun hahmot toisinaan käyttäytyvät turhan suoraviivaisesti tai ennalta-arvattavasti, sen voi pistää karikatyyriosuuden piikkiin. Kun he toimivat sympaattisesti ja kokevat todellisia tunnekuohuja, heihin todella samastuu. Minulla on katsoessa joskus ollut miltei tippa linssissä. Have your cake and eat it, too.

Kun Betty alkoi, en ikinä odottanut sen kipuavan näin korkealle pakkokatsottavieni listalla. Se vaikutti kornilta, koheltavalta, halvalta ja rumaa päähenkilöään halventavalta. Jostain ihmeen syystä se ei ole mitään näistä!


(Kuvassa ei nyt ole Betty... mutta eikö ollutkin käsittämättömän hauskaa, kun Amandan näyttelijä sai toissajakson kaksoisroolissa olla vaihteeksi ruma?)

Mutta miksei julkkikset ole tv-sarjoissa julkkiksia?

Yksi valitus viime jaksosta. Tämä on asia, joka ärsyttää minua toistuvasti eri sarjoissa. Päähenkilö, tässä tapauksessa Daniel Meade, on kuuluisa, mutta voi silti toimia kadulla ihmeen normaalisti. Häntä ei tuijoteta. Ekstrat painelevat ohi yhtä tyyninä kuin aina. Naapuripöydissä syödään ja käydään omia keskusteluja. Jos jätkän naama on parhaillaan jokaisessa bussipysäkissä ja hän näyttäytyy äkkiä ravintolassa tuntemattoman hammasrautanaisen kanssa, häntä pitäisi tuijottaa, tekstata keltaiselle lehdistölle, ottaa kännykkäkuvia! Saati nyt sitten, että parivaljakko menee tuosta vain kuokkimaan häihin. Eikä kukaan ilmeisesti tunnista. Tosi uskottavaa.

Sama vaivasi minua esimerkiksi Veronica Marsin Loganin kohdalla. Koulussa asiaa saattoi vielä perustella sillä, että jengi oli tottunut, mutta yliopistolla filmitähden poikaa olisi pitänyt ainakin uutuudenviehätyksen ajan tuijottaa. Olis vaan pitänyt. Muu ei mielestäni ole uskottavaa. Tämä asia pistää silmääni joka kerta. Eivätkö tekijät koskaan tule ajatelleiksi sitä? Olisiko sitä liian vaikea toteuttaa, kun ekstrojen pitäisi näytellä? Eivätkö ekstrat osaa muuta kuin kävellä kivikasvoisina omissa maailmoissaan?