Tässä tekstissä (tavallaan) paljastuu American Idolin voittaja.

Älä lue, jos et halua tietää.
















Semifinaalin perusteella (finaalia siis vielä näkemättä) en yhtään ihmettele kisan loppuratkaisua. Kris Allenin omaperäinen kitaraversio Kanye Westin biisistä Heartless oli selkeästi semifinaalin paras esitys. Minulle tuli kylmiä väreitä koko biisin ajan. Yleensä niin innovatiivinen Adam Lambert ei päässyt lähellekään mieleenpainuvuudessa tai kylmissä väreissä. Ei toivoakaan. Minäkin olisin äänestänyt Krisiä semifinaalin perusteella. (Lisäksi se on niin söötti, niin söötti... ja sen pieni blondivaimokin on söötti. Ei noin herttaisen oloisille ihmisille voi toivoa kuin hyvää.)

Katsellaan nyt sitten vielä finaali ensi viikonloppuna. Odotan innolla, vaikka tuloksen tiedänkin.

Heartless AI:n semifinaalissa:



Heartless Ellen DeGeneres Show'ssa:

Nyt loppui Mad Men (Nelonen, ke klo 22.00).

Katsottavat ohjelmat käyvät vähiin. Kesän lähestymisen huomaa. Huoh.

Sinänsä hyvä asia: ehdin tehdä enemmän muuta, ja ehkä jopa katsoa digiboksilta pois osan sinne kertyneestä.

Nykyään "tällä hetkellä seuraan" -lista on pysynyt autiona senkin vuoksi, että digiboksi tallentaa kiinnostavia sarjoja, joista en välttämättä ehdi katsoa jaksoakaan kun sarja vielä pyörii TV:ssä. Sarjan loputtua saatan katsastan sen, huomata hyväksi ja katsoa kokonaan... mutta olenko missään vaiheessa "seurannut sitä TV:stä"? Hmm.

Ehkä ko. listan alle kuuluisi "tällä hetkellä katson digiboksilta" -lista. Kuulostaa järkevältä, itse asiassa.

Mad Menistä piti sanomani, että se on hyvä sarja. Toisinaan olen ehtinyt miettiä, onko se yliarvostettu, muttei se pitemmän päälle ole. Usein paljon mitään ei tapahdu, mutta juuri siksi vähäeleisyydestä erottuvat dramaattiset hetket ovat sitä näyttävämpiä. Viimeinen jakso kohosi yllättävän suureen draamaan, joka ei ehkä olisi tuntunut suurelta muualla, mutta tässä suuni loksahti auki. Kerrassaan koskettavaa. (Viittaan Peggyn ja Peterin keskusteluun.)

Erityisen kiehtovaa on, miten luontevaksi 50-60-lukujen todellisuus on muodostunut. Ekoissa jaksoissa oli vaikeaa päästä yli itsetarkoituksellisuuden tunteesta: jokainen sisällä poltettu savuke ja miehiä alistuvasti palveleva nainen tuntui alleviivaavalta, sosiaalipornomaiselta kikalta, todella epärealistiselta, samastuminen vaikeaa tai mahdotonta (varsinkin näin itseään elättävänä naisena). Nyt ko. asiat ovat itsestäänselvyyksiä, sarjan todellisuus ehyt, ja hahmojen odottaa käyttäytyvän siihen sopivalla tavalla. Jos joku toimii yllättävän modernisti, se tuntuu kevyesti yhtä oudolta kuin sisätupakat alussa. Eikä historiallisuus ole itsetarkoituksellista. Kaikki fiktion maailmat ovat fiktiivisiä. Tämä fiktiivinen maailma sattuu sijaitsemaan 60-luvulla, muttei määrity vain ko. elementin kautta.


January Jones on minusta ihanan kaunis nainen varsinkin tuollaiseksi posliininukeksi laitettuna (ja ihana nimi, vieläpä oikea, ei taitelija-!). Ja totta kai seksipommisihteeriä (Christina Hendricks) pitää myös arvostaa, kurvit kunniaan.

(Seksikkäitä miehiä sarjassa ei varsinaisesti ole. Tai, no... Jon Hamm ei sytytä minua haastatteluissa / oikeassa elämässä, mutta hahmonsa on ajoittain melko vastustamaton.)