Studio 60 on päässyt viikon odotetuimman sarjan paikalle. Se vaan toimii mulle. Näppärä dialogi, kuumeinen tahti, karismaattiset näyttelijät. On se toisaalta tosiaan kumma, että valitan aina rikosjuttujen ratkomiseen tai ihmissuhteisiin keskittyvien sarjojen yksiulotteisuutta, mutta työhullujen yhtä lailla yksiulotteista elämää jaksan katsoa nikottelematta.
No, toisaalta sarjaan on ympätty mukaan ihmissuhteita huomattavasti enemmän kuin keskivertodekkariin. Juonetkin ovat paljon jatkuvampia. Ei ilmiö siis täysi mysteeri ole. Tästä päästäänkin kätevästi viimeiseen kommenttiin: olisivatpa ihmissuhdekuviot hieman vähemmän ennalta-arvattavia! Sorkinia selkeästi kiehtovat yhdessä työskentelevät ex-puolisot.
Amanda Peet on minusta muuten harvinaisen ihana nyt, kun näyttelee fiksua naista. Ennen se on ollut komedienne muiden joukossa. Tässä se on tyylikäs, sympaattinen ja säihkyväsilmäisen nätti.
Life on Marsia en jaksa katsoa. Siinä on liikaa etsiväntyötä ja liian vähän muuta elämää. Se on varmasti laadukas sarja, mutta ei mua varten.
Northern Exposure on vaan niin symppis. Lähinnä olen naureskellut seuraavalle:
On hassua, että varhaisteininä aistin Fleischmanin ja Maggien aggressiivisen kemian paljon alitajuisemmin. En oikein tiennyt, miksi niiden vehtailujaksoja riitelemisen välillä oli niin tärkeää odottaa kuin kuuta nousevaa. Oli vain. Nyt tuntuu, että katsojaa lyödään viestillä päähän - eihän parin yhteiskohtauksissa muuta tehdäkään kuin alleviivataan kemiaa. Tuntuu miltei tuurilta, että homma toimii silti. Se voisi mennä käsittämättömän pahasti pieleen, mutta Morrow ja Turner onnistuvat tasapainoilemaan raivon ja himon välillä uskottavasti. Suorastaan samastuttavasti. ;)
Lisäksi olen yllättynyt siitä, miten iso rooli inkkari-Edillä on ollut sarjan alusta lähtien. Shelly taas tuntuu toistaiseksi sivuhahmolta. Myöskään seksikäs radio-Chris ei päässyt edes puhumaan pilotissa(!), mutta rooli on onneksi kasvanut jo muutamassa jaksossa.
