8. helmikuuta 2009

Pushing Daisies (Sub ti klo 22.00)

Olen nyt katsonut kolme (vai neljäkö jo... ei, kolme) jaksoa tätä ilahduttavaa ja innovatiivista sarjaa. Tykkään.

Onhan sarja häiritsevyyteen asti samantyylinen kuin Amelie, varsinkin kerronnan osalta, mutta onnistuu useimmiten olemaan olematta samalla lailla ärsyttävä kuin Amelie.

Tärkeimpänä erona se, että keskushenkilö ei ole helvetin ärsyttävä. Kaikkea muuta. Se on aika ihana. En ollut tätä ennen nähnyt Lee Pacen viehätystä (Wonderfallsista muistan lähinnä kulmakarvat negatiivisessa mielessä, Miss Pettigrew Lives for a Dayssa ajattelin, että karismaattinen kaveri, mutta harmi ettei muuten ole tyyppiäni). Nyt näin viehätyksen kertaheitolla. Kukaan, joka näyttelee silmillään tuolla tavalla, ei voi olla kiinnittämättä huomiotani. Vika olikin hahmoissa. Tämä on niitä miehiä, joiden pitäisi aina näytellä kidutettuja, sisäisten ristiriitojen repimiä hahmoja. The Fallin näin sittemmin, yhtä ihana suoritus samasta syystä.

Öö, tarkoitukseni ei varsinaisesti ollut vouhkata näyttelijästä vaan kenties kertoa, miksi pidän sarjasta muutenkin. Syy 2 (tärkein): aito omaperäisyys on aina hyvästä. Pidän surrealistisista, absurdeista asioista. Siitä, ettei fiktiossa pelottavia, hengengaarallisiakaan asioita tarvitsekaan pelätä hysteerisesti, vaan niihin on normaalia suhtautua kevyesti ja... äh, kääntäkää itse "flippant", sitä yritän sanoa. Tämä sarja nyt vaan sattuu sopimaan minulle, vaikka joskus maaninen kertoja alkaakin ärsyttää samalla lailla kuin Ameliessa.


Sitten olisi vielä syy 3, joka on sivuseikka kahteen ekaan verrattuna, odottamaton bonus: Tiesin etukäteen, että musikaalitähti Kirstin Chenoweth esiintyy tässä. (Pikkuruinen blondi on iso nimi, mm. Broadwayn alkuperäinen Glinda Wickedissä.) EN kuitenkaan tiennyt, että sehän laulaakin! Makeeta. Ja erittäin hyvin sarjan maailmaan ja tunnelmaan sopivaa. Kaikki hyvät jutut liittyy tavalla tai toisella musikaaleihin, halusin tai en (ja halusivatpa muut tai eivät :D). Näin se vaan on. (Ai niin, ja vielä. Toinen niistä tädeistä, Ellen Greene, on myös musikaalitähti, Little Shop of Horrorsin Audrey. Mutta hänen Audrey-tulkintansa on makuuni ihan liian hölmö ja sössöttävä, joten en ole suurin fani.)

Niin, ja sarjahan on jenkeissä jo lopetettu. Ei siitä sen enempää. Ei auta surra. Pitää nauttia täysin siemauksin siitä, mitä on. Näin vahvat fantasiaelementit eivät varmaan sovi kaikille, mutta suosittelen sarjaa silti.

2 kommenttia:

Miia kirjoitti...

Kiitos suosituksesta! Mä olin jo pari kertaa vähän ohjelmatiedoista silmäillyt, että mikähän tuokin on, mutta ei sitten kiinnostanut niin paljon, että olisin oikein tutkinut asiaa. Sun blogin pohjalta sitten päätin katsoa yhden jakson, ja tykkäsin kauheasti! Joten nyt sitten digiboksi tallentaa.. :)

Anne kirjoitti...

Eipä kestä :)