(1) Rooman loppu oli... ihan ok. Lopetus tuntui kahteen erikoispitkään jaksoon hätäisesti typistetyltä kolmannelta kaudelta. Eipä sitä noissa puitteissa paljon tuon paremmin olisi voinut toteuttaa. Kai. Emmätiiä. Jotenkin tyhjä olo jäi.
Aika outoa, että kiinnyin sarjaan loppumetreillä. Harvoin käy niin. Toisaalta harvaa sarjaa jaksan katsoa, jos ei heti kiinnosta. Tässä historiallinen elementti sai minut pysymään mukana edes
puolella silmällä. Poikkeustilanne, poikkeusreaktio.
(2) Mad Men (Nelonen ke klo 22) onkin sopivasti Rooman korvaaja. Olen katsonut kolme ensimmäistä jaksoa. Kaksi ekaa olivat jatkuvaa tupakointia ja sovinismia, enkä muutamaa nokkelaa dialoginpätkää lukuun ottamatta nähnyt niissä oikein mitään positiivista. Ahdisti. Ajattelin, etten katso enää montaa jaksoa, jos ei homma parane, vaikka miten pitäisi olla laatusarja.
Kolmosjaksossa taso onneksi nousi merkittävästi. Sarja alkoi tuntua kiehtovalta ja sympaattiselta. Tajusin, että tämähän aikookin oikeasti kertoa päähenkilöistään ihmisinä eikä keskittyä pelkkään ajankuvaan ja heh-heh-vanhanaikaisiin markkinointistrategioihin. Nyt suhtaudun kokonaisuuteen toiveikkaasti. Oikein odotan ensi viikkoa.
(3) The O.C. on minulle se salainen pahe, jollainen jokaisella pitää olla. Muut saippuasarjat? Ehei, ei. Greyn anatomia? Gilmoren tytöt? Ei oikein jaksa kiinnostaa. Mutta O.C. on minusta niin napakasti ja toimivasti käsikirjoitettu, että nautin sen katsomisesta.
Sarjan luoja Josh Schwartz on poikkeuksellisen hyvä kuljettamaan tarinaa ja kirjoittamaan nokkelaa dialogia. Uusintojen alkaessa katsoin pilottijaksoa oikein ajatuksella, ja ainoa harha-askel koko tunnin mittaisessa jaksossa on lopun "oho, äiti pakkasi kamansa päivässä ja jätti poikansa noin vain"-käänteen kohtalainen epäuskottavuus.
Välillä sarjassa joutuu tietenkin tuijottamaan huonompien rivikäsikirjoittajien jaksoja. Niitäkin yhdistää silti nokkeluus ainakin Sethin ja Ryanin yhteisissä osioissa.
On kuitenkin myönnetävä, että katson sarjaa surffaten samalla netissä. Koomiset kohtaukset, erityisesti kaiken Sethin ja Ryanin yhteisen dialogin, katson suurella mielenkiinnolla. Saippuajutut ja erityisesti kaiken, missä Mischa "en ihan oikeesti osaa näytellä, mutta jollain ilveellä olen päässyt telkkariin murjottamaan" Barton on mukana, silmäilen miten kuten. The O.C:n saippuassa on silti se pelastava elementti, että sarja tietää olevansa saippuaooppera. Se on usein lähestulkoon parodia itsestään. Paras mahdollinen elementti missä tahansa sarjassa on, että se tietää mitä on ja nauraa itselleen.
